Kotona taas

Silmät ovat puoliksi auki. Pää on hieman jumissa, eikä ole varmuutta siitä, onko päivä, yö vai jotain siltä väliltä. Eilen palasin takaisin Suomeen iltapäivällä ja ihmettelin kevään etenemistä. Sillä vaikka tuntuu, että lumen määrä pysyy tasaisesti paljona, huomaa eron, kun on jonkun aikaa poissa.

Illalla sinnittelin yhteentoista. Sitten menin lopulta nukkumaan ja nukuin viiteen. En oikeastaan tiedä, nukuinko oikeasti kuuteen vai viiteen, sillä osa kelloista on vielä talviajassa. Tuntui vahvasti, ettei voinut enää nukkua, kun sisäinen kello oli jo niin paljon ja valoisaakin oli. Harhailin nälkäisenä tyhjässä asunnossa ja söin jäätelöä pakkasesta, kun jääkaappi oli vielä tyhjä. Kahdeksan aikoihin siirryin uudestaan sänkyyn ja nukuin puoleenpäivään. Kolmen maissa lähdin ihmettelemään ulkoilmaa ja hain täytettä jääkaappiin.

Sen jälkeen taas arvon, väsyttääkö vai ei. Oikeastaan väsyttää, ainakin tällä hetkellä. Kello on Hong Kongissa jo lähes keskiyö, vaikka täällä se on vasta vähän vaille seitsemän. Lämmin ruoka teki hyvää, mutta se toi myös väsymyksen. Nyt sitten voin taistella muutaman tunnin, kunnes voin kunniallisesti vetäytyä unten maille. Kuvia joutuu varmaan vielä odottelemaan hetkisen, edes sen verran, että ajatukset taas kulkevat muuallakin kuin tulevassa unessa tai unen väistelyssä.

Kotona, pitkästä aikaa

Hiljaisuutta voi tulkita monella tavalla. Omalta osaltani olen takaisin pyrähtänyt Suomen kesään, enkä osaa vielä käyttää aikaa blogin ylläpitämiseen. Monet kuvat ovat työn alla ja toivottavasti lähipäivinä voisi tulla kuvakoosteita matkan eri vaiheista. Ainakin voisin jokusen kuvan laittaa Mumbaista, Delhistä ja tietysti myös Singaporesta.

Ensitunnelmat Helsingistä... Täällä sitä ihmettelee, että mihin maailmaan on taas sukeltanut. On outoa, ettei ole nähnyt öitä valoisimmillaan ja päivää pisimmillään. Viileähkön sään vuoksi olo tuntuu syksyiseltä, eikä sitä yhtään helpota se tosiseikka, että kohta alkaa taas työt ja arki. Onneksi mukana kulkevat muistot kesästä, lämmöstä ja kuka tietää - ehkä vielä lämpötilakin nousee tulevina päivinä kesäisemmäksi. Iltaisin on ihana nähdä kavereita pitkästä aikaa. On ihana vain kulkea päättömästi katuja, ihmetellen tätä menoa ja meininkiä. Nukkua pitkään ja hartaasti, kun ei hikoiluta tai torven tööttäykset eivät herätä aamuseiskalta. Ihanaa on olla hetken vain paikallaan, vaillla murhetta huomisesta.

Kotimaassa! Vihdoinkin!

Niin. Olen nyt taas Suomessa. Aivan puusta pudonneena. Totaalisen pihalla. Uupunut, väsynyt, sekaisin. Nukuin yöllä kymmenkunta tuntia - pidenpään, kuin kertaakaan Intiassa. Hiljaisuus on tyrmistyttävän ihanaa. Ihmettelen kotini tavarapaljoutta ja ruoan määrää. Haaveilen mainosten maailmassa ja yritän pestä matkalla kertynyttä tomua pois.

Viimeinen päivä meni perinteiseen Intia-kategoriaan. Puoli kahdelta kuljettaja soittaa, että "yes, maam, I'm now here", johon meikäläinen ihmettelee, että muuten ihan hyvä, mutta tulit kaksi tuntia liian aikaisin. Lentokone kun lähti vasta kuuden jälkeen, kenttä oli pieni ja kentälle ajoi sen 20 minuuttia, jos oli liikennettä. Tämän vuoksi neljä ja puoli tuntia oli selkeästi hätävarjelun liioittelua. Silti hyvä, että kuljettaja oli ajoissa paikalla, eipä ainakaan tarvinnut jännittää, löytääkö hän perille keskellä yötä. Kuljettaja sitten ilmeisesti nukkui autossa sen kaksi tuntia, minä sängyssäni kaksi tuntia ja varttia vaille neljä oli sitten suuntana kenttä (tämä sen vuoksi, että kuljettaja näytti siltä, että tarvitsee puoli neljältä vartin toetakseen, ei kyllä käynyt kuljettajaakaan kateeksi).

Kentällä ei ollut sitten mikään vielä edes auki. Haahuilin edestakaisin, yritin tappaa aikaa parhaani mukaan. Vessa oli epäkunnossa ja kaduin sitä, että päätin tyhjentää vesipullon turvatarkistuksen yhteydessä. Istuin jalat ristissä ja taistelin väsymystä vastaan kellon tikittäessä verkkaisesti eteenpäin. Liput ja passit tarkastettiin miljoona kertaa ennen koneeseen nousua. Tällä kertaa tiesin tageista, ja prosessi oli Punen päässä selkeä. Kone oli täynnä hyttysiä, aamiainen oli välttävä. Odotuksen tuntu valtasi, tieto siitä, että pääsee Suomeen alkoi konkretisoitua päässä.

Delhissä oli taas kolmen tunnin vaihto. Tiesin vahdata kelloa ja suunnilleen järkevästi se sujuikin. Melkein tunti jäi aikaa hengata tax-free kaupoissa, vaikka taas oli hieman säätöä noiden tagien kanssa. Muistaakseni matkalaukkuja ei enää läpivalaistu Delhin päässä, käsimatkatavaroita lukuunottamatta. Lopulta lähestyi odottamisen autuus: nousu Finnairin koneeseen, suomalaiset lehdet käteen ja suomen puhuminen ensi kertaa livenä sen jälkeen, kun työkaveri lähti helmikuun lopussa takaisin Suomeen. Hassua. Koneessa oli perus suomi-mättöä, ei mitenkään kovinkaan houkuttelevaa, mutta lento oli pitkä, joten kummasti maistui. Huipennuksena saapuminen Helsinki-Vantaalle, jossa vastassaolijoilla oli lämmin talvitakki mukanaan odottamassa. Omat takkini kun olin jättänyt Suomeen ajatellen, että tottahan toki maaliskuun lopussa on jo kevät pitkällä ja selviän parilla neuleella kotiin asti. Niinpä niin - ulkona on paljon enemmän talvi kuin silloin, kun oikeasti lähdin matkalle. Ehdin siis kokea Suomen talvea kunnolla ja toivottavasti kevättäkin vähän, ennen kuin käsky käy matkalle Intian ihmeelliseen maailmaan.

Kotona, pitkästä aikaa

Sänky oli niin pehmeä, upottava. Haarukka kädessä tuntui uskomattoman kömpelöltä ja oli outoa sanoa tervehdys suomeksi passintarkastajalle. Suomi tuntui ja kuulosti oudolta suussa, kun ei sitä kolmeen viikkoon ollut puhunut tai kuullut sanaakaan. Ilma tuntui niin kuivalta nenässä ja silmissä. Vatsa protestoi pekonipastasta, jota tarjottiin lentokoneessa.

Äiti ja isä hakivat lentokentältä, ruokkivat ja veivät kotiin. Pöydällä tuoksuivat omenat ja hedelmiä oli jotenkin niin paljon, niin monta kappaletta, vaikka ne oli tarkoitettu vain ensi metreiksi. Vanhemmat olivat tuoneet kaappiini aamiaisaineksia, jottei minun tarvitsisi herätä nälkäisenä. Niin suloista ja samalla niin helpottavaa, kun täältä ei löydy sitä 24h auki olevaa kauppaa aivan nurkan takaa.

Kuljin kuin unessa sillä oma elimistö oli vielä vahvasti yössä, vaikka täällä oli valoisa alkuilta. Värisin hieman kylmästä, sillä viime päivien 30 asteen helle oli tehnyt tehtävänsä. Nukkumaan menin ysiltä ja yhden jälkeen havahduin siihen että on aamu. Tai että olisi aamu tuolla toisaalla. Kävin vessassa ja nukahdin uudestaan. Puoli viiden aikaan elimistö oli kuitenkin vahvasti vakuuttunut siitä, että nyt on uusi päivä ja aika nousta. Sinnittelin tunnin sängyssä leväten, keräsin voimia tulevaa päivää varten. Laskeskelin, että kaikesta huolimatta olin onnistunut saamaan yli kolme tuntia oikeata vuorokausirytmiä kiinni. Enää pari päivää lisää ja sitten olen luultavasti taas oikeassa rytmissä.

Kohta voin laittaa pyykkejä koneeseen, alkaa perata kuvasaalista ja käydä ihan vaikka kaupassa ihmettelemässä, että mistä nämä suuret hedelmä- juusto ja lihavalikoimat ovat ilmestyneet. Voin soittaa kavereille tai kävellä metsäpoluilla, kuin kunnon lomalainen. Voin järkyttyä sushilautasen hinnasta ja ihmetellä sitä, että ymmärrän taas kaikki merkit ympärilläni. Voin istua koneella ilman, että takanani olisi toinen matkalainen, joka haluaisi kanssa lukea muutaman sanan kotoa. Voin totutella kirjoittamaan ääkkösten kanssa, kun se kerrankin on taas mahdollista. Niin outoa, niin hämmentävää. Samalla kuitenkin niin tuttua, niin rakasta.