Lähtöpäivä

Itkut on nyt itketty. Haikeaa, kun ei ehtinyt näkemään kaikkia kavereita, joita olisi niin halunnut nähdä. Olo on jotenkin nollautunut, haikeus alkaa vaihtua tosiasioiden hyväksymiseksi. Oikeastaan odotan jo kovasti Singaporen matkaa. Myös Intian tiimikavereita on kiva nähdä.

Outoa on ajatella, että seuraavan kerran kun olen Suomessa, on keskikesä. Kiinnitän ajatuksen kesämökin laiturille, viileään järveen ja kuumaan saunaan. Ehkä ironista tässä kaikessa on, että monena vuonna en edes ole ehtinyt muilta kiireiltäni niin monta kertaa kesämökille, mutta silti se on jollain tasolla sellainen kiinnekohta, jota odottaa jo nyt jotenkin tosi kovasti. Kun lähtee ulkomaille, kiinnittää huomion moniin kliseisiin, sellaisiin asioihin, joita liittää vahvasti Suomeen. Kaupasta nappaan mukaani suklaata ja turkinpippureita, vaikken niitä normaalisti koskaan syökään. Turkinpippureista ajattelin tehdä salmaria, vaikken sitäkään koskaan Suomessa juo. Hassua suorastaan.

Lähtölaskenta käynnissä

Lento lähtee lauantaina. Mitään ei ole vielä tehty, en ole edes jaksanut kaivaa matkalaukkua. Päivät kipittää kauhiata vauhtia, mutta itse vain tykkään pomppia ympäriinsä. Tänään olisi tarkoitus pestä pyykkiä ja aloittaa ihmettely, mitä kaikkea pitäisi taas pakata mukaan. Siitä varmaan matka alkaa taas mennä todellisemmaksi, käsinkosketeltavimmiksi.

Aurinko paistaa. Ihanaa kun saa nauttia pääkaupunkiseudun vilinästä vielä muutaman aamun verran.

Matkakuume vaivaa

Olen saanut tartunnan. Eilen illalla pyörin sängyssäni. Pyörin ja pyörin ajan, joka tuntui ikuisuudelta. Päättelin lopulta, että minua jännitti. Tähän mennessä komennuksen on voinut ohittaa siten, että on ajatellut, että se on vasta ensi vuonna, ei vielä yhtään lähellä. Yhtäkkiä lähtöön onkin sitten vain enää kaksi viikkoa. Niin monta asiaa vielä hoitamatta.

Tänään voisi olla lääkekoktailin aika. Voisin käydä lunastamassa lääkärin määräämät lääkkeet ja sekoitella itselleni nautittavan kolera-drinkin. Sen pitäisi siis suojata minua paitsi koleralta, myös joltain vatsapöpöltä.

Lisäksi pitäisi alkaa selvittää, miten rahansiirrot tulisi hoitaa. On vaikea arvioida, paljonko rahaa kuluu kuukaudessa ja mitä kautta ne saisi turvallisimmin siirrettyä ja säilytettyä. Rahojen lisäksi pitäisi alkaa tekemään tarvittavien asioiden listaa, sillä kahdessa viikossa ehtii vielä hankkimaan tarvittaessa viimeisen muuntajan, laturin tai muistitikun, jos sellaisia tarvitsee.

En välttämättä myöskään uskalla ottaa mukaani ykkösvaatteita, joten saatan pyrähtää vielä alennusmyynteihinkin. Lisäksi voisin ostaa jonkun kivan pokkarin, jottei suomenkieli rapistuisi kokonaan matkan aikana (yeah, right, se on ainakin hyvä tekosyy saada joku himoittu uutuus piristämään matkaa).

Niin, palatakseni tuohon unettomuuteen. Päätin ottaa vahvat keinot käyttöön. Laitoin valot päälle, huomasin pyörineeni sängyssä sen reilut puoli tuntia. Sen jälkeen kaivoin sohvan vierestä Alan Greenspanin mahtiteoksen, joka yhäkin on kesken. Avasin sen, luin ehkä viisi sivua ja pääsin sivulle 150. Sen jälkeen aivot huusivat armoa ja kovaa. Oli pakko laittaa valot pois ja työntää kirja sivuun. Unessa ilmeisesti vielä alitajuisesti yritin päästä eroon tästä tuskaisesta kokemuksesta, sillä aamulla löysin kirjan piilosta, seinän ja sängyn välisestä pienestä raosta, johon se oli jotenkin käsittämättömästi päätynyt. Tämän johdosta harkitsen vakavasti kirjan ottamista mukaan lentokoneeseen, jossa pitäisi osata nukkua yö, joka alkaa kahdeksalta illalla ja kestää aivan liian lyhyen aikaa.

Perhosia vatsassa

Lähtöpäivä. Helsingissä aamu alkaa sateisena, Hiroshimaan on luvattu sadetta joka päiväksi seuraavan viiden päivän aikana. Onneksi en mene sinne ihan vielä. Kansain alueella pitäisi olla muutama lämmin päivä ja sitten viikonloppuna ukkosta. Lauantaina kuitenkin lähden Tokioon, johon on vielä luvattu hyvät säät tuleviksi päiviksi. Sadekausi tuntui kyllä vahvasti saapuvan Japaniin lähipäivien sääennustusten mukaan. Sääli sinänsä, sillä jonain vuosina se jää välistä.

Kyllä tämä tästä, vaikka tuntuu, että viime yönä jäin jonkun jyrän alle, kun en saanut unta moneen tuntiin. Ehkä koneessa sitten nukkuu paremmin. Tai perillä. En tunnusta itselleni, että minua jännittäisi kovinkaan paljon. Silti pyörin sängyssäni viime yönä pohtien, että miten selviän ensimmäisestä/ensimmäisistä päivistä zombiena, selviänkö ikinä oikeaan unirytmiin ja kuinka ihmeessä pärjään ensimmäiset päivät kertalipuilla junassa. Entä jos unohdan jotain oleellista kotimaahan, jota ei voi mitenkään korvata paikan päällä? Rinkka odottaa yhäkin kutsuvan tyhjänä, vaikka lähtöön on enää alle 8 tuntia. Kyllä mä ehkä kohta inspiroidun, jos ei muuten niin pakon edestä. Mikäli yhäkin yritän pakoilla näitä velvollisuuksia kotimaassa, saattaa tänään tulla vielä toinenkin postaus, jossa sitten käsittelen jotain oikeaa aihetta.