Passihakemusta tiedossa

Passini alkaa olla tullut tiensä päähän. En haluaisi vielä luopua tutusta vihkosesta, joka on matkannut puoli maailmaa mukanani. Leimat, joita kaikkia ei enää edes varmaan saisi.

On älytöntä, että oletusarvo nykymaailmassa on, että passin pitäisi olla voimassa puoli vuotta matkan jälkeen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vaikka passini on vielä syksyn loppuun asti voimassa, täytyy se kesää varten uusia. Luultavasti lentoja varatessa saatan tarvita passin numeroa, joten ei auta muuta kuin hoitaa hakemus kuntoon. Syvä huokaus.

Passin hakemista ei ole tehty ihan helpoksi. Sitä varten on mentävä paikan päälle poliisilaitokselle. Käteinen on ainoa, joka kelpaa ja jonoa on vähän turhankin paljon. Tulee mieleen virastot ja tunnelma vuosikymmenien takaa. Syvä huokaus. Silti en taida päästä pitkälle lentolippujen kanssa, ellen hoida itselleni uutta passia. Se myös hidastaa matkojen kiinnittymistä ja tällä hetkellä matkakärpänen on taas päässyt puremaan. Eli vaihtoehtoja ei ole, lähipäivinä taidan joutua menemään poliisilaitokselle ihmettelemään, mikä on tämän talven passitilanne.

Automaattimainontaa

Intialaisessa mainonnassa on yksi asia, joka ajoittain syö ihmistä. Kännykkä pirisee -tuntematon numero. Vastatessa mongertaa jokin automaattiääni jotain randomia. Yleensä niistä ei saa edes selvää, kun ovat hindiä. Kuitenkin maassa, jossa on aivan liikaa tuntemattomia numeroita tuollainen ylimääräinen soittelu on ärsyttävää. Pakko on vastata, vaikka todennäköisyys automaatista on suuri.

Muuten mainonnan määrä ei ole yhtään sen suurempi kuin Suomessakaan. Tunnin ohjelmat katkeavat neljästi, mutta mainosten kokonaiskesto on suunnilleen sama. Tienvarsimainokset tuovat mieleen ajat lapsuudesta ja muita mainoksia täällä ei juurikaan ole. Toki kauppojen sisällä on sitä ja tätä tarjousta, mutta ne on muutenkin oppinut sivuuttamaan. Mainokset on niin helppo jättää huomiotta, varsinkin kun vieraassa maassa korostetaan eri asioita, joita on itse tottunut katsomaan

Kadunvarsimainos, joka pysäytti:

Aivan kun räätälikokemuksista ei olisi opittu mitään

Edellisellä reissulla tuli muutamaan kertaan otettua mittaa siitä, mitä on tehdä mittatilauspukua Punesta. Jotenkin voisi kuvitella, että yhdestä kerrasta edes oppi... Mutta ei.

Työkaverit päättivät antaa minulle edellisen reissun läksiäislahjaksi sarin, eli intialaisen perinnemekon. Perinteiseen tapaan se piti teettää, eli ensin mentiin valitsemaan kangas. Se oli jo varsin vaikeata, sillä värejä riitti ja itse olin enemmänkin taipuvainen yksinkertaisuuteen. Muutenkin kalpeanaamalle ei yhtä hyvin käy niin vahvat värit kuin tummemmalle alkuperäisväestölle. Hieno kuitenkin löytyi - oikeastaan aivan liian hieno näin jälkikäteen ajatellen.

Varsinaisesti sari koostuu kahdesta osasta: pitkästä kankaasta, joka kiedotaan ympärille ja napapaidan tapaisesta vaatekappaleesta. Paikka kuitenkin näytti hienolta ja tällä kertaa asiakasryhmänä oli naiset, joten ajattelin uskaltautua taas teettämään. Silmissäni myös länkkäri-iltapuku, josta jossain vaiheessa haaveilin ajattelin, että yhtä paitaa ei kovin pahasti pysty pilaamaan.

Olin väärässä. Valitettavasti. Ensinnäkin tämä ns. napapaita jäi kymmenen senttiä lyhyemmäksi kuin sovittu. Jotta tämä ei olisi vielä tarpeeksi dramaattinen näky, toiset kymmenen senttiä tuntui poistuneen rinnanympäryksestä. Näin ollen kovalla puristamisella sai vaatteen hädin tuskin päälle ja samaan aikaan nautti näystä, joka toi lähinnä mieleen mauttoman striptease-esiintyjän. Eli tämä tyylikäs asukokonaisuus, josta niin haaveilin, voidaan unohtaa. Viisi kertaa taas vaihteeksi kursivat tekeleen kasaan, mutta jos on liian pieni, niin on liian pieni. Samoista olisi löytynyt vielä monta senttiä varaa, joten voi olla, että Suomessa pohdin, onko asu vielä pelastettavissa.

Ironista kuitenkin, että iltapuku löytyi ihan vahingossa tavallisesta kaupasta ja pienin parannuksin siitä tulee varmaan upea. Ainakin tulos on ennustettavissa, kun itse pääsee tekemään.

Netti

Netin tila on häilyvä. On, ei ole on, ei ole. Kuin laspsena leikitty loru, jossa revittiin päivänkakkaran terälehtiä pohtien tulevia poikaystäviä tai muuten ihmeellistä tulevaisuutta.

Herkät hetket, jolloin klikkailulle löytyy vastine, jotain tapahtuu ruudulla. Turhautuneet räpsytykset, kun mitään ei tapahdu, vaikka kuinka toivoisi. Sivu, joka näyttää vain siltä, että kukaan ei kuuntele, eikä saa mitään kosketusta suureen bittiavaruuteen. Yhteys, joka lähti pois ja sitten se tuli takaisin. Sunnuntaina se taas katkesi ja tänään illalla tuli takaisin. Epätoivoinen tunne, että on taas yksin.

Miten, miksi, mistä johtuen? Sille ei oikeastaan löydy mitään selitystä. Vika ei ole ainakaan omassa modeemissa tai aivan operaattorin päässä, vaan jossain välissä. Vaikka kuinka soittaa netin perään, niin jotain joskus tapahtuu ja välillä taas ei. Ei mitään selkeätä yhteyttä, ei mitään tapaa, jolla voisi varmistua, että netti taas toimisi edes seuraavat viisi minuuttia. Pitää vain keskittyä tähän hetkeen ja toivoa, että se pelittää vielä huomennakin. Toivoa, että tuulet suovat minulle vielä hetken aikaa elää bittimaailmassa, ennen kuin seuraa taas pitkä hiljaisuus.

Kuinka netti korjataan intialaiseen tapaan

Hiljaisuus, pois se minusta. Lopultakin netti on taas toiminnassa ja ääneni pääsee takaisin bittiavaruuteen. Oi tätä autuutta. Netti tosiaan pätkäisi pahasti. Mykäksi, hiljaiseksi meni suorastaan, joka alkoi viime viikon myrskystä ja kesti ikuisuuden tai ainakin aivan liian pitkään. Sähköt sentään palasivat noin 15 tunnin päästä, mutta nettiä ei kuulunut, vaikka kuinka soitteli erinäisille helppilinjoille. Kokeilin jopa, onko ongelma vain langattomassa netissä, vaan ei tuntunut tulevan lainkaan bittejä sisälle tähän taloon.

Netin toimintakuntoon saaminen oli kyllä taas niin perinteistä Intiaa kuin olla ja voi. Soitan nettiasioista jollekin help-linelle. Sieltä sanotaan, että mikä on asiakastunnus. No, koska en ole tätä avannut, niin eihän mulla ollut mitään käsitystä. No eikun otetaan yhteyttä eri tahoihin, ja lopulta saan sähköpostiosoitteen, joka saa toimia account numberina (ehkä tuo account number olisi viitannut johonkin muuhun, mutta... eipäs nyt olla niin tarkkoja). Soitan uudestaan samaan Tatan numeroon, josta ovat, että tämä on nyt vääräntyyppinen internjetti, soitapa tähän maksulliseen numeroon. Koska alkuperäinenkin numero oli maksuton, niin päätin sitten vähän kaivaa jonkun toisen vastaavan Tatan numeron. Soitin siihen ja selitän asiani. Kaveri langan toisessa päässä mongertaa jotain aivan käsittämätöntä. Intianenglanti pikanopeutettuna ei ole mikään paras ymmärrettävä, joten puhelu edistyy tuskaisen hitaasti, kun joudun kyselemään kymmenen kertaa jokaisesta lauseesta, että mitä tulikaan sanottua.

Vikailmoitus saatiin kuitenkin tehtyä. En kuitenkaan tajunnut, että enhän antanut puhelinnumeroani näille korjaajaveikoille. Joten he päättivät soittaa sille intialaiselle, joka liittymän oli avannut. Tämä intialainen sattui sijaitsemaan muutaman sadan kilometrin päästä tästä paikasta, joten kun he soittivat hänelle, hän vain sanoi, että netti toimii. Joten odotan viikon kiltisti ja sitten alan tiedustella asiaa. Kuullakseni, että asia on selvennyt, nettihän toimii. Sitten siihen itse taas urputtamaan, että muuten hyvä, mutta kun ei toimi. Noo, sovimme sitten että paikalliset korjaajaveikot tulevat tänään ihmettelemään nettiä. Sanon, että olen seiskalta kotona ajatellen, että ei sieltä kuitenkaan kukaan tule. Päivä venyy ja varttia vaille seitsemän saan yhtäkkiä puhelun. Ainoa vaan että puhelimen toisen pään puheesta ei saa mitään selvää ja sitten linja katkeaa. Yritän soittaa takaisin ja saan vain hämmentyneitä vastauksia. Kiltti duunikaveri on kuitenkin heittämässä mua kotiin, joten pyydän, että hän vielä soittaa kerran numeroon, hindiksi. Noo, käy ilmi, että menee kyllä johon tatan toimistoon, mutta tuskin siihen osaan, josta minulle juuri soitettiin. Duunikaveri kuitenkin kertoo, että seuraavana päivänä voi yrittää uudestaan.

Olen silti huolissani, josko insinöörit odottavat oven edessä. Ei ketään. Huokaisen, turhaudun ja valmistaudun päättäväisesti siihen, että soitan netin perään uudestaan. Päätän kuitenkin vielä kerran kytkeä kaiken pois päältä ja antaa mahdollisuuden netin paluulle. Olen henkisesti valmistautunut siihen, ettei taaskaan mikään toimi. Mutta, mutta, nettihän löytyi! Netti on takaisin! En yhäkään tiedä, että kytkivätkö intialaiset jotain jossain, vai minkä takia netti heräsi taas eloon. Nyt kuitenkin puhallan siihen happea ja toivon, että kestäisi pystyssä vielä lopun tästä minun tämänkesäisestä oleskelusta.

BTW. Tässä välissä tuli blogillakin täyteen merkkipäivä, nimittäin vuosi ja melkein 200 kirjoitusta takana. 200 olisi oikeastaan mennyt rikkikin, ellei netti olisi niin pahasti hangoitellut vastaan. Nyt olen taas ihmisten ilmoilla ja oma fiiliskin on huomattavasti parempi. Elämä alkaa voittaa, kun taas saa kontaktia iltaisin ihmisiin, eikä mene vain omassa kämpässä kykkimiseksi. Toki vieläkin netti voi katkeilla, mutta se onkin sitten asia erikseen. Näin ollen lähipäivinä voi tulla kirjoitus kun toinenkin kun pitkä tarve kirjoittaa pääsee lopultakin purkautumaan. Oi tätä onnea!

Kuumetta pukkaa

Niinhän se sitten kävi, että kevätsäät osoittautuivat petolliseksi kaveriksi. Tänään flunssaa pukkaa, kurkku on karhea ja nenä valuu. Korvat poksuvat ja kuume kurkistelee nurkan takana. Juuri, kun oli niin paljon suunnitelmia, joudun toteamaan, että unten maat ovat taas seuraava suositeltu matkakohde. Vetämätön olo, josta toivottavasti on parantuminen vain askeleen päässä. Parasta ainakin olisi, sillä vappua olen odottanut jo Intiassa ja olisi niin väärin kohtalolta, jos sen missaisin typerän kevätflunssan vuoksi. Sentään sikainfluenssan mahdollisuuden tästä voi varmaan sulkea pois, en ole hetkeen viettänyt aikaa lentokoneissa tai Meksikossa.

Elämä vaiheessa

Vihaan viikkojen laskemista. Vihaan sitä, että joka päivä on läsnä ajatus siitä, kuinka moneskaan viikko on menossa. Kuinka monta viikkoa onkaan mennyt edellisestä matkasta ja kuinka monta viikkoa on jäljellä taas, kunnes lähtee Intiaan. Vihaan ajatusta, kuinka ohimenevää tämä kaikki onkaan. Pääsee tutun elämän makuun, mutta silti se viedään pian pois, kun lentokone vie taas maahan, jossa on kuumaa kuin saunassa ja sade ilmaantuessaan piiskoo maata.

En vaihtaisi päivääkään pois tästä väliajasta Suomessa. Pitää muistaa, että tämä elämä muistuttaa kaukoromanssia: kotia näkee vain niin vähän aikaa, että sen parhaat puolet korostuvat. Ei ehdi kyllästyä niihin ikävämpiin puoliin, kun kaukokaipuu on ollut niin kova. Asioiden konkretisoituminen on niin rakasta ja odotettua. Ei muista omaa kaipuutaan tutkimaan maailmaa, kun on hetken niin hyvä olla täällä kotona. Kaiken näkee vaaleanpunaisten lasien läpi ja ajoittain kulkee kuin euforiassa, rakastaen sitä pientä, ihmeellistä maailmaa ympärillään. Kaikessa silti korostuu, että on niin vähän aikaa, että jokainen hetki on niin arvokas, koska siihen on niin pitkä aika, kunnes nähdään uudestaan.

Siksi myös hiljaisuus blogissa, olen joutunut tekemään myönnytyksiä ajankäytön suhteen. Toisaalta, minulle on tyypillistä muutenkin kirjoittaa täältä Suomesta hieman harvemmin. Ei ole niin paljon ihmeellistä sanottavaa tai muita kommelluksia, jotka ehdottomasti pitäisi raportoida matkan varrelta.

Neljääkymppiä kohden

Viime yö oli hikinen. Pyörin sängyssäni ja heräilin, mutta silti loppujen lopuksi taisin saada nukuttua siinä 9 tuntia. Olin jotenkin niin väsynyt eilisen ostosreissun jälkeen, että vain kaaduin sänkyyni ja nukuin. Vatsa murmutti ja ajoittain herätyttikin, mutta uupumus vei voiton, jonka takia tuntee taas levänneensä. Tunne, jota täällä aina ajoittain kaipaa, sillä nukkumisolosuhteet ovat välillä mitä ovat. Kuumaa, meluisaa ja hikistä. Ei kuitenkaan saisi valittaa liikaa, ainakaan niin kauan kuin yleisesti on suhteellisen hyvä olo. Vatsakin on vaihteeksi taas rauhoittunut.

Eilen työkaverin kanssa yritettiin shoppailla, mutta ei oikein löydetty mitään mielenkiintoisia vaatteita. Pune sai häneltäkin tuomion tylsänä shoppailukaupunkina. Työkaveri yritti ostaa kevyempiä vaatteita, sillä tänne on kuulemma kohta tulossa kesä ja oikeastikin kuuma. Viime yö vahvisti näitä tuntemuksia, aamun viileinä tunteina lämpötila huitelee siinä 27 asteessa. Sääennuste ensi viikoksi lupasi + 40 astetta tai ainakin lähes, riippuen vähän siitä, että mistä ennusteesta katsoi. Wunderground lupaili 38 astetta, mikä sekin on mielestäni varsin paljon. Kohta saatetankin kokea, miltä tuntuu asua saunassa pidemmän päälle. Saattaa silloin mielessä vilkkua koti-Suomi ja järvien raikas viileys.

Korjaamista intialaisittain

Suomessa on tapana pitää asioista huolta ja korjata ne heti kun ne menevät rikki. Intialaisten näkemys asiaan on hieman toinen. Pesukoneeseen vievä vesiputki meni rikki tässä pari viikkoa sitten. Tästä sitten valittamaan, että voisivat ehkä tulla vaihtamaan rikkoutuneen letkun. Noh, seuraavana päivänä vesiputki oli ehjä, joskin kone oli vaihtunut. Koneesta puuttui kuitenkin yksi pala, jonka takia luukku ei mennyt kiinni. Eli uudestaan valittamaan asiasta, josko voisivat taas fiksata. Uusi kone ilmestyy parvekkeelle. Tähän koneeseen ei saanut puolestaan virtaa, joten sitä ei pystynyt myöskään käyttämään. Uusi valituskierros. Parvekkeelle ilmestyi taas uusi kone, joka lopulta saatiin käymäänkin. Ainoa vaan, että luukku oli taas pieni murheenkryyni, siihen piti tehdä kikkakolmosia, että sen sai kiinni. Sitä sitten säädettiin viikko ja lopulta parvekkeelle ilmestyi upouusi kone, joka toimi kuin unelma. Koko rumban olisi voinut välttää, jos haljennut vesiputki olisi vain korvattu uudella. Mitä tästä opimme? Ajoittain Intiassa pitää olla varsin sinnikäs, jotta saa asioita eteenpäin.

Pakettiretki Fujille

Mika on harmaa, kostea ja sumuinen? Ei, talla kertaa kyseessa ei ole savusauna tai Helsinki marraskuussa vaan Fuji-vuori, jota olin lahtenyt ihan pakettiretkelle ihmettelemaan. Nyt olen yhta kokemusta rikkaampi ja joudun toteamaan omatoimimatkailu on kylla niin enemman minun juttuni. Etaisyyksien ja kulkuyhteyksien vuoksi oli kuitenkin napparampaa kulkea tuo reitti suoraan ohjatussa seurueessa ja etukateen pyrin myos tuolla retkella varmistamaan, etta minulla olisi edes joitain ihmiskontakteja matkan varrella, silla en ollut siita yhtaan varma matkaa suunnitellessani.

Nooh, kavimme siis Mount Fujilla. Ainakin meille kerrottiin, etta kavimme siella, silla valitettavasti sumu oli niin sakea, etta hadin tuskin naki edes kahta metria kauemmas. Yhta hyvin olisimme siis voineet kayda milla tahansa maennyppylalla ja vierailleet turistikaupoissa. Silla sita se kierros oli, paiva bussilla turistikaupasta toiseen. Valilla paasimme sentaan lounaalle ravintolaan, koysiradalla Hakoneen, Fujin lahikaupunkiin ja vartin veneretkelle Hakonen jarvella. Elakelaisia oli matkassa vahan, lapsiperheita sitakin enemman ja hektisten viime paivien jalkeen paatin kayttaa bussimatkat johonkin suhteellisen fiksuun - nimittain nukkumiseen. Kylla, tiedan mita ajattelette, tulla nyt tanne istumaan johonkin bussiin ja nukkumaan. Tyhmyydesta kuitenkin sakotetaan, en tajunnut mita tarkoittaa sadekausi ja suuret lumimassat, eika sumun tuijottaminen tunnista toiseen ollut kovinkaan inspiroivaa. Jos jotain hyvaa pitaisi matkasta etsia, niin opas kertoi ihan kivasti japanilaisista ja heiden tavoista ja lisaksi sain jokusen kortin kirjoitettua alkumatkasta. Pistin ne postiin Fujin huipulta arvuutellen osoitteita, silla vaikka olin kirjoittanut ne aikaisemmin paperille, en fiksuna tyttona ollut ottanut paperia mukaan. Postikortein kuitenkin todistettakoon, etta tosiaan kavin Fujilla. Onnekseni sain myos istua koko matkan lampimassa bussissa, enka lahtenyt huimapaisena metsaan valloittamaan yksin Japanin tunnetuinta vuorta.

Matkalla tutustuin kuitenkin italialaiseen rouvashenkiloon, joka oli tullut Japaniin henkiselle matkalle. Istuimme vastakkain poydassa ja itse taisin katkaista painostavan hiljaisuuden ehdottamalla rouvalle, etta han varmaankin saisi pyytamalla haarukan ja veitsen, silla ravintola oli kalliin ja turisteille suunnatun oloinen. Rouva kun sinnikkaasti yritti syoda ateriaansa jalkiruokaa varten katetulla lusikalla. Sinansa hermojen menemisesta johtuva lusikalla syominen olisi varmasti ollut sellainen kokemus, jonka muistaa myos kotiinpalattuaan, mutta minulla ei ollut sydanta katsoa hanen taisteluaan ehdottamatta, etta jos nyt kuitenkin pyydettaisiin ne haarukat ja veitset. Hetken vastustelun jalkeen han suostui ehdotukseeni, jonka jalkeen sain hanesta rupatteluseuran loppureissulleni. Omasta matkastaan rouva kertoi, etta oli viettanyt ensimmaisen paivan Tokiossa itkien, kun oli ollut ihan eksyksissa ja hukassa. Seuraavana yona han oli sitten sisuuntunut ja paattanyt opetella Tokion metrokartan, jonka avulla han sitten pystyi paremmin suunnistamaan. Matka hanen osaltaan oli kuitenkin lopussa jo kahden paivan paasta ja selkeasti han kaipasi takaisin italialaisten patojen aareen. Silti oli ihan mukava rupatella niita naita lapsiperheiden keskuudessa.

Omalta osaltani matkan aallonpohjat on varmaan saavutettu ja haikeana pohdin talla hetkella sita, etta Tokiossa on enaa yksi paiva jaljella. Viela olisi niin paljon nahtavaa ja koettavaa, jota suunnittelin, mutta kun kaikkea ei vaan ehdi. Myos aikani omassa huoneessa on Nikkoa lukuunottamatta ohi, mista olen osittain helpottunut. Dormeissa kun tuntuu saavan niin paljon paremmin kontaktin ihmisiin, kun hostellin aulassa kirjoittamassa blogia silloin talloin puolen tunnin ajan. Vaikka yleensa kaduilla tormaankin ihmisiin ja muihin turisteihin, on Tokio jotenkin niin iso, ettei kontaktia oteta yhta helposti kuin pienemmissa paikoissa kuten Kiotossa tai Osakassa. Toisaalta olen nain ehtinyt nahda Tokiota enemman kuin jossain vaiheessa suunnittelin, vaikka yhakin kaupunkiin tutustuminen jaa niin keskeneraiseksi. Saapahan siita kuitenkin ainakin syyn tulla uudestaan kiertamaan tata ihmeellista maata. Nyt kuitenkin keskityn huomiseen viimeiseen paivaan ja sen jalkeen muun Japanin kiertamiseen.