Hiljaiseloa sekalaisten menojen välissä

Töissä tuntuu olevan varsin kiirus. Ylitöitäkin saisi tehdä, jos vain huvittaisi, eikä elämässä tunnu olevan niin vahvaa vientiä muualle, joka saisi työn väistymään sivualalle. Keskiviikkona olisi ollut hieno valokierros, Guerilla Lighting, mutta preferoin oman jaksamiseni kannalta liikuntaa. Muuten jumittuu hartialinja, enkä kohta pystyisi kääntämään edes päätä, mikä ei ole kovinkaan tavoiteltava olotila. Muutakin kiinnostavaa tapahtuu, sillä esimerkiksi Sinebrykoffin museossa olisi nyt italialaista glamouria parhaimmillaan, nimittäin iltapukunäyttely. Sinne yritän kovasti suunnata, joskaan en taaskaan ihan lähipäivinä taida keretä.

3+1 päivät iskivät myös kaupunkiin, mutta täsmäiskuista huolimatta en löytänyt jostain syystä mitään. Laukut tuntuivat olevan muovia, vaatteet keinokuitua ja kengät kertakäyttöisiä. Huoh. Ei sillä, että olisin kovasti odottanutkaan, mutta kun se oli niin näppärästi työmatkan varrella ja jotenkin halusi irrottautua päivittäisestä työnjälkeisestä koomauksesta.

Jos historiasta tuttuihin merkkeihin on luottamista, niin seuraavan kahden viikon sisään onkin sitten Hullut päivät ja kaupunki täyttyy hullujen tarjousten perässäjuoksijoista. Silloin on edessä vaikea valinta: varustautuako kunnon taisteluvermein uhmaamaan väkimassoja vai valitako väistämisstrategia, jossa vain pyrkii minimoimaan tappioita ja välttämään keltaisien kassien uhkaavia massoja.

Rakkautta ja anarkiaakin päättyi ja jätti jälkeensä onton tunteen ajankäytössä ja tekemisen mahdollisuuksissa, vaikken tänä vuonna kunnolla kerennyt osallistuakaan. Kolme elokuvaa tuli nähtyä, joista kaksi oli Ghiblin. Muutamia muitakin olisi ollut, mutta ajallisesti ne osuivat siten, ettei vain kyennyt. Ainakin A complete history of my sexual failures vaikutti vähintäänkin mielenkiintoiselta. Viimeisenä päivänä esitetty Aaltojen kuohukin (se toinen Ghiblin leffa, joskaan ei Miyazakin) oli varsin haasteellinen ainakin ajankohtaan nähden, sillä muistin esityksen vasta kotiutuessani sunnuntai-aamuna. Mikäs sen rattoisampaa, kuin muutaman tunnin yöunet ja sitten suoraan leffaan. Ghiblin leffoista kyseinen oli ehkä realistisin ja lähinnä normaalia elämää. Siinä ei ollut suuria linjoja, unelmia tai tavoitteita, eikä kipua tai toivottomuutta, vaan se ennemminkin oli varsin tavallinen nuorten kasvutarina. Historian havinaa näytöksessä kuitenkin oli, sillä ilmeisesti leffaa ei ollut digitaalisessa muodossa, eikä sitä enää luultavasti näytetä uudestaan Suomen leffateattereissa. Bongasin elokuvan kuitenkin videona Stokkalta, joten viimeiset mahdollisuudet elokuvan näkemiseen eivät menneet. Siitäkään huolimatta, mitä edellisenä yönä kuvittelin asettaessani herätyskelloa soimaan aivan liian aikaisin.

Raikkaita syysaamuja ja elokuvan lumoa

Kaunista, niin kaunista. Puista alkavat lehdet kellastua ja silti aurinko paistaa vielä niin kirkkaasti, että ulos tekisi mieli lähteä pelkässä t-paidassa. Ilmassa on se raikkaan syyspäivän tuoksu, eikä kuluneen viikon harmaista tihkusadepäivistä ole jälkeäkään. Maailma on hetkeksi pysähtynyt, rauhaa täynnä. Ei ole kiire mihinkään, vaan voi rattoisasti siivoilla, lueskella ja keskustella kavereiden kanssa. Talven uho ja marraskuun synkkyys tuntuvat vielä niin kaukaisilta peloilta ja elämä on niin tässä ja nyt.

Japanin lumo säilyy edelleen ja muistoille uskollisena kävin eilen katsastamassa Studio Ghiblin Nausicaa-leffan. Olin oikeastaan nähnyt sen jo varmaan neljä vuotta sitten, tosin siinä ajassa oli sopivasti ehtinyt unohtaa tapahtumakulun. Välillä tunnisti otuksia ja muisti väläyksiä juonesta, mutta silti sitä oli rattoisaa seurata. Tyyli on monille Ghiblin leffoille tyypillinen: synkkä yleistilanne, josta kuitenkin löytyy myös iloa ja toivoa päähenkilöiden elämään. Vahvat persoonat, jotka ajavat hyvyyden ja tasapainon asiaa tilanteessa, jossa ulkopuoliset pyrkivät hyötykäyttämään ympäristöään häiriten niin elämän tasapainoa.

Nausicaa kertoo maasta sen jälkeen, kun ihmiset ovat tuhonneet sen toimillaan. Viimeiset kansakunnat käyvät eloonjäämistaistelua toisiaan ja saastumista vastaan. Loppu on myöskin perinteinen: suuri, synkkä uhka on voitettu, mutta silti on vielä paljon työtä jäljellä maailman ja ympäristön korjaamiseksi. Leffan ajatusmaailmasta löytyy sitä synkkää sodan aiheuttamaa epätoivoa ja surua, joka on myös tulikärpästen haudassa läsnä. Piirustusjälki oli todella henkeäsalpaava ja monessa kohtaa olisin niin halunnut pysäyttää leffan hetkeksi ja ihastella kuvan yksityiskohtien kirjoa.

Nausicaa ei kuitenkaan jää ainoaksi lähiaikojen Ghiblin leffaksi, ensi sunnuntaina ajattelin mennä katsastamaan Aaltojen kuohun, jota luullakseni en ole vielä nähnyt. Sitä ennen on kuitenkin vielä Rakkautta ja anarkiaa-sarjan 99 frangia, joka on yhtä lailla pakko käydä tsekkaamassa. Muihinkin tekisi kovasti mieli, mutta valitettavasti aika ei taida riittää.

Animaation synnyn jäljillä

Studio Ghibli on Hayao Miyazakin johtama japanilainen animaatiostudio. Se perustettiin vuonna 1985 ja tuotti pitkään filmejä siten, että seuraava filmi tehtiin sen jälkeen kun edellinen osoittautui menestykseksi. Kyseessä ei olleet jatko-osat, vaan lähinnä taloudellinen tiukkuus, sillä elokuvien tuotto kattoi pitkään juuri ja juuri niiden kustannukset. Suomessa suureen tietoisuuteen Miyazaki ja Studio Ghibli tuli Henkien kätkemän myötä. Muita tunnettuja elokuvia ovat myös Naapurini Totoro, Liikkuva linna, Punainen sika, Kikin lähettipalvelu ja Kissojen valtakunta, joista tosin viimeksi mainittu ei ole Hayao Miyazakin ohjaama. Lisäksi vastikään on ilmestynyt Hayaon pojan Maameren tarinat. Aivan ihanan koskettava on myös Studio Ghiblin yksi ensimmäisistä elokuvista, Isao Takahatan ohjaama Tulikärpästen hauta.



Studio Ghibli sijaitsee Tokion esikaupunkialueella. Se on erittäin suosittu vierailukohde, joten lippujen saaminen on aivan oma lukunsa, vaikka ne eivät olekaan kovinkaan kalliita. Käytännössä vierailevalla turistilla on pääosin kaksi vaihtoehtoa, toinen on ostaa liput japaninkielisistä automaateista ja toinen taas lippujen osto kansainvälisiltä agenteilta. Lisäksi on kolmas ns. helppo, mutta kallis vaihtoehto, jonka esittelen viimeisenä. Ensiksi mainitussa haasteena on paitsi japanin kieli, myös se, että liput pitäisi ostaa muutamaa viikkoa aikaisemmin ja lisäksi japanilaisten ohjeiden mukaan löytää se oikea portti oikeaan aikaan ja oikeana päivänä. Muuten tuo olisi ollut haasteellisuudessaankin mahdollinen, mutta viimeistään se, että liput piti ostaa jo yli kaksi viikkoa aikaisemmin teki itselleni valinnan mahdottomaksi, sillä en ole Japanissa tarpeeksi pitkään ennen mahdollista vierailupäivää. Kansainvälisiä agentteja löytyy esimerkiksi Englannista ja Ranskasta, tosin Englannissa joutuu pelaamaan eri valuutoilla ja Ranskassa ranskan kielellä. Koska aikaa minulla oli varsin vähän ennen reissua, eikä ollut mitään varmuutta siitä, myyvätkö nämä agentit lippuja myös muiden maiden kansalaisille, jouduin toteamaan että tarvitaan se ässä hihasta. Tällä kertaa se oli japaninspesialisti.fi, jonka sivuilta alun perinkin bongasin idean lähteä tarkastelemaan tuota uraauurtavaa animaatiostudiota.

Kun saavuin tänne Tokioon kävi ilmi, että turistikauden ulkopuolella saa varsin hyvin noita lippuja arkipäiville. Toisaalta tuohon ostamaani ryhmämatkaan kuului myos liikkuminen Ghibli-museoon (liikkuminen museoon vaati myos bussia, joka oli kokonaisuudessaan vain japaniksi) ja takaisin sekä noin tunnin kestänyt englanninkielinen opastus, joka toi jonkun verran eloa japaninkielisiin opasteksteihin. Lisäksi Ghibli-lippuun kuului vartin kestänyt animaatiopätkä, jonka jälkeen saimme palloilla kolmisen varttia museossa ja myohemmin opas vei meidät bussilla viela toiseen piirrettyihin keskittyneeseen kauppaan mahdollista shoppailua varten. Varsinainen museo on aika pieni, joten jotenkin tuntui jälkikäteen hyvältä idealta olla englanninkielinen opas, jolloin huomasi myos asioita, jotka tavalliselta ulkomaalaiselta museokävijältä jää näkemattä.

Kierroksen jalkeen paatin sitten tutustua Shinjukun aseman ymparistoon parin amerikkalaisen kanssa, ja heidan kanssa poikkesimme myos syomaan nuudelipystikseen. Ruoka oli maittavaa ja sen verran on taalla kehittynyt, etta nuudelikeittokin upposi suhteellisen hyvin nalkaiseen vatsaani. Taman jalkeen iski rankkasade ja poikkesimme 9-kerroksiseen kirjakauppaan pitamaan sadetta. Sitten erosin amerikkalaisista ja suuntasin toiseen 9-kerroksiseen kauppaan, tosin talla kertaa tyttojen vaatekauppaan. Ekat nelja kerrosta oli ihan suhteellisen normaaleita, mutta sitten tuli kaksi hyvin goottihenkista kerrosta, yksi goottihenkinen kerros, joiden vaatteista loytyi mm. viilleltyja animehahmoja, yksi kerros barokki tms. tyylisia mekkoja ja viela lopuksi yksi kerros prinsessamekkoja. Ne prinsessamekot tuntuivat loppupeleissa ehka kaikkein hammentavimmilta. Yksi pieni kauppa kuitenkin riitti tayttamaan vaatteidenkatsomistarpeeni, joten suuntasin sitten Uenoon, jonka totesin olevan kiinni ja sen jalkeen takaisin tanne Asakusaan, jossa majapaikkani sijaitsee. Nyt sitten suunnittelen huomista paivaani, johon kuuluu luultavasti ainakin kalamarkkinat, joita varten taytyy herata aikaisin. Nain ollen Tokion bloggaaja hiljenee talta eraa, jotta ehtii keraamaan voimia huomista kiertelya varten.