Arkkitehtuurin ihmeitä

Tadao Ando on uraauurtava japanilainen arkkitehti, joka syntyi 1941 Osakassa. Hänellä ei ole koskaan ollut alan koulutusta, vaan ennen talojen suunnittelua hän sai elantonsa mm. nyrkkeilemällä ja ajamalla trukkia. Tästä huolimatta hän voitti vuonna 1995 Pritzker Architecture Prize-tunnustuksen, joka on yksi arvostetuimmista arkkitehtuurin alalla.

Andon töitä löytyy paljon Osakan ympäristöstä. Tulevia töitä on muun muassa Tokio Sky Tree, josta on huimiin korkeuksiin nouseva torni Tokion keskustassa. Hänen töitään oikeastaan halusin nähdä ihan livenä, mutta en usko, että onnistuin niitä kovinkaan hyvin bongaamaan. Ongelmana kun oli se, että laskin sen varaan, että voin etsiä niitä netistä ja sitten törmätä niihin livenä. Nettiin kuitenkin ehti hieman harvemmin ja vaikka näinkin varsin jännittäviä rakennuksia, niin en joko osannut nimetä niitä tai ne osoittautuivat muiden arkkitehtien teoksiksi. Olisin tarvinnut varmaan ihan oikean arkkitehtiopiskelijan mukaan opastamaan näiden rakennusten saloihin. Ehkä sitten ensi matkalla. :D

Tässä kuitenkin muutama kuva niistä hienoista rakennuksista, josta nappasin kuvia. Kaikkia ei tässä nyt näy, sillä erikoisia rakennuksia oli varsin paljon. Ohessa ensin muutama rakennus ihan vain kadulta bongattuna. Nämä ovat siis Tokiosta.

Tokio Towerin lähipiiristä:


Näkymiä Mori-towerista, Roppongista:
Korkeita rakennuksia kyllä oli Mori-towerin naapurissa:
Elektroniikka- ja mangakaupunginosa Akihabara:


Hiroshimasta:

Himejistä, mikäli oikein muistan:
NMAO eli National Museum of Art, Osaka oli myöskin hyvin hauska tuttavuus:


Rakennuksen on suunnitellut César Pelli. Ulkoa rakennus muistuttaa sudenkorentoa ja varsinaiset museokerrokset sijaitsevat maan alla. Sisällä ei valitettavasti voinut kuvata, sillä sieltäkin itse rakennus oli varsin kiehtova. Ohessa on vielä kuva pihalla olevasta suihkulähteestä:
Kioton asema oli myös vaikuttava erilaisin yksityiskohdin. Sen on suunnitellut Hiroshi Hara. Se oli massiivinen rakennus, josta kulki läpi valtavia ihmismassoja päivittäin. Rakennus jakautui kolmeen eri komleksiin, josta ohessa on pääsisäänkäynti.

Jos oheisia liukuportaita meni ylös ja otti kuvan alaspäin, sai seuraavan näyn:


Itse onnistuin tekemään sellaisen emämokan, että lukitsin rinkkani lokeroon ja lähdin kaupungille muutamaksi tunniksi. Palatessani oli sitten aika nihkeää etsiä numeron perusteella oikeaa lokeroa, sillä niitä lokeroseiniä oli noissa alakerroksissa aika valtavasti. Tämän kommelluksen jälkeen pyrinkin sitten ottamaan kuvia, mikäli jätin rinkkani säilöön, vaikka näitä kertoja ei onneksi ollut enää montaa. Rinkan löytymisen jälkeen joutui sitten vielä etsimään oikeat raiteet, sillä kyseisessä rakennuksessa oli iso ostoskeskus, maanalaiset, junat, sekä vielä luotijunat. Vierestä löytyi vielä bussiasema, joka ei ainakaan helpottanut kokonaisuuden hahmottamista. Kyllä siellä sitten varsin helposti suunnisti, kun lopulta tajusi, että muutamat kokonaisuudet yhdistyivät vain silloilla toisiinsa ja oppi menemään oikeaan kokonaisuuteen.

Historian varjossa

Yhdysvallat pudotti atomipommit Hiroshimaan ja Nagasakiin elokuussa 1945, joka johti siihen että Tyynenmeren sota päättyi. Sodan uhrien määrä Japanissa on arvioitu noin 3 miljoonaa, joista kolmannes siviilejä. 90 000 tonnia pommeja raunioitti kaikki Japanin suurkaupungit ja sodan jälkeen alkoi nälänhätä ja yli 10 miljoonaa ihmistä jäi työttömäksi. Käytännössä säännösteltyä ruokaa oli Japanissa vain 1000 kcal per henki, kun normaali aikuinen tarvitsee keskimäärin kaksi kertaa enemmän. Aikaisemmin mainitsemani animaatio, Tulikärpästen hauta, on varsin osuva kuvaus tästä ajasta. Vaikka kyseessä onkin piirretty, en suosittele sitä lapsille. Se on yksi koskettavimmista sodan kuvauksista, mitä olen koskaan nähnyt.

Japanin perustuslakiin luonnosteltiin sodan jälkeen 13.2.1946, että "Japanin tulisi omaksua moraalinen johtajuus ilmaisemalla selvästi, että se hylkää sodan". Käytännössä asia kirjattiin 9. artiklaan siten, että Japani pakotettiin luopumaan sodan tunnustamisesta kansakunnan suvereenina oikeutena ja sitoutumaan siihen, ettei Japani tule koskaan ylläpitämään sotapotentiaalia. Tämä on toiminut ohjenuorana Yhdysvaltain painostuksesta huolimatta näihin päivin asti, eikä Japanilla ole yhäkään varsinaista armeijaa. Sotilasbudjetti on kuitenkin maailman toisiksi suurin, eli n. 46 mrd dollaria vuodessa. Käytännössä tällä kustannetaan noin 80 prosenttia Yhdysvaltain 45 000 sotilashenkilön ja heidän perheidensä läsnäolosta ja lisäksi Korean sodan alkamisen johdosta perustetut "poliisin reservivoimat", joita myöhemmin ruvettiin kutsumaan Japanin itsepuolustusvoimiksi. Väkimäärällisesti itsepuolustusvoimat ovat varsin pienet ja valtaosa sotilasbudjetista onkin sijoitettu sotilastekniikkaan.

Hiroshimassa vanha sota oli puettu suruksi tarinoin ja piirustuksin, jotka kuvasivat sydantariipaisevasti henkiinjaaneiden ja menehtyneiden kokemuksia. On varmasti rankkaa elaa paiva paivalta ymparistossa, joka samaan aikaan toimii muistomerkkina yhdelle ihmishistorian julmimmista hetkista. Hieman ennen lahtoa Miyajima-saarelle kavimme viela tutustumassa Hiroshima National Peace Memorial Hall for the Atomic Bomb Victims - museossa, jossa oli menehtyneille rakennettu muistomerkki, selviytyneet kertoivat videolla tarinoitaan ja lisaksi oli menehtyneet kuvina, tai siis ne, joista on kuvia jaljella. Lahella oli myos Sadako Sasakin muistolle kootut origami-kurjet, joka on muistomerkkina myos pommin johdosta menehtyneille lapsille.

Beppu puolestaan oli pienoinen pettymys. Mutakylpy osoittautui kammottavaksi kuravelliksi, lahteet puolestaan hoyrysivat niin paljon, ettei vareja kauhean hyvin erottanut ja hiekkakylpyyn mua ei paastetty. Lisaksi menin pahasti pysakista ohi ja paadyin johonkin parkkipaikalle 25 km Beppusta, josta meni busseja takaisin kahden tunnin valein. Onnekseni jouduin odottamaan vain 50 minuuttia, mutta silti hatutti aika pahasti. Ruoaksi erehdyin ostamaan kanannahkaa vartaissa ja julkinen liikenne paikassa oli todella syvalta, koska viiden minuutin bussimatkaa varten joutui odottamaan 40 minuuttia. Tietenkaan minulla ei ollut karttaa, etta olisin vain voinut kavella valimatkan. Ainoa valonpilkahdus oli 500 vuotta vanha onsen, jossa oli mukavia vanhoja japanilaisia leideja. Se oli viimeinen elamys, joten ei paikka sentaan ihan niin pettymyksena mieleen jaanyt. Kuitenkin huokaisin helpotuksesta, kun paasin takaisin Kiotoon.

Vuorikiipeilya varvastossuissa

Jep, jep, nyt tuli sitten sekin koettua. Miyajima-saari oli tosi mielenkiintoinen nahtavyys, mutta valitettavasti myrsky oli tehnyt tulojaan ja monet reitit oli suljettuja. Myos koysirata oli kiinni huollon vuoksi taman viikon, joten paadyimme sitten mitenkaan valmistautumatta kiipeamaan intialaisen tyton kanssa kaksi tuntia vuoren huipulle. Nakymat olivat kuitenkin varsin huimat, joten retki kannatti. Seuraavaa kiipeilya varten voisi miettia seuraavia asioita: jos lahdet kiipeamaan, niin juomaa kannattaa olla enemman kuin yhden pienen huikan verran. Lisaksi, ne oikeat kengat voisi olla ihan pop, omani nimittain jaivat kuivumaan kiotoon, kun olivat niin surkeassa kunnossa tuon Nikkon reissun jalkeen. Mutta olihan mulla sentaan mukavat varvassandaalit jalassa.

Tanaan suunta on kohti Beppua ja enempaa en ehdi talla kertaa tassa koneella istua.

Etelan lampoa ja uskomattoman ystavallisia ihmisia

Matka jatkui siis Hiroshimaan, tosin Himejin kautta. Aamu alkoi heikosti Kiotossa, kun onnistuin nappaamaan pikajunan, joka ei pysahtynytkaan halutulla asemalla, joten eksyin vahan syrjaan reitiltani. Onneksi JR-linja meni lahelta ja mukava ratahenkilokunta ja JR passi taas pelasti. Inarista (pieni paikka johon eksyin) sitten suuntasin Himejiin, jossa sijaitseva linna on ilmeisesti vanhin viela pystyssa oleva. Tosin sekin oli kertaalleen purettu 50-luvulla, jolloin mm. tukipilarit uusittiin. Valkoinen linna oli vaikuttava, kun paljain jaloin kavelin sen lapi. Kengat tosiaan piti kantaa mukanaan kierroksen ajan muovipussissa, ja talla hetkella olen varvastossujen varassa. Nikkon kaatosateen jalkeen niista kun voisi puristaa vielakin vetta, joten jatin ne Kioton hostelliin odottamaan kuivumista hamassa tulevaisuudessa. Ehkapa ne ovat keskiviikkona, kun taas palaan sinne, kuivat. Toivottavasti. Vaihtoehtoisesti kuljen loppumatkan varvastossuissa.

Himejissa ei vaihteeksi englantia nakynyt paljoakaan, tosin tarkeimmat nahtavyydet oli sentaan viitoitettu, toisin kuin Nikkossa. Englanninkielisia kierroksia linnan lapi ei ollut, mutta onneksi tormasin heti alkumatkasta pieneen porukkaan jenkeista ja heita opastavaan vapaaehtoiseen elakelaiseen. Opastava herrasmies oli ilmeisesti ollut kansainvalisten asioiden kanssa tekemisissa toissa ja elakoitymisen jalkeen hakenut uuden suunnan elamalleen - opastamalla Himejiin linnaan eksyneita reppureissaajia. Onnekseni sain liittya seuraan ja kierros oli hyvin mielenkiintoinen.

Taman jalkeen suuntasin Himejin linnan puutarhoihin, joissa myos nautin vihreata teeta. Palatessani puutarhoista eras japanilainen nainen pysaytti minut ja onnistui viittomaan, etta voisi ottaa kamerallani kuvan. Siita sitten keskustelu lahti kayntiin, han puhui japania, mina englantia, kumpikin halusi kovasti ymmartaa toisiaan, mutta lahinna viittomilla mentiin. Kun kavi ilmi, etta olen Suomesta rouva innostui totaalisesti ja halusi ehdottomasti kuvan kanssani. Ilmeisesti han oli tehnyt skandinaavisen kierroksen, jossa oltiin vierailtu Suomessa, Ruotsissa ja Tanskassa.

Siina sitten minakin otatin omalla kameralla kuvan meista kahdesta, jonka jalkeen rouva halusi lahtea syomaan kanssani. Omalta osaltani aikatauluni oli tanaan varsin vapaa ja ajattelin, etta mikas tassa. Nuudelipystiksessa rouva halusi ehdottomasti maksaa meilta kummaltakin ja valitsi viela saman ruoan kuin minakin. Yritin keksia jotain suomalaista annettavaa rouvalle, mutta ainoa, joka tuli mieleen, oli kahden euron kolikko, joka sattui viela oleilemaan lompakossani. Sitakaan rouva ei halunnut ottaa vastaan, mutta suostui ottamaan sen sitten lopulta iskien 500 jenin kolikon kateeni. Aterian lopuksi han viela halusi antaa lahjan, joka myohemmin osoittautui sokeriksi. Ilmeisesti hanelle oli tarkeaa antaa jotain minulle, ja sokeri oli ainoa, jota han silla hetkella kantoi mukanaan. Aika uskomatonta, etta tuollaisia ihmisia on olemassa!

Matkani jatkui Himejista Hiroshimaan, jossa sitten tutustuin rauhan museoon ja atomipommista ja rauhasta muistuttaviin muistomerkkeihin. Varsinkin Hiroshima Peace Memorial Museum oli todella koskettava, en oikein tiennyt etta oksentaako vai itkea, silla materiaali oli aika rankkaa. Loukkaantuneiden kuvia, kuolinkertomuksia, yksinaisia vaatteita ja lounasbokseja kertomassa tarinaa hetkesta, jolloin satojen tuhansien elama pysahtyi seinaan. Kuvat ja pienoismallit siita, mita Hiroshima oli ennen ja jalkeen. Surullista, niin surullista.

Huomenna matka kuitenkin jatkuu, ajattelin kayda Miyajiman saarella Unescon World heritage kohteissa ja nauttia hyvasta saasta, silla vaikuttaa silta etta sateita ei ole tulossa, ainakaan ennen ylihuomista.