Aurinkoinen Kuusamo

Viikko vilahti ohitse, mukaan tarttui hyvä mieli, levännyt olo ja paljon ihania muistoja. Kuviakin kertyi jokunen, tässä muutama, jonka jaksoin poimia.

Lumikenkäilemässä aurinkoa riitti, ja keväiseltäkin vaikutti:

Oli mahtava sää ja kiva kävellä jään päällä:


Myöhemmin kävimme hiihtämässä, sekin oli mukavaa moottorikelkkojen vanoissa:


Aamun kuuraiset puut olivat ihania:


Rukan rinteissäkin riitti laskettavaa:

Lumisadekuuro:


Valoa riitti ja lopputalvesta sai nauttia täysin mitoin. Nyt voikin sitten alkaa ihmettelemään, mitä kevät tuo tullessaan. Lisää kuviakin voi löytyä, kunhan jaksan selvittää Lumian salat ja ladata ne puhelimesta koneelleni.

Keskellä metsää

Pimeys ja hiljaisuus. Ehkä mahdollisesti lumisuuskin. Ne ovat ensimmäiset pinnalla olevat asiat, kun tänne metsän keskelle saavuin. Puolen metrin hanki, joka odotti valloittajaansa.
Etelässä on jo kevät, aurinko paistoi ja lumen alta paljastui keväinen maa. Täällä pohjoisemmassa kevät on kaukainen haave vain. Hyvä niin. Tarkoitus olisikin valloittaa Rukan rinteitä, hiihtää keskellä metsää ja rämpiä lumikengillä hankia, jotka toivottavasti vielä kantavat. Kiire vaihtuu arktisiin seikkailuihin. Kirjoittelu jatkuu, jos kännykkä niin suo.

Yö metsässä

Miltä näyttää kaupungin kajo? Ympäröikö tumma tähtitaivas? Onko talvinen yö hiljainen tai synkkä?

Seuraavalle kokeilulle ei oikeastaan löydy mitään järkisyin perusteltavaa syytä tai perustetta. Reilu viikko sitten tuli vietettyä erinäisistä syistä yö metsässä. Hieman eksoottisempi idea hetkellä, jolloin pakkasmittari näytti vielä -20 astetta ja posket jäätyivät jo hieman lyhyemmästäkin ulkona vietetystä ajasta.

Kyseinen viikonloppu ei onneksi ollut ihan niin kylmä. Pakkasta oli vain noin -7 astetta. Tarkoituksena oli kiivetä kukkulan laelle ja viettää siellä yö keskellä sydäntalvea. Kukkulan juurella oli vielä varsin tasaista:


Lumiset puut olivat mahtavia ja kukkulan rinteet yllättävän jyrkkiä: kiipeämiseen meni varmaan lähes tunti.


Matkalla sai toki hetken myös ihailla hyvinkin lumista ympäristöä. Kunnon kengät, varusteet ja lumilukot olivat aika pakolliset:


Puut notkuivat lunta:

Kukkulan huipulla siintyy horisontti kaukaisuudessa:



Supikoira, ilves vai joku muu? Jäljet eivät paljastaneet oikein muuta kuin että kulkija oli ollut varsin iso. Kynnenjäljet olivat jäätyneet lumen pinnalle.


Teltta, joka palveli yhden yön majapaikkana:


Nuotio, joka saatiin pystytettyä ennen hämärän tuloa.


Eväät, joista yritettiin saada inhimillisen lämpöiset nuotion avulla (toki eväinä oli myös vaahtokarkkeja, makkaraa ja kuumia kuppeja, minttukaakaota unohtamatta):

Aamulla nuotiopaikka oli vielä hieman lämmin:

Viimeinen kuva ympäröivään jylhään luontoon:

Päällimmäisenä tuntemuksena yöstä ei ollut se, että olisi ollut kylmä. Vaatteita oli mukana jopa liikaa, eikä vaatteiden kastumisestakaan muodostunut ongelmaa. Edellisenä päivänä ostetut talvikengät pitivät veden loitolla ja varpaat lämpiminä. Toki yö ei vastannut ehkä lämpöisen sängyn tarjoamaa pehmeätä elämystä. Silti yö jää varmaan mieleen yhtenä varsin eksoottisena kokemuksena tänä talvena.

Puisto täynnä lyhtyjä

Paljon olisi kuvia, niin vähän aikaa. Kuvissa on jääty vähän jälkeen, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tammikuun alussa Töölönlahden ranta täyttyi lyhdyistä. On hienoa, kun pimeys muuttuu eläväiseksi. Vaikkei aurinko houkutellutkaan ulos, löytyi syy tutustua niin tuttuun ja silti niin vieraaseen ympäristöön.














Nyt päivät ovatkin jo pidemmät. Aurinko tervehtii aamuisin täyttäen huoneet valolla - ainkin jos pystyy nukkumaan sopivan pitkään. Aika jolloin herää ihmettelemään - oliko jossain vaiheessa päivät kokonaan täynnä pimeää?

Luistelua olympiastadionilla 50-luvun hengessä

Viime hetken vinkki: Vielä hetken voi lähteä luistelemaan 50-luvun hengessä olympiastadionille ja uhmaamaan paukkupakkasta. Punaiset posket on taattu.

Erilaista lumilautailua

Lunta tuli viime yönä tänne eteläänkin. Nyt voikin yrittää bongailla, josko paikalliset linnut ovat yhtä fiksuja kuin Venäjällä:

Tahkolla taas

Hyvät reissut saattaa tunnistaa siitä, että toipumiseen menee puoli viikkoa. Näin ollen alkuviikolla olen vain raahautunut töihin, ihaillut pakenevaa lumiviivaa ja tullut kotiin nukkumaan. Nyt keskiviikkona vasta alkaa olla olo, että on elävien kirjoissa. Edes siinä määrin, että jaksaa raahautua lähisalille saunaan (eikös sauna olekin salilla käymisen päätarkoitus?) ja kykenee kirjoittamaan blogia.

Kevät on tulossa, vaikkei sitä vielä huomaa niin valtavasti. Huomaisi kyllä, jos muistelisi kuukauden takaisia maisemia. Silti joka aamu huokaa, että kuinka valtavasti on lunta jäljellä. Tosin, viime viikonlopun laskuissa lumi on lähinnä vain positiivista. Varsinkin, kun aurinko paistoi täydeltä taivaalta, ei parempaa ilmaa olisi voinut toivoa.

Viime reissulla puut olivat vielä kuin saduista - nyt oli jo huomattavasti keväisempää:

Lunta rinteissä silti vielä riitti vaikka muille jakaa:

Normaalisti pysyttelen mahdollisimman paljon anonyymiuden suojassa blogia kirjoittaessani. Siitä en yhäkään ajatellut luopua, mutta voi sitä kerran moikata lukijoitakin (olkoon tämä sitten todisteena siitä, että mäkeenkin saakka ehdittiin ja ettei tätäkään blogia kirjoita vain jokin kone, joka on vain opetettu simuloimaan suomen kieltä sattumanvaraisesti):

Halo-ilmiö hiihtohissistä otettuna. Huipulta ei olisi saanut enää niin hyvää kuvaa, mutta ankkurissa oli onneksi kiva keikkua ja kuvata (en edes pudonnut matkasta ja kamerakin säilyi ehjänä):

Nyt taitaakin sitten olla taas sopiva hetki painua pehkuihin ja haaveilla tulevasta keväästä.

Lumisia muistoja ja kevään ensi merkit

Kevät, tuo kauan odotettu ilmiö. Tuntuu, että kadut täyttyvät loskasta, muttei mitään tapahdu. Kengät kastuvat ja pisarat tippuvat sieltä ja täältä. Lunta tuntuu olevan yhäkin niin paljon, että on vaikea muistaa, miltä ulkona vielä muutama viikko sitten näytti. Tässä muutama kuva muistin virkistykseksi:




Lunta on tullut katseltua jo hetki jo toinenkin. Jottei kevään tai kesän odottajat vaivu aivan epätoivoon, on myös tietynlaista kehittymistä havaittavissa. Kaksi viikkoa sitten alla oleva lampi oli aivan umpijäässä. Viime viikolla alkoi näkyä jäässä ensimmäinen kevään merkki:

Tällä viikolla näky oli oikeasti jo paljon piristävämpi, vaikkei aurinko niin täydeltä taivaalta paistanutkaan:


Vastaavanlainen tilanne erään puron kanssa. Tilanne viikko sitten:

Tällä hetkellä näyttää tältä:

Puron erään toisen kohdan tilanne kevään kannalta alkaa olla jo lupaavampi:

Jos aurinko jatkaa paistamista vielä jonkun aikaa, voi olla että lumisille poluille voi joutua hetkeksi jättämään hyvästit. Odotan sitä hetkeä innolla, sillä se kertoo, että kevät on siirtynyt seuraavaan vaiheeseen.

Joskus tulee myös kiitos

Joskus tulee hakattua päätä seinään ihan kaikella voimalla. Mikään ei onnistu ja huutaa itsekseen hiljaiseen metsään. Silloin on joskus hyvä muistaa, että on niitäkin päiviä, jotka menevät putkeen.

Omassa tapauksessani iso projekti, jossa olen puuhannut pitkään, valmistui. Sopivasti jouluksi. Sopivasti kaiken sykkimisen jälkeen löytyi tunnelin päästä valo, eikä se ollut vastaantuleva juna. Tämän seurauksena kuin yllärinä lounaspalaveri muuttui lounaaksi yhdessä kaupungin hienoimmista ravintoloista, nimittäin Chez Dominiquessa. Hyvää oli ja mahtava lounas. Pikkaisen poroa, ankkaa, tryffeleitä. Herkkuja, joissa maut tulivat esille ja pääsivät esille sulaessaan suussa. Marmeladia, jonka veroista en ole koskaan maistanut. Jälkkäriä, joka vei kielen mennessään. Toimivia pieniä kokonaisuuksia, joita ei edes haitannut se, että kerrankin olin päättänyt pukeutua töihin farkkuihin ja rymyvaatteisiin. Ihana aloitus lomalle.

Sääkin on lumisen talvinen. Ohessa muutama kuva, joiden johdosta olen alkanut fiilistelemään joulua jo kuukausi sitten.




Lukijoille toivotan ihanan auvoista joulunaikaa!

Talvitunnelmia

Kylmä, paukkuva pakkanen. Lumihiutaleet, jotka piristävät päivääni. Keskipäivä, ei ole enää hetki, jolloin on poistuneet pahimmat varjot pimeyden keskeltä. Hämäryys on muuttunut vaaleammaksi sävyiksi ja päivän erottaa taas edes jollain tasolla yöstä. Kuinka olenkaan sitä jo hetken ajan kaivannut.

Kroppa on kipeänä niistä liikunnasta, joihin olen nenäni laittanut. Kyllä se siitä taas parin päivän päästä helpottaa. On ihana hyppiä ja pomppia, kun tietää, että sitä luksusta on enää suunnilleen viikko jäljellä ennen joulutaukoja. Joulutauot kuulostavat vielä varsin hassuilta, kun jouluun on vielä kuukausi aikaa. Silti tavallaan ei se enää niin kaukana ole.

Haaveilen jo joulustakin. Hetkittäin, paukkuvan pakkasen keskellä on helppo kuvitella itsensä koristamassa jo kotia valolyhdyin ja kynttilöin. Tänään kävin lauleskelemassa pikkujouluissa ja viikonloppuna olisi jo TAIK:in joulumyyjäiset. Siitä se joulunodotus oikeastaan lähteekin. Löytyy ihania käsitöitä ja tunnelmointia. Kiirettä ja lekottelua kiireen keskellä. Pipareita, joita ei tahtoisi laittaa uuniin asti, koska se taikina maistuu kuitenkin niin paljon paremmalta. Paketointia, joka on niin parasta siinä vaiheessa, kun kaikki lahjat on jo hankittu. Hetket, jolloin siivous on jo ohi ja koti tuoksuu puhtaan raikkaalta.

Riitettä vesillä

Pieni kuura maassa. Hetket, kun järven pinnalle alkaa kertyä riitettä. Riite kovettuu ja yön jälkeen huomaat, että jäätä onkin jo useampi sentti. Aivan kuin talvi olisi saapunut kylään.

Täällä etelässä vielä syksy ja talvi mittelevät keskenään. On harmaata ja sateista, mutta lunta näkyy vain hetkittäin. Pakkasen ensimmäiset puremat ilmestyvät lähiympäristöön. Routa, joka möyhentää maata ja saa kaiken kovettumaan napakaksi. Punaiset posket, joiden hehku kertoo ulkoilman viileydestä.

Viikonloppuna olin hieman pohjoisempana ja siellä oli jo talvisempaa. Maa oli jäässä. Järven jäätilanteen kehittymistä oli hieno seurata. Outoa ajatella, että seuraavan kerran vesi virtaa siinä jääpeitteestä vapaana vasta puolen vuoden päästä. Yhtä erikoista on, että talvitakki pitäisi taas kaivaa jostain kaapin perukalta. Sen piilotti sinne kevään hurmiossa, jolloin syksy tuntui vielä niin kaukaiselta. Nyt on aika unohtaa kesän lämpö ja auringon kaipuu. Ainakin hetkeksi. Ensi viikolla pitäisi kellot jo talviaikaa. Syksyisinä hämärtyvinä iltoina on ihana, jos on jotain hyvää ja mielenkiintoista tekemistä. Innosta puhkuen ei huomaakaan sitä loskaa ja sadetta. Se ei kylmetä sisäisesti tai vie mielialaa aivan harmaaksi. Tässä mielessä ajattelin tänään taas tehdä uusia kokeiluja ja ajattelin vielä poiketa tänään joogatunnilla. Kroppa on viime aikojen viiletyksen jälkeen aivan jumissa, joten tekee varmasti ihan hyvää, että vähän pääsee hengähtämään ja venyttelemään.

Vain yhden kenkäparin tähden

Viime viikon hiihtoreissu sujui varsin mukavasti ilman suurempia kommelluksia. Tai no, miten sen nyt ottaa. Luottosaappaideni päivät tulivat päätökseen tyylikkäästi ensimmäisenä iltana. Naapurimökistä lähdettäessä ei enää vetoketju ollut yhteistyöhaluinen. Se jäi jumiin ja kun vähän tempoi, lähti se kokonaan irti. Ihmettelin siinä aikani ja lähdin yön selkään saapas alhaalta asti auki. Yritin hyppiä pahimpien lumikinosten yli, sillä tietyssä kohdassa ainoa, joka erotti jalkani lumesta, oli sukka. Todella hienoa tilanteessa, jossa ulkona on suunnilleen 15 astetta pakkasta.

Omassa mökissä yritin vielä uudestaan ja uudestaan kikkailla saapasta edes johonkin säädylliseen kuntoon. Ei auttanut. Kiltit kämppikset tarjosivat sentään hakaneulaa tytöllä hädässä. Kahdella hakaneulalla saappaan varsi juuri ja juuri pysyi jalan ympärillä ja näky olikin varsin rok. Sillä oli hyvä käydä aamupalalla. Päivä meni sitten tyylikkäästi laskettelumonoissa lainaparia hamuten. Löytyihän ne, kaverilla oli suunnilleen samankokoinen jalka ja kaksi paria kenkiä mukana. Siinä vaiheessa olisin voinut suudella maata hänen jalkojensa alla. Ei ollut väliä, olisivatko ne olleet hulvattomimmat ysärijalkineet, maailman suurimmat lumibuutsit tai neonväriset ihmetykset. Ehjät kengät ovat aina ehjät kengät. Onnekseni ne olivat hieman lyhyemmät mustat talvisaappaat, jotka kaikin puolin sopivat vielä illan rientoihin. Tilanne pelastettu ja suuri kiitos kaverille hädässä. Tilanne olisi voinut päättyä surullisemminkin, jos olisin joutunut eristäytymään kengättömänä loppumatkaksi mökkiin.

Reissun opetus: Vaikka sinulla olisi kuinka täydelliset ja jokaiseen tilanteeseen sopivat kengät, älä lähde matkalle vain yhden kenkäparin voimin. Rikot tai kastelet ne kuitenkin ja sitten tulee kodin isoa kenkävalikoimaa ikävä.

Hengissä vielä

Lunta riitti Himoksella ja aurinkoakin näki. Kevätaurinko paistoi rinteille. Pakkanen puri hieman poskia, niin että ne punoittivat. Kuumeilu tykkäsi hyvää, tai ei oikeastaan. Ironista ehkä on, että kolmen viikon hiljaiselon ja hyssyttelyn jälkeen kuume jäi rinteeseen. Viikonlopun rientojen seurauksena maanantaina tunsin olevani energisempi kuin aikoihin.

Päivät pitenevät ja siellä täällä alkaa näkymään ensimmäiset pienet lammikot. Vaikka lunta on vielä valtavasti, piristää tieto siitä, että kevät on tulossa. Likaiset lumenosuudet nostavat hymyn korviin, vaikka normaalisti vain toivon niiden katoavan katukuvasta. Lika on ensimmäinen askel, jotta nuo valtavat lumimassat todellakin katoavat ympäristöstä. Sitten jostain alkaa hieman valjeta maata. Purot solisevat ja maailma täyttyy sumusta ja loskasta. Oikeastaan toivon suuria määriä sumuja ja loskaa, sillä se tarkoittaisi, että lumet katoaisivat kerralla pois. Tai edes viidellä kerralla pois. Luultavasti se on vain haavekuvia, mutta silti vielä jossain vaiheessa lumen alta paljastuu ensimmäiset kevään kukkaset.

Tuoksujen voima

Ulkona paukkuu vielä pakkaset, tai ainakin on lumista. Hitaasti alan odottamaan jo kevättä ja kesää. Huomaan sen viimeistään siitä, että kaikkea tuoksuvaa alkaa mystisesti ilmestymään kotiini. Normaalisti olen varsin tiukka siitä, ettei ostoskassiin päädy turhaa krääsää. Huomaan olevani avuton kaiken ihanan tuoksuisen edessä.

Tulppaaneita olen jo jokusen kanniskellut pakkasesta huolimatta kotiin. Aina joutuu jännittämään, kuinka ne selviävät sen kymmenen minuutin matkan ulkona. Tähän mennessä ovat selvinneet. Kuvia olisi kännykässä, mutta piuha on mystisesti kadonnut.

Body shopista tarttui mukaan mansikantuoksuinen kuorintavoide (vaikka taisin sen vielä syksyllä tuomita liian keinotekoisen tuoksuiseksi). L'Occitanella tuoksuisiksi modatut tuotteet kummasti löytyvät nyt jokaisesta meikkipussista. Läheltä piti, ettei viimeksi olisi lähtenyt myös ruusuntuoksuinen käsirasvamukaan. Tigin ihanista hiustuotteista en enää osaisi luopuakaan. On niin ihanaa mennä hikitreenien jälkeen virkistävään suihkuun, jonka jälkeen tosiaankin saa hienhajun korvattua kaikella ihanalla. Puhumattakaan sitten siitä, jos suihkun jälkeen vielä saa pari pisaraa jotain ihanaista hajuvettä päällensä.

Niin, voisinkohan tunnustaa. Olen tällä hetkellä jostain käsittämättömästä syystä tuoksuaddikti. Kaukana on ne päivät jolloin nyrpistelin nenääni turhille tuoksuille ja heitin suuren osan teiniajan tuoksuputeleista roskiin. Yhäkään en syty teollisista tuoksuista tai muuten vaan raskaista hajuista. Teiniaikojen ihanat kukkaistuoksut eivät myöskään enää niin vahvasti houkuta. Niistä ehkä tuli silloin aikoinaan yliannostus, josta ei hevin eroon pääse. Silti viime kuukausina olen jotenkin taas vuosien tauon jälkeen huomannut, kuinka ihanaakaan on käyttää kaikkea raikasta ja tuoksuvaa. Ne ovat päivän piristys hetkellä, jolloin muuten on väsyneenä raahautunut kuumaan suihkuun ja nauttii, kun kuvitteelliset pölyt pyyhkiytyy jaloista ja kerää voimia uuteen päivään.

Kaipausta odottaen

Kaipuu, joka ei ole vielä toteutunut. Tiedän, että olet vielä lähellä, vaikka olet oikeasti aika kaukana. Hetki on tullut, jolloin taivallan taas yksin. Siis tavallaan. Olet kaukana, vaikket poissa elämästäni. Voin nyt yksin miettiä, mitä haluan. Vai haluanko?

Kuinka pitkään kuluu, kunnes kaipaan kosketustasi? Tai kaipaan hymyäsi tai nauruasi, joka niin ilahduttaa päivääni? Miten pitkään voin kävellä yksin, kunnes maailma ympärilläni peittyy huutavaan ikävään? Vai löydänkö itsenäisen itseni takaisin niin vahvasti, etten siitä enää haluakaan luopua? Haluanko löytää mitä? Itsenäisyyttä? Kaipuuta? Jotain aivan muuta? Vai kulkevatko päivät vain nopesti ohi niin, ettei mitään ehdikään tapahtua? Entä jos en huomaakaan mitään ympärilläni? Silloin kaikki hermoilukin viimeisenä päivänä olisi ollut ihan turhaa.

Kuulutanko kovaan ääneen ikävästä, vai ohitanko sen kuin ärsyttävän kärpäsen kesäaamuna? Odotin haikeuden tulevan, muttei se ainakaan vielä kolkuta ovella. Vielä tosin ei ole kulunut vuorokauttakaan ilman sykähdyttävää viestiä. Täriseviä käsiä, jotka hapuilevat kännykkää. Vienoa hymyä, joka leviää kasvoille, kun lähettäjän nimi ilmestyy ruudulle. En vielä tajua, että olet poissa. Ehkä se on hyvä niin. Kyllä ikävällekin vielä riittää päiviä. Nyt silti kuuntelen Owl cityä, parantelen flunssa ja piristän päivääni jännittämällä, miten jääkiekossa käykään. En silti tunnusta edes itselleni, että minuun olisi purrut penkkiurheilijakärpänen. Suomen mahdolliset mitalitaistot on pakko katsoa, vaikka muuten ei nuo pelit niin kiinnostaisikaan.

Peittojen alla musiikista nauttien

Kadulla kulkiessaan ihmettelee lumen määrää. Auratuista pätkistä erottaa eri kerrokset, muistuttaen, kuinka monta kertaa tänä talvena onkaan satanut lunta. Itse lukittaudun kotiin, unten maille. Kroppa tuntuu päättäneen, että talven määrä on riittävä. Pienen kuumeen varjolla nukun päivät ja ihmettelen illalla auringonlaskua. Haluaisin kovasti lähteä mäkeen tai muuten vaan nauttia upeasta, talvisesta kelistä. Mitä tahansa, paitsi kökkiä monen peiton alla.

Päivää piristää sentään leppoinen musiikki, videot eivät ole kummoisia, mutta musiikki - ah, musiikki tuo hymyn huulille:

Owl City - Air traffic



Owl City - Dear Vienna

Viimaa vastaan

Hyppelehdin lähes puolimetrisessä lumessa. Yritän pysyä aikaisemmissa askeleissa, mutta se on hankalaa. Lumi luistaa alta. Laukku laahaa hetkellisesti maata, vaikka normaalisti se keikkuu kauniisti olalla. Siitäkin jää jälki lumeen, johon ei ole ennen koskettu. Ainakaan viimeisimmän lumisateen jälkeen.

Pakkanen puree poskia ja joudun epäröimään, millä liikennevälineellä kuljenkaan. Ratikat eivät pysy aikataulussa, junat ei kulje ja busseillakin tuntuu olevan aika rankkaa. Juoksen paikasta toiseen etsien välinettä, joka veisi eteenpäin, veisi edes kotiin, lämpimään. Helppoa se ei tänä talvena ole ollut.

Kotona käperryn onnellisena patterin ääreen peittojen alle. Ihmettelen kukkia, jotka hitaasti alkavat luovuttaa talven kylmyyden edessä. Yritän ruokkia niitä lämmöllä ja hellillä puheilla, mutta osan selviytyminen alkaa vaikuttaa epätodennäiköiseltä. Pystyynkuivuneet yksilöt korvaan tulppaanin sipuleilla, joista toivottavasti kasvaa kevään tuoja. Vaihtoehtoisesti tulppaani toteaa ikkunalaudan elinkelvottomaksi ja päättää kuivua kokoon. Ei sitä koskaan tiedä.

Kuukauden päivät on vielä edessä ja sitten suuntana olisikin jo Hong Kong ja +25 astetta. Silloin varmaan pääsee sulattamaan itsensä aivan sulaksi. Eikä yhtään liian aikaisin, sillä tämän talven viima on hyvin tehnyt tehtävänsä.

Kiiresuman jälkeen

Ohi on. Suuri sykkiminen. Uni voittaa. Huokaisu. Ilo on irti, mutta samalla on myös hetkellinen tyhjyys. Reilu viikko sitten odotin vain kovasti, että tämä viikko olisi ohi. Oikeastaan lopputuloksesta ei ollut niin väliä, mutta kunhan se vain olisi ohi. Hassu tunne, kun toivoo ajan vaan kiitävän eteenpäin ja sulkee silmänsä. Pienet perhoset vatsanpohjassa ja samalla väsyneen raukea olo. Enää ei olisi jaksanut sykkiä, vaikka mitä olisi.

Kiirastuli on hetkellisesti ohi ja keho alkaa rentoutua. Se alkaa äänekkäästi vaatimaan unta ja lepoa, virkistäytymistä, johon on ollut aivan liian vähän aikaa. Loppuviikosta saavuin lähinnä kotiin ja nukuin. Juhlistin kyllä tapahtumaa pariin otteeseen. Sen jälkeen katseet taas suuntautuvat arkeen ja seuraavaan isompaan kiinnekohtaan.

Neljä viikkoa ja sitten alkaa loma. Kaksi viikkoa ja sitten olen viikonlopun Himoksella. Nyt uskaltaa jo avata silmänsä ja katsoa tulevaisuutta. Hymyillä taas vienosti ja ottaa rennosti pienen hetken. Huominen voi toki olla kiireinen, mutta auttaa, kun elämä eteenpäin ei ole pelkästään työtä ja kiirettä.

Raikas pulahdus

Pulahdus kylmään ja raikkaaseen. Pureva pakkanen, jonka vuoksi iho vain höyryää. Ulkoilma, joka viilentää mukavasti. Seura, jonka kanssa kävelee jäälle, kohti hyytävää kylmyyttä. Olo on epätodellinen hortoillessa jäällä. Varvas, jota kastetaan hieman veteen. Se ei riitä, ensimmäinen jalka on pian polveen asti. Toinen perään. Sysäys, ja seison yhtäkkiä kylmässä vedessä. Jalat koskettaa pohjaa. Siinä vaiheessa tajuan, että olen todellakin avannossa, vaikka se ei ollut alkuperäisissä suunnitelmissa.

En edes ajatellut pulahtavani avantoon, kun lähdin kavereiden kanssa jäälle seuraamaan heidän kyytiään. Kylmää vettä kaihtava innostui kokeilemaan, miltä tuntuu arktinen tapa pulahtaa. Seurassa on hyvä mennä, ilman mitään ennakko-odotuksia. Sauna odottaa hehkuen kuumana, odottaen sitä hetkeä, kun haluaa takaisin lämpimään.

Avannossa tulee stoppi. En kykene enää kastamaan päätäni veteen. On sellainen olo, että nyt voisi olla hyvä lähteä pois, saunaan. Mietin hetken, mutta päätin nousta pois. Pakottamisella saa vain kammon aikaiseksi, nyt olo oli lähinnä onnellisen hämmästelevä. Minä avannossa! 27 vuotta olen sitä onnistunut menestyksekkäästi välttelemään, mutta nyt hetken hurmiossa tuli kokeiltua jotain, jolle olisi ennen vain ohittanut jollain kämäisellä tekosyyllä.

Saunassa hymyilyttää. Koko avantoreissu oikeastaan hymyilyttää. Lämpö hiipii taas kehoon ja tuntee ylittäneensä jonkun oman syvän sisäisen rajansa. Näyttäneensä itselle, ettei kaikkeen kannata suhtautua turhan ennakkoluuloisesti. Tällaisina hetkinä voi olla onnessaan siitä, että voi kokeilla kaikkea uutta - sopivalla hetkellä ja mukavassa seurassa.

Ystävänpäivätervehdys

Ystävänpäivä vai päivä rakkaudelle? Kuka on keksinyt muokata juhlaa ystävänpäiväksi? Toki ovathan ystävätkin tärkeitä. Niin myös rakkaus, vaikka sitä helposti osoittaa myös muina päivinä kuin itse ystävänpäivänä. Suomessa ei ole tapana juhlistaa sitä sen kummemmin. Ainoastaan kaupat täyttyvät pienistä sydänsuklaista ja ruusuista. Pieniä muistutuksia siitä, kuinka voi osoittaa välittävänsä, oli päivä mikä tahansa.

Huomisen ystävänpäivän kunniaksi hali sinne ruudun toisellekin puolelle!

Kina Grannis - Valentine