Ilotulitusten välkettä

Niin se taas jostain syystä eksyi elokuun loppu ja vuosittaiset ilotulitukset täyttivät taivaan - edes hetkeksi aikaa. Tänä vuonna paikka oli vaihtunut Töölönlahdesta Hernesaareen. Ilma oli leudompi, mutta jottei liian täydellistä olisi, alkoi sataa kesken räiskyttelyn. Koska laukaisupaikka oli kaukaisempana, ei valokuvat ole aivan niin hyviä, kuin viime vuonna. Vastaavasti myös paikallinen tungos oli pienempi, kun niin valtava ihmismassa ei pakkautunut aivan niin pieneen tilaan. Ohessa kuitenkin kuvien parhaimmisto, siitäkin huolimatta, että joku takana naureskeli, ettei digipokkarilla ole mitään hyötyä kuvata:

Ensin kuva parvekkeen vieraasta:

Karusellin lähellä Kaivarin rannassa:







Sataa, sataa ropisee:




Tältä näytti. Ilotulitukset olivat jostain syystä tänä vuonna keskellä viikkoa, joten heti näiden jälkeen seuraava intensiivinen projekti oli kiiruhtaa kotiin, ennen kuin valtavat ihmismassat vyöryivät samoihin menopeleihin. Junassa oli täyttä, mutta tunnelma vapautunut ja hyvä.

Parvekkeen tunkeilija

Viime vuonna en sitä huomannut. Ei haitannut menoa, eikä meininkiä, kun kaikki oli vielä niin pientä ja sievää. Talvella se ei haitannut, mitään normaalia kummempaa ei näkynyt, kun katsoi ulos. Viime aikoina minua kuitenkin on kovasti ruvennut häiritsemään se, että parvekkeelta sisään on kasvamassa koivu. Tai kasvaisi tällä hetkelläkin, mikäli parvekkeen lasit eivät ole sitä estämässä. Kesällä koivu oli hieman näköalaa estävä, mutta varsin mukava Suomen kesään kuuluva elementti. Viime aikoina minua on kuitenkin alkanut häiritsemään tämä vihreä kesän merkki.

Ei se vaadi kuin mukavan tuulen tai syyssateen, niin koivu heiluu ja huojuu. Se hakkaa parvekkeen laseja etsien jotain, johon kiinnittyä. Nuoruudessaan pienimuotoinen tuuliviiri, joka menee täsmälleen siihen suuntaan, kuin minne tuulikin. Näin ollen siltä ei tuulisena päivänä saa hetkeäkään rauhaa. Toivoisin kovasti, että se asettuisi paikalleen ja päättäisi jo mihin suuntaan alkaa viipottaa. Kuitenkin minusta tuntuu, ettei meno ja meiniki lähiaikoina ole paranemassa, joten ohjat pitäisi ottaa omiin käsiin. Sääli sinänsä kaataa tai saksia tervettä ja elinvoimaista puuta (tai edesauttaa vastaavaa toimintaa), mutta minkäs teet. Se vain sattuu olemaan se tämän kesän tunkeilija, josta pitäisi päästä syksyn tultua eroon.

Kattoterassin näkymät

Koska jo kotosuomessa intouduin ottamaan kuvia parvekkeelta, niin nyt on sitten paikallisten parvekekuvien vuoro. Kyseessä ei ole varsinaisesti parveke, vaan kattoterassi, josta näkyy kivasti kaupungin kattojen yli.

Heräämisiä

Unta, ihanaa unta lähes kellon ympäri. Pimeyden tuoma väsymys, joka kerääntyi päivinä ja hetkinä, jolloin halusi elää enemmän kuin nukkua. Pitkiä päiviä, jotka kuitenkaan eivät olleet niin pitkiä, että univajetta olisi kovastikaan kertynyt, ainakaan kesällä. Eilen oli pakko antaa periksi. Kun kaverit suuntasivat baariin, minä painuin kotiin. Nukkumaan.

Joskus unta tarvitsee sitä varten, että elämä menee vain liian kovaa ja intensiivisesti. Että hahmottaa itsensä ja ympäristön, jossa toimii. Tulee hetki rauhoittua, jotta kokonaisuus pysyy hyppysissä. On niin kiva aina mennä, mutta paljon vaikeampi hengähtää ja hidastaa. Kuunnella kehoaan ja kuunnella itseään. Siivota lopultakin se sotkuinen kämppä, johon on hitaasti mutta varmasti kertynyt elämän merkkejä. Vaihtaa lakanat raikkaisiin ja pestä suuret pyykkivuoret. Uudistua ja herätä uudestaan elämään.

Herätä siihen todellisuuteen, että aurinko tuli taas pilvien takaa ja parvekekin oli saanut elämää. Tosin ei elämä parvekkeella ollut kovin odotettua sellaista. Olin saanut seurakseni talitintin, joka ei varmaankaan pakoillut väsymystä vaan kylmää. Häpeäkseni joudun myöntämään, etten tiedä, kuinka monta päivää se on siellä viettänyt. Paniikissa se ainakin oli ollut, sillä jäljet näkyivät niin tuoleissa kuin pöydässäkin. Parveke kun on lasitettu, eikä ulos (tai sisään) pääse kuin pienen sadevesireiän kautta. Kun menin parvekkeelle avaamaan laseja, talitiainen meni piiloon perimmäiseen nurkkaan ja otin siitä kuvan. Avasin lasit ja toivottavasti pikku otus uskaltautuu jossain vaiheessa takaisin avaraan maailmaan.


ps. Finnvera on muuten Suomen valtion omistama rahoitusyhdistys, eli onnistuin sekoittamaan sen jostain syystä kaupan nimen. Oikeaa nimen loppua en muista ja ehkä ihan hyvä niin.

Syksy saapuu parvekkeelle

Ruusuni on seonnut. Se pukkaa väkisinkin punaista kukkaan syksyn hämärään, eikä tajua, että pian voi oikeastikin tulla kylmä. Erikoista kukinnasta tekee sen, että aikaisemmat kukat ovat olleet keltaisia, joten nyt on joku oksa kokenut jonkun oudon risteymän tai geenimuunnoksen. kun värikin on vaihtunut. Parveke vetää muutenkin viimeisiä kukkaloistossaan. Hyvin se jaksoi kasvaa ja kukoistaa, vaikka itse heiluin maailmalla. Suuri kiitos siitä kuuluu äidilleni, joka lupasi käydä kaitsemassa tohinalla kasvavia verson alkuja.

Syksyn tullen ilmat kuitenkin viilenevät ja kohta minun pitää adoptoida rakkaat kasvini takaisin sisälle, jottei pakkanen pääsisi puremaan. Orvokit ja ruusupavut kokevat kovan kohtalon, kun pakkaset iskevät ja lehdet varisevat. Viime vuonna orvokki kuitenkin sinnitteli helmikuuhun asti, jolloin se alkoi hämmästyksekseni kukkia uudestaan. Ei ne turhia puheita viime vuonna olleet leudosta talvesta, sillä en kyllä aiemmin ole tuota kokenut. Alla olevassa kuvassa erottuu tarkasti tihrustamalla mainitsemani ruusun nuppu noiden punaisten lyhtyjen alapuolella.


Kesän kukkien väistyessä parveke täyttyykin lyhdyistä ja kynttilöistä, joita on kiva poltella illan hämärissä. En ollut aikaisemmin lainkaan kynttiläihminen, mutta toissa vuonna jokin iski ja kynttilä jos toinenkin löysi tiensä parvekkeelle valaisemaan omaa ikkunaani ja ohikulkijoiden taivalta. Oheisessa kuvassa pari lyhtyä odotteleekin sitä, että ruusupavut antavat tilaa tuikuille. Sitä ennen on kuitenkin odotettavissa varsin kauniita, syksyisiä lehtiä, joita innokkaasti odotan. Osa lehdistäkin on alkanut jo lupaavasti haaleta ja ne värjäytyvät kohta syksyn väreillä.