Vain pienen pieni nipistys

Elämässä on hetkiä, jolloin tarvitsee pientä nipistystä. "Olenko hereillä? Onko tämä unta?" Jokin asia, joka pitkän yrityksen jälkeen onnistuu tai tavoite, jonka lopulta saavuttaa. Joskus jotain, joka loksahti paikoilleen niin helposti, ettei siinä tuntunut olevan yhtään vaivaa. Silti kaikki on kohdallaan, paikoillaan ja juuri niin kuin pitääkin.

Ehkä se hetki on tänään. Ehkä sen ei tarvitse tarkoittaa, että jotain suuren suurta on pitänyt saavuttaa. Ehkä se on vain sitä, että on onnellinen tässä ja nyt. Eikä elämän tarvitse olla täydellistä sitä varten. Silti voi olla onnellinen.

Viime vuonna en odottanut mitään ja sain paljon. Tästä vuodesta en tiedä. Katselen tulevia kuukausia avoimin mielin ja en tiedä, mitä se tuo tullessaan tai edes mitä odottaisin siltä. Ehkä tavoittelen onnellisuutta tai elämän tasapainoa. Ehkä hyppään taas kohti tuntematonta jollain osa-alueella, tai sitten pyörin vanhassa, tutussa ja turvallisessa. Aika näyttää.

Niin monta ehkää, joiden tulevia polkuja ei vain voi tietää. Silti kaikki tuntemattomuus itsessään voi tuoda turvan ja tietyn peruselementin minun elämääni: kaikki on mahdollista. Tunnen, että olen vapaa valintojeni kanssa. Vapaa kulkemaan miten haluan tai vapaa päättämään, mitä itse haluan elämältäni.

Aivan vapaa en toki ole. On tiettyjä ihmisiä tai asioita, joista haluan pitää kiinni. Sekin on omalla tavallaan valinta. Valinta, joihin sitoutuminen tuntuu luonnolliselta. On joukko valintoja, jotka eivät ole ristiriidassa sen kanssa, mihin oikeasti suunnilleen haluaisin suunnata. Valintoja, joita en kadu, vaikka joutuisin tekemään kompromisseja.

Tavoitteita tälle vuodelle haluaisin asettaa ja voin yrittää valita noudattavani näitä tavoitteita: Haluan haaveilla ja nauttia täysillä. Tarkoitan tässä pieniä, arkipäivän haaveita ja niiden herättelyä. Ideointia, mitä kaikkea kivaa voisi tehdä tai mitä kaikkea voisikaan kokeilla. Inspiraation etsimistä tai yritystä nähdä asioita uudella tavalla. Kuulostella pieniä, hautautuneita unelmia ja miettiä, löytyisikö niistä jotain toteutuskelpoista. Kaikkea ei toki toteuttaa tarvitse - siitähän haaveilusta on kyse.

Täysillä nauttimisen linkittäisin myös näihin haaveisiin tai haaveiden toteuttamiseen. Jos jotain innostuisinkin toteuttamaan, haluaisin, että oikealla hetkellä muistan nipistää itseäni ja huomata, kuinka paljon hyvää elämä on taas tuonut matkassaan. Nipistää niin kovaa, että tajuan eläväni ja nauttivani juuri kyseisestä hetkestä. Haluan hymyillä myös aamun säteille, jotka aloittavat uuden päivän tai viimeisille minuuteille, jotka sinnittelee hereillä juuri ennen nukkumaanmenoa.

Tervehdys uudelle vuodelle

Hei Uusi Vuosi! Mitä sinä minulle kertoisit, jos uskaltaisin kysyä? Pidätkö sisälläsi uusia seikkailuja, vai onko elämä vain sitä samaa arkea? Löytyykö elämän valopilkku matkalle mukaan, vai jatkanko ihmettelyä omaan suuntaani? Jos huudan kainosti tuuleen, niin vastaako se minulle jotain?

Mitä salaisuuksia pidät sisälläsi? Kerrotko minulle, kun talven päivät kääntyvät kevättä kohti? Suputatko korvaani, jos suuntaa pitäisi vaihtaa? Annatko minulle mahdollisuuden nauttia elämän suurista kohokohdista? Otatko kainaloosi silloin, kun maailma on musta, eikä mikään enää huvita? Kasvatatko minusta ihmisen, joka haluaisin olla? Jätäthän silti pienen pilkkeen silmäkulmaan ja leikkisyyttä huulille?

En tiedä, mitä sinulta haluaisin, vai haluaisinko ollenkaan. Elämä tuntuu olevan hyvä tässä ja nyt. Haluaisin pysähtyä hetkeen, ja silti tiedän, että se jatkaa menoaan. Millainen on uusi koti, vai löydänkö sitä ollenkaan? Täyttyykö elämä pelkästä etsimisestä, kun niin paljon helpompi olisi vain pysyä paikallaan? Vai jäänkö turhaan haahuilemaan silloinkin, kun suunta olisi jo selvillä?

Viime vuonna tähän aikaan kuvittelin, että sydämeni on viety. Tämä vuosi paljasti kuvitelman vääräksi ja auttoi jatkamaan. Mitä uusi vuosi tuokaan eteen sydämelleni? En halua tietää. Haluan silti tuntea ja välittää. Uskoa tulevaan, vaikken tiedäkään, mitä se pitää sisällään. Eiköhän se selviä ajallaan, viimeistään vuoden päästä tähän samaan aikaan.

Ajan juoksua

Minuutit, nuo arvokkaat ajan ripaukset. Mihin te katoattekaan? Ihmettelen, kun päivät lyhenevät. Enempää en välttämättä saa aikaiseksi. Milloin olisikaan aikaa, joka merkitsisi?

Välillä tuntuu, että muutama päivä kestää pienen ikuisuuden. Ne merkittävät hetket, jotka muistaa vielä vuosien jälkeen. Sitten on taas niitä välipäiviä. Sellaisia, jotka kulkevat massan mukana. Omalla painollaan ilman suurta vaivaa. Ne sulautuvat yhteen ja viikot voivat sekoittua toisiinsa. Ne hiljaiset hetket, jotka on uhrattu pitkäjänteisille projekteille, joissa pari päivää ei merkitse vielä mitään. Tasaista puurtamista, osana elämän iloja ja suruja.

Päivien jono, sellaista on ehkä elämäni tällä hetkellä. Teen paljon eri asioita, vähän sitä sun tätä. Mitään selkeää kokonaisuutta tai dominoivaa yksittäistä asiaa ei ole. Yritän sopeutua tilanteisiin ja ihmetellä tulevaa. Kehittyä sisäisesti. Pohtia, mitä joskus voisi vielä yrittää tehdä tai mitä oikeastaan haluankaan. Yritänkö oppia ja sopeutua, vai hamuilla jotain uutta ja ihmeellistä?

Nyt on pieni suvantovaihe, jolloin vähän voi hengähtää ja miettiä, mihin suuntaan sitä oikeastaan taas kulkeekaan. Välillä on polku selkeänä edessä, välillä taas... olo on hieman eksynyt. Ei tiedä yhtään, minkä mutkan valitsisi ja mitä siellä takana luuraa. Mitä siellä edes toivoisi luuraavan?

Aikaisemmin ajattelin, että tässä vaiheessa minulla olisi jo jokin selkeä visio. Uskoin, että jos valmistuisin, tietäisin, mitä haluan elämältä. Valmistumishetkellä ajattelin, että jos seuraavat muutama vuosi toisi jotain uutta tai ainakin selkeämpiä säveliä. Nyt taas, alan tottua elämän tosiasioihin.

Kova tekemisen meininki on kyllä ollut koko ajan. Silti sellaista suurta valaistumista tai edes tasaista kypsymistä ei ole tapahtunut. En ole iskenyt juuriani syvälle maan sisään, vaan pohdiskelen yhä tulevaisuutta ja heilun matkassa mukana lähes yhtä neuvottomana kuin ennenkin. Ehkä ainoa ero entiseen on, että olen tottunut tähän tilaan, siis heilumiseen, enkä jaksa ottaa siitä stressiä. En myöskään jännitä niitä päiviä, jotka ajoittain tuntuvat valuvan sormien läpi. Ehkä asiat kulkevat omalla painollaan ihan tarpeeksi rattoisasti. Ehkä elämässä on jokin suunta, jota kohti olen oikeasti hitaan varmasti kulkemassa. Jos ei, niin sitten jonain päivänä on varmaan vahvempi näkemys sille, mitä oikeastaan haluaa. Sitten voi taas vähän viisaampana valita uuden suunnan ja pitää lipun korkealla.

Kalenterissa tuulee

Tiedättehän miten se menee? Tyttö tapaa pojan, poika tapaa tytön. Romantiikkaa ilmassa ja arkiset illat löytävät uuden tarkoituksen. Silmät alkavat tuikkia ja hymy on herkässä.

Viime aikoina lähipiirissä on suunta ollut ehkä hieman toisenlainen. Ensimmäisiä treffejä voi seurata vielä toiset ja kolmannetkin. Viikot kuluvat. Sitten eräänä kauniina päivänä kaikki päättyy yhtäkkiä kuin seinään. Ei selityksiä, ei mitään. Ei draamaa, ei itkua, ei näytettyjä tunteita.

Vain hiljaisuus, joka kumisee. Kalenteri, jossa sivuilla oli taas merkitystä tyhjiä iltoja täyttämässä. Ihmetys, joka velloo sisällään. Miksi näin? Miksi nyt? Olisko tämä taas pitänyt huomata? Ehkä tähdellisempänäkin: mitä meni pieleen? Vaikka tietää, ettei tieto oikeastaan enää auta.

Deittailu on vaikea laji. Sitä jotenkin nuorempana uskoi, että ikä toisi siihen viisautta tai varmuutta. Ei tuo. Oikeastaan sekin vähä ennustettavuus katoaa, mitä ennen oli. Koskaan ei tiedä, milloin oli viimeinen näkeminen. Kaikkia on jo kolhittu ja monet ovat joutuneet huomaamaan, ettei tiettyjen ominaisuuksien kanssa vaan voi elää. Jossain vaiheessa on silti laitettava itsensä peliin, meni syteen tai saveen. Senkin uhalla, että tarinasta tulisi lyhyt.

Mietin, päästetäänkö nykyään irti liian helpolla? Jos se unelmien ihminen oikeasti löytyisi sieltä kulman takaa. Hyllyltä noukkisi paremman mukaansa ja katsoisi, että ominaisuudet olisi vielä siloitellumpia ja tuote olisi vieläkin paremmin itselleen räätälöity. Odottaisi prinssiään tai prinsessaa ikkunassa ja matkustaisi satujen onneen. Surffailisi netistä uuden adoniksen, joka ratkaisee pelin.

Aivan kuin se olisi niin helppoa. Toista ei voi pakottaa, toista ei voi houkutella lumekuvillakaan. Ehtaa elämää on vaikea feikata tai päästä pakoon. Elämäniloa on vaikea hillitä. Särmä maustaa sopivasti, jottei kaikki jäisi liian laimeaksi. Silti todellisuus joskus tekee tepposet, vaikka kuinka toivoisi parasta.

Vaatekaapista ja sen sisällöstä

Tiedättehän sen tunteen, kun vaate on pehmoisen ihana, ikuinen luottovaate, jonka haikein mielin hylkää roskikseen vasta siinä vaiheessa, kun viimeinenkin säädyllisyys vaatteesta on kadonnut? Kun vaate on yksinkertaisesti kulunut puhki, eikä mikään taikuri maailmassa saa siitä enää sellaista, jota se joskus oli?

Blogeissa tuntuu tällä hetkellä pyörivän syksyinen villitys vaatteisiin tai sitten vaatteiden vähentämiseen. Siellä täällä näkyy haasteita, jossa pyritään pukeutumaan kuuteen vaatteeseen, yhteen vaatteeseen, vanhoihin vaatekaappien aarteisiin tai vastaaviin. Sinänsä nämä haasteet voivat avatakin silmiä näkemään vaatekaapin uudessa valossa, mikä onkin hyvä. Itse en niin yksittäisille haasteille lämpiä, mutta se pisti pohdituttamaan omaa suhdettani vaatteiden ostamiseen ja niiden käyttöön.

Yksi asia jotenkin korostuu monissa ympäristöä ajattelevissa blogeissa: vahva linjaus siihen, että vaatteita pitäisi olla jotenkin todella vähän tai samoissa vaatteissa pitäisi asua koko ajan. Toinen ääripää ovat blogit, joissa uusia vaatteita esitellään viikoittain ellei lähes joka päivä. En henkilökohtaisesti usko loputtomaan minimalismiin tai maailman pelastamiseen sillä, että vanhat vaatteet viedään kirpputorille. Ehkä se johtuu vain siitä omasta pienestä kyynisestä ukosta sisälläni tai sitten siitä, etten ole oikein kirpparilta mitään lempparivaatetta koskaan löytänyt. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoistakin.

Vaatteeni vaihtuvat päälläni päivittäin, mutta se ei silti tarkoita, että shoppailisin koko ajan maailman ihanuudet omaan kaappiini. Pyrin pitämään vaatekaappini niin suurena, että sieltä löytyy monipuolisesti erilaisia vaatteita. Tällöin ei joka päivä tarvitse laittaa samaa päälle, jos ei älyttömästi halua. Käyn vaatekaupoissa usein poikkeamassa ja haistelemassa trendejä- tosin harvoin ostan mitään. Vaatteiden ostoni on kausittaista - välillä voin ostaa useita vaatteita viikon aikana ja välillä kuluu useita kuukausia siihen, etten ostan mitään uutta. Leikkauksista ja mittasuhteista riippuu hyvin paljon, kuinka innoissaan uusista trendeistä olen.

Haasteellista vaatteiden ostossa on se, että aina ei tiedä, milloin vaatteesta tulee suuri lemppari ja milloin se taas jää nurkkaan pölyttymään. Harhaostoja pyrin välttämään kahdella periaatteella. Yksi hyvä periaate vaatteiden ostossa on pohtiminen, voisinko pystyä käyttämään vaatteen loppuun. Sen ei tarvitse tarkoittaa, että käyttäisin sen loppuun seuraavan vuoden aikana, vaan riittää, että näen sillä käyttöä joko pidemmälle aikavälille tai sitten erittäin intensiivistä käyttöä yksittäselle trendille. Toinen hyvä periaate on se, että ostettavan vaatteen pitää jollain tavalla olla kivempi tai toimivampi kuin nykyisen vaatekaapin tarjonta. Tämä periaate ei varsinaisesti kannusta huonolaatuisten vaatteiden ostoon, sillä kivaan vaatteeseen yhdistän sopivan materiaalin, kivan kankaan ja mainion leikkauksen. Laatu ei tarkota, että vaatteen tarvitsisi olla äärettömän kallis. Riittää, kunhan vaate näppituntumalta tuntuu sellaiselta, että kestää myös normaalin käytön ja pesun säilyttäen ryhtinsä ja värinsä. Tällöin siihen on myös kiva palata uudestaan ja uudestaan.

Silti, joskus löytää jotain aivan ihanaa, jolloin ei järjen ääni kuulu ja tarkat kriteerit unohtuvat. Hame, joka piristi yhtäkkiä kaikki normaalit paidat. Kengät, jotka ei mitenkään sovi tyyliin, mutta ne tuntuvat vain niin ihanilta jaloissa, että ovat yksinkertaisesti pakko saada. Jos vaate tuo jollain lailla erityisesti hymyn huulille, on sitä vaikea vastustaa. Monesti näistä tulee luottovaatteita, tavalla tai toisella. Myös näitä tähtiä pyrin sopivasti keräämään vaatekaappiini, sillä parhaat hehkuvat vielä vuosienkin päästä ostosta ja niihin on aina kiva palata. Monipuolinen vaatekaappi ihanien yksityiskohtien kanssa luovat tällöin pohjan tyylille, johon on kiva pukeutua vuodesta toiseen. Tällöin myöskään ei tarvitse juosta yksittäisten trendien perässä ja silti voi pukeutua kivasti ja tyylikkäästi - vuodenajasta ja tilaisuudesta huolimatta.

Pisara meressä

Ei aina voi ennustaa tai määrittää tulevaa. Huominen on joskus tuntematon ja ajoittain kulman takana on odotettavissa myös surua. Silti se ei tarkoita sitä, etteikö joskus tulisi vastaan myös iloa tai onnen pirskahduksia.

Jos perjantai 13. toi mukanaan epäonnea, niin tämä päivä olikin sen vastakohta. Palaset, joiden eteen on nähnyt pitkään vaivaa, alkoivat loksahdella kohdalleen. Päivän päätteeksi heräsi ja ihmetteli, että mitä olikaan tapahtunut? Kaksi vuotta sitten alkanut projekti yhtäkkiä alkoi näyttää aivan erilaiselta ja tavallaan tuntui, että itsekin oli alkanut tiedostaa asioita eri lailla kuin ennen.

Hetken haikeus, tunteiden myrsky. Tajuaminen hieman viiveellä, vasta pyörällä kotimatkalla. Ei varsinaista syytä, mutta yksi maaliviiva, joka saavutettiin kuin varkain. Maali itsessään ei toki tee maailmasta kokonaan valmista. Moniin muihin asioihin suhteutettuna se on vain pieni pisara suuressa meressä. Se päivän tapahtumat viestivät, että paljon on mahdollista, jos asioita hoitaa pienin askelin eteenpäin. Joskus joutuu ottamaan tukea takaa tai astumaan välillä vähän sivuun tai johonkin suojaan. Silti siinä samalla on tullut otettua aika monta askelta myös maalia kohden. Juuri sopivasti, tätä pientäkin maalia ajatellen.

Kun muistelee kahden vuoden takaista itseään, muistaa ihmisen, joka kirjoitti blogia ja mietti, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Siitä lähtien on taivallettu pitkä matka, eikä ole niinkään varmaa, että matka olisi edes lähiaikoina päättymässä. Tavoitteet ja maali vain muovautuvat matkalla ja lopputulos voi olla hyvinkin erilainen suhteessa siihen kaikkeen, mitä lähtikään hakemaan. Tulevaisuuden poluista ei voi tietää, mutta tällä hetkellä nykyinen polku tuntuu hyvältä tallustaa.

Vaatekaapin uumenissa

Viikonloppua varten pakatessa huomaa taas klassisen hankaluuden naisten vaatteissa ja vaatekaapeissa: riippumatta vaatteiden määrästä aina ne tilaisuuteen sopivat tuntuvat puuttuvan. Tuntuu, etten omistaisi yhtään bilevaatetta, virallisempaa juhla-asua, rentoilu-asua tai muutakaan. Ne ihanat ihmetykset, jotka tarttuivat mukaan matkoilta tuntuvat kesäisiltä, eivätkä sovi pimeään talvi-iltaan.

Toki, olen pyrkinyt järkevöittämään vaateostoksiani viime vuosina. Yritän välttää maailman turhimpien biletoppien tai t-paitojen ostelua sillä varjolla, että kaappini oikeastaan on jo niitä täynnä, eikä niille yksinkertaisesti tule käyttöä. Asialla on varjopuolensa: jossain vaiheessa herää ja huomaa tyylin muuttuneen ja vaatekaappi on aivan täynnä, mutta aivan tyhjä. Hukkuu vaatteisiin, jotka kaikki tuntuvat liian epäsopivilta käyttötarkoitukseen.

Sitä ns. kymmenettä "voisihan tätä ehkä käyttää vielä lenkillä"-paitaa tuskin enää tarvitaan, varsinkin, kun oma lenkillä käyntini... rajoittuu lähinnä kesään, kauniiseen ilmaan ja hetkeen, jolloin ei ole muuta liikuntaa.

Ihania ovat myöskin ne t-paidat, jotka mystisesti kutistuvat joko ympärysmitaltaan tai pituudesta. Paidat tai topit, jotka hädin tuskin peittävät navan, mutta silti vuodesta toiseen ne sinnittelevät matkassa mukana. Olivathan ne silloin vuosituhannen vaihteessa, bilehilekauden alussa tai joskus festarireissulla muodostuneet niin rakkaiksi, ettei niistä enää oikein osaa luopuakaan.

Puhumattakaan niistä ikävistä vaateparsista, jotka tuntuvat lähinnä makkarankuorilta ympärillä. Kirkkaasta värisestä ihonmyötäisestä topista on muotoutunut hailakanvärinen makkarankuori, jossa ei oikeastaan enää tunne oloaan kotoisaksi. Virheostos, kenties? Ehkä se oli kiva silloin viisi kiloa sitten, mutta jotenkin enää ei osaa olla tyytyväinen itseensä. Hetkittäin kuvittelee tuntevansa tyylinsä, mutta kuinka monta vaatekaappiin päätynyttä vaatetta oikeastaan odottaa vuoroaan yli vuoden käyttökertojen välillä? Jos ei puhuta tonttulakeista.

Tämän kevään tarkoituksena olisi perata vaatekaapista ne turhat kappaleet. Heittää pois kylmän sydämettömästi jopa etikassakin uitetut rakkaimmat hikipaidat, sillä tunnearvosta huolimatta niiden käyttö on hajun vuoksi hankalaa. Luopua random-firmojen vääränkokoisista logopaidoista, jotka ovat ehkä käteviä, mutteivät niin suurissa määrissä. Päästää irti 90-luvun jäänteistä, jotka hyvästä laadustaan huolimatta eivät istu ja eivät tule löytämään tietään päälleni myöskään tulevana vuosikymmenenä.

Järkeviä, ajattomia vaatteita on hankala ostaa, sillä ajassa on kiva elää. Olen rakastanut aina kauniita vaatteita ja olen onnesta soikeana, jos löydän jotain aivan upeaa uuteen kokoelmaani. Erilaisuus on plussaa, mutta valitettavasti joudun myöntämään, että harva Japanista löytynyt ihastus on oikeasti päätynyt kunnon käyttöön. Toisaalta syitä voi etsiä omasta (henkisestä) kasvustakin, parin vuoden konttorirotan olemukseen perehtyneenä en oikein osaa enää samaistua kaikkiin niihin nuorekkaisiin vaatteisiin, joita olen maailmalta raahannut. Valitettavasti aika on tainnut kulkea pienin askelin pienen sisäisen vaateminänikin ohi.

Heikoilla jäillä

Pelkään, huolehdin ja huolestun. Luotanko siihen, että elämä kantaa? Mikä ei tapa, vahvistaa on vanha sananlasku, mutta siltikin aina välillä ihmettelee, mitä onkaan tekemässä.

Miten sitä osaisikin elää niin, että kokisi asiat kuin ensi kertaa? Sulkisi silmät kaikilta merkeiltä ja piilomerkityksiltä. Osaisi hiljentää epävarmuuden äänen. Osaisi poistaa turhan jännityksen ja hermoilun turhista, pienistä asioista. Keskittyisi olennaiseen ja ottaisi rennosti riippumatta siitä, mikä vuoristorata olisikaan edessä. Uskaltaisi pysyä kyydissä loppuun asti, kesti kyyti sitten päivän, vuoden tai elämän loppuun.

Askel kerrallaan, varovasti eteenpäin. Hetkittäin silmät kiinni, ettei näe ympärilleen, kuinka pahalta näyttää. Kurkistuksia suljettujen silmien välistä. Jos nyt räsähtää, niin uppoanko? Onko lähin ranta niin lähellä, että ennätän sinne pahasti kastumatta? Vaikka kastuisinkin, niin haittaisiko se siltikään? Ei elämä siihen varmasti loppuisi, vaikka kylmä pulahdus olisikin edessä. Elämäähän se vain olisi.

Harmaan sävyttämät kappaleet

Melankolian harmaat sävyt. Surullisen kauniita aamuja ja hetkiä, jolloin jokin suuri oli vielä hetki sitten käsillä. Tai on vielä käsillä, mutta valuu ohi, kuin hiekka käsistä. Mitä vain tekisi, ei sitä voi estää, auttaa vain heilua kyydissä ja katsoa, mihin asiat menevät. Tieto siitä, että aika on loppumassa, eikä siihen itse enää voi millään tasolla vaikuttaa. Odotus siitä, että kohta kirpaisee. Odotus, joka monesti tuntuu pahemmalta, kuin varsinainen kirpaisu, jolloin herää taas omaan vanhaan elämäänsä.

Viime aikoina on tullut pohdittua paljon menneitä ihmissuhteita ja sitä, mihin ne ovat kaatuneet. Olen pohtinut, mitä niistä voisi oppia ja mitä niistä ylipäätään onkaan oppinut. Miten sitä onkaan kypsynyt vuosien varrella. Ero ei tällä hetkellä ole ajankohtainen asia elämässäni, mutta tunteet suuntaan ja toiseen ovat herkässä. Pohdituttaa, vaikka tällä kertaa ilman syytä.

Seuraavat biisit kuuluvat niihin harmaan sävyttämiin biiseihin, joista jostain syystä tykkään ajoittain kovastikin. Niissä on surua ilman vihaa. Haikeutta siitä, miten asiat menivät, ilman syyttelyä. Sellaisen tunnelman haluaisin itsekin säilyttää ja ylläpitää niitä hetkiä varten, kun suhteet eivät menneetkään ihan odotusten mukaan. Toki kivempaahan olisi, jos kaikki aina toimisi ja lopussa odottaisikin se ihana ratsastus auringonlaskuun. Sitä odotellessa silti joskus vähän myös herkistellä hyvien biisien kanssa:

Anouk - For Bitter Or Worse


Kosheen - Ages

Kipinöiden hohteessa

Pieni kipinä, joka aiheuttaa suurta mullistusta henkilökohtaisessa elämässä. Se voi olla jotain uutta ihanaa, tai sitten rikkoa jotain hyvinkin pitkäikäistä. Tuntuu, että kolmenkympin tienoilla moni alkaa pohtimaan elämäänsä. Vetämään yhteitä niitä säikeitä, joista on koonnut ympäristönsä. Pohtimaan, onko se työ tai se ihmissuhde sen arvoisia, että niissä haluaisi viettää lopun elämäänsä? Mikä saa siinä vaiheessa vaakakupin kaatumaan sen viimeisen kerran? Mikä saa kiinnittymään paikoilleen, vakiintumaan elämäänsä ja rakastamaan sitä päivästä toiseen?

Toki koko ajan tapahtuu pientä pohdintaa suuntaan tai toiseen. Jos joutuu pitkään elämään aivan äärirajoilla, alkaa väkisin ennemmin tai myöhemmin pohtimaan, mitä oikeastaan haluaisi? Onko mikään elämässä sen arvoista, että sen vuoksi jättäisi monet muut asiat niin vähälle, kuin mitä ne ovat jääneet? Ihmisestä kuitenkin riippuu, mitä hän haluaa ja kuinka pitkälle hän jatkaa. Mikä on se oikea harmonian taso, joka pitää mukavan vireen yllä?

Haluanko viettää elämäni yksin? Haluanko tai haluaisinko viettää sen mieluiten edellisen, nykyisen vai tulevan kanssa? Missä vaiheessa haluaa asettaa juurensa johonkin? Pysähtyä hetkeksi tai pidemmäksikin paikalleen ja hymyillä arjen kululle? Milloin arki alkaa tuntua liian painostavalta, jopa siihen pisteeseen asti, että vuosien suhteet kariutuvat, eikä millään tunnu olevan väliä?

Paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. Kaikki riippuu niin paljon hetkestä, henkilöstä ja elämäntilanteesta. Kypsymisestäkin, voisi ehkä sanoa. Tiettyinä elämänvaiheina on tiettyyn päätöksiin herkemmin valmis. Joskus helpommin kuuntelee ja katselee ympäristöään. Joskus on oppinut ottamaan ympäristönsä hyvin huomioon ja joutuukin ottamaan sen tarkemmin huomioon. Nuorissa ihmissuhteissa harvoin on mitään vahvasti oikeaa tai vahvasti väärää päätöstä tai vastausta, ennemminkin vain erilaisia polkuja, joiden välillä valita. Harvaa valintaa näkee pitkälle eteenpäin ja se tekeekin elämän jännittäväksi, ihmeteltäväksi tai hajottavaksi - riippuen toki tilanteesta.

Ilta hämärtyy ja minun on aika mennä nukkumaan. Lopuksi kuitenkin biisi, jonka on kulkenut monen elämänvaiheen läpi ja jättänyt jälkensä. Alanis Morissette - That Particular Time: