Alennusmyyntien satoa

Niin siinä sitten kävi, että sukelsin eilen alennusmyyntien syvään maailmaan. Hameiden ostokiellon olen jo asettanut itselleni pari kuukautta sitten, joten mystisesti vain kaksi mekkoa (huom, mekkoa, ei hametta) eksyi sitten kotiin. Lisäksi kaksi paitaa ja muutama perustoppi käytettäväksi paitojen alla.

Esittelyjä en näille tuotteille järjestä, sillä tarkoituksenani ei ole perustaa muotiblogia. Suomessa on jo parempia asiaa ajavia blogeja ja minun "ostin yhdet kengät ja kaksi paitaa kahdessa kuukaudessa"-shoppailusta ei varsinaisesti riittäisi materiaaliakaan suuriin esittelyihin. En myöskään jaksa seurata muotia niin orjallisesti, että voisin ilahduttaa lukijoita suurilla vinkeillä ensi kauden tai vuoden muodista - varsinkaan kun toimistotyötä tähdittää usein toimisto-, eli kauluspaitalookki vuodesta toiseen.

Silti, että elän itsepetoksessa. Vaikken mielestäni osta kovinkaan usein uusia vaatteita, kasvaa vaatekaappien sisältö mystisesti koko ajan. Jopa siihen pisteeseen asti, ettei mikään meinaa enää mahtua minnekään. En saa mistään muualta vaatteita, mikä selittäisi turhan säännöllisen vaatekaappien sisällön paisumisen. Viimeksi kesällä rahtasin jätesäkillisen verran vaatteita kierrätykseen. Nyt oli alennusmyyntien jälkeen sama karsinta edessä, sillä tykkään siitä, että vaatteet menevät varsin helposti kaappiin. Elämän tarkoitus ei ole se, että niitä tarvitse kymmeneen kertaan viikata, jotta ne vielä ehkä mahtuisivat, kun pyykkikori on täysi.

Aikaisemminkin olen saattanut mainita, että olen kaiken suhteen aikamoinen hamsteri. Esimerkki päivän karsituista: On vaikea heittää pois sitä "save the world"-wildlife-t-paitaa, koska muistan vielä sen kesäisen päivän, kun se oli minulla päällä. Unohdan siinä sen karun tosiasian, että kesäinen päivä taisi olla silloin, kun olin ala-asteella, eli karkeasti ottaen noin 20 vuotta sitten (enhän minä noin vanha ole, enhän....) ja toisin kuin silloin, napapaidat eivät enää ole muotia.

Tilannetta ei oikeastaan lohduta edes sekään, että paita ei alkujaan ollut edes napapaita... Aika ja oma pituuskasvu sattuivat tekemään tehtävänsä tässä välissä.

Nyt sain niskastani lopulta kiinni ja tämän(kin) paidan kohtalo on lähteä kiertoon. Hyvässä kunnossa se silti on ottaen huomioon iän patinan. Saumat on ehjät, materiaalista ei huomaa mitään ja printtikin näyttää vielä kuin uudelta. Hämmentävää, kun vertaa nykyisten t-paitojen laatuun. Silti, edes sen 10 vuoden käyttötauon jälkeen on huomattava, että on aika kulkea eteenpäin ja tehdä tilaa kaikelle uudelle, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Vaihtoehtoisesti voi olla hetken tyytyväinen siitä, että eilinen saalis taas tuntuu mahtuvan hetken aikaa kivuttomasti kaappiin ja että kaapin ovet menevät vielä sen jälkeen kiinni.

Neulontakärpäsen purema

Tällä kertaa se lähti langasta. Ihastuin kovasti, enkä voinut vastustaa kiusausta. Lanka oli niin kaunista, että pystyi vain kuvittelemaan, mitä kaikkea siitä voisikaan tehdä. Mihin se päättyikään? Ei voi tietää, tällä hetkellä on monta kerää odottamassa, mitä keksisikään tässä tekemään.

Ensimmäinen idea oli rannelämmittimet. Ilmassa väreili tekeminen, purkaminen ja tekeminen. Uudelleen yrittämistä ja suuresta nysväämistä. Lankojen nimet olivat aivan ihania ja niiden värien vaihtelut suorastaan houkuttelivat kaikista pienistä vastoinkäymisistä sykkimään eteenpäin. Innostuin hyvin yllättäen neulomisesta, ja edellisestä kerrasta oli lähes 15 vuotta aikaa. Ensimmäisellä kerralla ei mikään ole helppoa, mutta toivottavasti alkaa kohta jo sujumaan. Kuvat todistavat, että jotain olen sentään saanut aikaan (sori tämä blogihiljaisuus, tuo voi olla yhtenä pienenä osasyynä):

Jäätynyt karpalo ja iltanuotio luonnonvalossa. Tältä se näytti viime viikolla. Iltanuotiosta piti tulla rannelämmittimet. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että kokonsa puolesta tekele sopi paremmin nilkkaan kuin käteen, joten tuli pieni muutos suunnitelmiin.

Ensimmäinen työ piti olla vaatimattomasti rannelämmikkeet, mutta pitkän äheltämisen jälkeen tulikin sukat. Kantapään varmaan purin sellaiset viisi kertaa, mutta aina ei voi voittaa. Tällaiselta työ näytti valmiina (tai no vielä pitäisi langat päätellä) ja levitettynä lattialla huonossa valossa:

Jalassa hieman paremmassa valossa:

Kaivattu rannelämmike syntyi sitten lopulta jäätynyt karpalo-nimisestä langasta. Sekin on vielä päättelemättä. Kaverikin valmistui tänään, joten sormet syyhyävät siihen, että pääsisi käyttämään näitä ihan toden teolla.


Tällaista tällä erää. Jostain syystä eksyin tänään kaverin kehumalle neulontasivustolle, ja pahoin pelkään, että jään jumiin tämän kanssa aivan yhtä pahasti kuin kaikkeen muuhun söpöön ja ihanaan.

Suomalaisia hattuja

Viime viikolla tuuli puhalsi ja ilmat kylmenivät. Jopa niin paljon, että matkalla kahden paikan välillä tuli ikävä käsineitä. Pyrähdin erääseen isoon keskustan tavarataloon tutkailemaan käsinevalikoimaa. Haaveissa kun oli pitkään olleet nahkahansikkaat, koska jotenkin ne tuovat hieman kypsemmän vaikutelman kuin rakkaat tumppuni. Toki tumputkin säilyvät yhä ahkerassa käytössä varsinkin silloin, kun ilma taas kylmenee niin paljon, että tarvitsee kahdet käsineet päällekkäin, jotta tarkenisi sen kymmenen minuutin matkan liikennevälineelle.

Käsineet löytyivätkin varsin helposti. Myös muilla tuntui olevan hyvin samoja ajatuksia päässä kuin minulla, sillä käsine/huivi/hattu-osastolla vilisi ihmisiä. Samalla ei voinut olla kokonaan huomaamatta myös muiden etsijöiden löytöjä. Eräs opiskelijatyttö löysi itsellensä oikein kivan ja pirtsakan näköisen hatun. Kohteliaasti odotin, että hän oli poistunut löytönsä kanssa, kunnes itse menin vaivihkaan kokeilemaan hattua. Se oli minulle aivan liian iso, mutta päädyin kuitenkin ihmettelemään hattuhyllylle kaikkia muita vaihtoehtoja. Yhdeltä seinältä löytyi oikein kivan näköinen valikoima ja sieltä montaa hattua kokeilinkin. Hämmästyin kuitenkin huomattavasti, kun huomasin, että hattujen tekijänä oli Fredriksson, joka on minulle lähinnä tuttu ylioppilashatuistaan. Yllätyinkin positiivisesti. Suomalaista hattutaiteilua parhaimmillaan - materiaalit tuntuivat hyvältä ja leikkaukset hauskoilta. Asiallista, mutta silti tarpeeksi iloista. Klassista ja hyvin nykypäivään sopivaa. Vähän aikaa kokeiltuani löysin itsekin yhden hatun, josta en enää osannut päästää irti. Niinpä se lähti mukaan kotiin ja valloittamaan kanssani tulevia talvisia maisemia.

Hyvää kuvaa en omasta löydöstäni valitettavasti (ainakaan vielä) saanut, mutta Fredrikssonin sivuilta löytyy muutamia malleja, jotka ovat myös hyvin kauniita ja nykypäivään sopivia:


Jos innostuit, niin kannattaa käydä tutustumassa isojen tavaratalojen valikoimiin. Ainakin itselleni suomalaiset raikkaan ulkonäön omaavat hatut oli varsin mieluisa uusi löytö.

Halpojen vaatteiden kirous

Viime aikoina olen pohtinut paljon vaatteita ja pukeutumista sekä vaatteiden ostamista. Käytännössä suuri syy tälle on se, että minulla on varsin rajallinen määrä kaappitilaa ja toiseksi tulee halu elää suhteellisen ekologisesti. Vaikka kaupoista uusia ihanuuksia olisi kiva mukaan poimiakin, en tykkää kertakäyttömuodista. Minulta myös loppuu tila siitä, että mihin nuo kaikki ihanuudet voisi sijoittaa, mikä johtaa erittäin vastentahtoiseen karsimiseen.

Olen penkonut vaatekaappini läpikotaisin etsien asioita, joista voisin luopua. Iso säkillinen päätyikin johonkin kierrätyskeskukseen, mutta ratkaisu on hyvin väliaikainen, jollen pysty oikeasti hillitsemään itseäni. Vastaisuuden varalle olenkin tehnyt päätöksen, että lähtökohtaisesti pitää aina osata luopua jostain, jos haluan jotain uutta ja ihmeellistä. Uudet ihmeellisyykset kun sitovat aina tilaa vaatekaapista seuraavaksi x vuodeksi, joten siihen nähden viiden euron "ihan ok"-paidallakin tulee aika paljon välillistä hankaluutta.

Pari kuukautta päätöksen kanssa elettyäni olen joutunut toteamaan, että sillä on ollut varsin suuri vaikutus vaatteiden hankintaan, tai paremminkin vaatteiden hankinnan karsimiseen. Kaupassa ihanan vaatteen löydettyäni minun pitää pohtia jokin toinen vaate komerostani, joka olisi oikeastaan huonompi ja siitä voisi luopua. Asiasta tekee hankalan se, että olen jo nyt käyttänyt monta vuotta itseäni miellyttävien vaatteiden etsimiseen ja vaatekaappini on varsin ihana. Lisäksi olen maailman huonoin luopuja, koska moniin vaatteisiin liittyy myös tunteita, jotka ehdottomasti ovat pätevä syy pitää kyseistiä vaatekappaleita nurkissa vielä jokunen Vuosi. Käytännössä tämä on johtanut monen vaatekappaleen jäämisen kaupan rekkiin.

Toinen vahva päätökseni on myös ollut se, että pystyn maksamaan myös enemmän vaatteesta, joka on hienosti viimeistelty, hyvää materiaalia ja muutenkin ihana. Työssäkäyvänä ei minulla ole enää niin pakottavaa tarvetta ostaa pelkästään sitä halvinta, joten jos oikeastaan tykkään jostain, niin voin siitä kyllä maksaakin. Olen sallinnut uusia vapausasteita ostamiseen, kunhan vaate täyttää tarkemmat kriteerit. Toki ei aina hinta tee vaatteesta kivaa tai ole tae vaatteen kestävyydelle. Käytännössä tämän päätöksen seurauksena olen ostanut yhden paidan ja yhden kenkäparin (kts. oheinen kuva, jonka lähde löytyy täältä), joita tulen varmasti käyttämään vielä viidenkin vuoden päästä, mikäli materiaalit sen suovat.

Materiaalien osaltakin olen tehnyt päätöksen, että akryyliä en enää osta ja muutenkin heikkolaatuinen kangas on tällä hetkellä pannassa. Akryylin tarkistaminen vaatekappaleista rajoittaa vahvasti neuleiden ostoa. Lähes kaikissa neuleissa tuntuu olevan tätä nykyä akryyliä. Se kyllä tuo tuotteeseen mukavaa pehmeyttä, tuotteet nyppyyntyvät nopeasti ja näin vaatteen käyttöikä on varsin lyhyt. Akryyli edustaakin minulle kertakäyttömuotia pahimmillaan, joten hyvä vain, jos sitä ei enää kohta vaatekaapistani löydy.

Matkoilta on myös kivempi ostaa muutama kiva vaate kuin tusina halpatavaraa. Tämä johtuu lähinnä vaivasta, joka koituu raahatessaan vaatteita toiselta puolelta maapalloa. Jos on vaara, että joutuu maksamaan ylikiloista, niin parin euron topista voi tulla yllätttävänkin kallis. Mieluummin sitten maksaa enemmän siitä, että paria vaatetta käyttää pitkään ja ylpeänä, kuin että kaikki vaatteet hautautuisivat kierrätykseen meneviksi heti seuraavan trendin alkaessa.

Shoppailuholisti ilmoittautuu

Tänään vuorossa oli kiinakaupunki ja räätälin etsintä. Jostain syystä ei kuitenkaan jälkimmäinen maistunut, viimeisen puolen vuoden aikana on ollut vähän turhan monta harhapolkua kokeiltua. Matkan varrella eksyin kuitenkin toisille harhapoluille, eli shoppailemaan. Mukaan tarttui aivan liian paljon kaikkea ihanaa, mukaanlukien 4 paitaa, takki, vöitä ja erittäin suurella todennäköisyydellä lahjaksi ostettu laukku. Laukunkin voin hyvin pitää itselläni, mikäli vastaanottaja ei sitä jostain syystä sattuisi huolimaan.

Ennen varsinaista shoppailureissua kävin kuitenkin syömässä paikallisessa food courtissa. Se on sellainen paikallinen pieni tori, jossa on pieniä kojuja ruokaa. Eilen söin siellä nuudeleita ja katkarapuja ja tänään eksyin syömään hunajalla maustettua possua. Hintaa ei ollut kovinkaan paljon annoksella, ainoastaan yksi euro. Boonuksena oli lisäksi englantilainen taiteilija Sarah, joka seisoi jonossa minun takanani. Näin ollen matkasuunnitelmat kasvoivat yhdellä kohteella, sillä ajattelin poiketa hänen näyttelyssä. Lisäksi Sarah poikaystävänsä kanssa kutsuivat minut uima-altaalleen uimaan ihan milloin vain haluaisin. Käytännössä tämä uima-allas sijaitsisi noin 10 minuutin kävelymatkan päässä. Kuumassa ja kosteassa ilmanalassa ei pieni pulahdus yhtään tuntuisi hullummalta, joten saatan hyvinkin käyttää tarjousta ja käydä ihmettelemässä, miltä lämmin vesi ja aurinko maistuu.

Shoppailu riistäytyi jotenkin aivan käsistä, sillä jotenkin paikallinen muoti on ihanan hienostuneen, aikuismaisen, itämaisen ja tyttömaisen yhdistelmää, joka on aivan totaalisen valloittava. Vaikka kriteerit olivat istuvuuden ja ulkonäön vuoksi kovat, en voinut vain vastustaa kiusausta, vaan vaatekappale toisensa jälkeen löysi itsensä kassalle. Kovasti ihanaa tavaraa jäi kauppoihinkin, vaikka 10 kassia lopulta taisin raahata hostellille.

Muuten meni kaupoissa ramppaaminen varsin hyvin, mutta suunnatessani kotiin päin tajusin, että mp3-soittimeni ja yksi kaulakoru oli jäänyt johonkin kaupoista. Siinä vaiheessa olin jo matkalla metrolle ja kotiin päin. Tajusin kauhukseni, että kauppoja oli tullut kierrettyä kymmenittäin päivän aikana. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitä pitkin, että voi ei, kaikkiko paikat pitäisi käydä vielä uudestaan läpi? Onneksi muistin yhden kaulakorun, jota varten olin riisunut kaikki nuo turhat helyt kaulaltani. Kaulakoru oli todella söpö, mutta valitettavasti hieman liian pitkä ja aika kallis, joten se jäi kauppaan. Se oli kuitenkin vahvin veikkaukseni unohduksesta, sillä kaulakorua varten piti riisua kaikki kaulalta. Selkää särki ja jalkoja väsytti, mutta suuntasin takaisin Far Eeast Centeriin, jossa muistin kokeilleeni sitä. Nousu neljänteen kerrokseen ja sitten summamutikassa siihen asti, kunnes yhtäkkiä kauppa löytyi. Myyjäkin vielä muisti minut ja löytyihän se, mp3-soitin ja kaulakoru. Olin ihan onnessani saadessani ne takaisin ja vastaisuudessa täytyykin jättää nuo soittimet ja korut pois, jotta voi shoppailla huoletta - tai no, jos vielä joskus uskaltautuu shoppailemaan uudestaan.

Aivan kun räätälikokemuksista ei olisi opittu mitään

Edellisellä reissulla tuli muutamaan kertaan otettua mittaa siitä, mitä on tehdä mittatilauspukua Punesta. Jotenkin voisi kuvitella, että yhdestä kerrasta edes oppi... Mutta ei.

Työkaverit päättivät antaa minulle edellisen reissun läksiäislahjaksi sarin, eli intialaisen perinnemekon. Perinteiseen tapaan se piti teettää, eli ensin mentiin valitsemaan kangas. Se oli jo varsin vaikeata, sillä värejä riitti ja itse olin enemmänkin taipuvainen yksinkertaisuuteen. Muutenkin kalpeanaamalle ei yhtä hyvin käy niin vahvat värit kuin tummemmalle alkuperäisväestölle. Hieno kuitenkin löytyi - oikeastaan aivan liian hieno näin jälkikäteen ajatellen.

Varsinaisesti sari koostuu kahdesta osasta: pitkästä kankaasta, joka kiedotaan ympärille ja napapaidan tapaisesta vaatekappaleesta. Paikka kuitenkin näytti hienolta ja tällä kertaa asiakasryhmänä oli naiset, joten ajattelin uskaltautua taas teettämään. Silmissäni myös länkkäri-iltapuku, josta jossain vaiheessa haaveilin ajattelin, että yhtä paitaa ei kovin pahasti pysty pilaamaan.

Olin väärässä. Valitettavasti. Ensinnäkin tämä ns. napapaita jäi kymmenen senttiä lyhyemmäksi kuin sovittu. Jotta tämä ei olisi vielä tarpeeksi dramaattinen näky, toiset kymmenen senttiä tuntui poistuneen rinnanympäryksestä. Näin ollen kovalla puristamisella sai vaatteen hädin tuskin päälle ja samaan aikaan nautti näystä, joka toi lähinnä mieleen mauttoman striptease-esiintyjän. Eli tämä tyylikäs asukokonaisuus, josta niin haaveilin, voidaan unohtaa. Viisi kertaa taas vaihteeksi kursivat tekeleen kasaan, mutta jos on liian pieni, niin on liian pieni. Samoista olisi löytynyt vielä monta senttiä varaa, joten voi olla, että Suomessa pohdin, onko asu vielä pelastettavissa.

Ironista kuitenkin, että iltapuku löytyi ihan vahingossa tavallisesta kaupasta ja pienin parannuksin siitä tulee varmaan upea. Ainakin tulos on ennustettavissa, kun itse pääsee tekemään.

Sinnikäs kurtanviejämummo

Toissapäivänä esiteltyjen vaihtoehtoisten liikkumistavoista eilen tuli sitten kokeiltua näitä erilaisia. Villein oli varmaan tuo kameli, jonka päällä ratsastin jonkun matkaa toisen ihmisen taluttaessa. Hiukka pelotti, että putoaisin, mutta loppupeleissä se meni varsin hyvin.

Tänään oli sitten ostospäivä. Tarkoitus oli mennä sovittamaan pukua ja minua otti päähän, kun vyötärö oli jo nyt inhottavan tiukka. Sekä räätäleillä ja itselläni oli huono päivä, kun yritän selittää, että kyllä, sitten kun lihon yhtään tästä Intian varrestani tuo on aivan liian pieni, kun se jo nyt tuntuu inhottavalta. Huoks. Nyt ne saavat taikoa lisäsentin vyötäröön, mutta pelkäänpä pahoin ettei se riitä. Naisten puvut eivät selkeästi olleet kyseisten räätälien alaa.

Tämän jälkeen menin katsomaan paikallisempaa vaatetusta vastapäiseen liikkeeseen. Lämpötila on kohonnut sen verran korkeaksi, että mieli teki jotain viileämpää, jota voi käyttää toimistossa. Ajattelin siis tosiaan, että jos ostaisin kurtan, joka on yksi näiden perinnevaatteista. Toimiston tytöillä yli puolella on jokin perinnevaate päällä, joten näiden joukkoon voisi hetkittäin yrittää sulautua. Ainakin kurta on huomattavasti viileämpi, pehmeän puuvillainen asuste, eli jos sitä ei toimistossa käyttäisikään, niin ehkä viikonloppuina sitten. Jo aikaisemmin katselin noita sillä silmällä, mutta jostain syystä ei ollut yhtään miellyttänyt silmää niin paljon, että voisin edes kuvitella käyttäväni sitä enää Suomessa.

Räätäliä vastapäätä oli liike, jossa näitä vaatekappaleita oli myynnissä ja sieltä sitten ihmettelemään, että mitä valita. Myyjä seurasi tapansa mukaan ja kannatteli näitä valittuja yksilöitä. Kurtat olivat liikkeessä suhteellisen halpoja, sellaiset kymmenisen euroa setti, johon siis sisältyy mekkomainen yläosa, housut ja huivi. Kun ensimmäinen rekki sisälsi yhden mielenkiintoisen kurtan, päätin tutkia tarkemmin, mitä myymälässä oli tarjolla. Myyjän esitellessä tarkemmin valikoimaa löysin vielä pari muuta, jotka kasattiin eteeni siihen myyntipöydälle.

Myyjän vielä esitellessä muita vaihtoehtoja, eräs mummo iski silmänsä oman pinoni päällimmäiseen kurtaan. Sitä oli koko ajan vetämässä itseensä päin, kun minä pidättelin kiinni. Myyjälle tokaisin, että älä anna tuon viedä pois ja myyjäkin ilmeisesti jotain sanoi mummolle, että nämä on toiselle valittuja. Tämä toistui noin kolmisen kertaa, jonka jälkeen mummo päätti alkaa repiä kurtaa päällimmäisen alta. Ottaen huomioon, että kaupassa oli varmaan satoja ellei tuhansia erilaisia kurtia, alkoi mennä hermot siihen, että tämä tätönen päätti iskeä silmänsä juuri niihin muutamaan, jotka näyttivät sopivan rauhoittavilta ja arkisilta länsimaalaiseen silmääni (normaalisti nuo on varsin kirjavia ja juhlavia). Lopulta ei kurtien katselusta tullut enää mitään mummon aktiivisuuden vuoksi, joten päätin pelastaa saaliini ja ryntäsin niiden kanssa sovituskoppiin.

Sovituskopissa sitten huomasin, että vaatteet istuivat yllättävän hyvin. Oli sitten syynä se, että ne olivat käytännöllisen pehmeitä ja viileitä, keksin vaatekappaleille käyttöä myös Suomesta (jos ei muuta keksi, niin sivusaumat voi ommella kiinni ja saada sitä kautta pari kesämekkoa) tai kiusasta mummoa kohtaan, niin päädyin sitten ostamaan en ainoastaan yhtä, vaan kaksi kurtaa. Saaliiksi valikoituivat juuri ne samanmoiset, jotka tämä sinnikäs mummo oli pinostani eniten repimässä. Näihin sitten hankin vielä sellaiset intialaiset kapenevat housut, joten huomenna voi koko toimisto ihmetellä, miltä näyttää länkkäri töissä intialaisissa perinnevaatteissa. Jos siis uskallan oikeasti laittaa elämän risaiseksi ja pukeutua maassa maan tavalla.

Viikonlopun shoppailut ja muut kujeet

Viikonloppuna suunnitelmissa oli kiertää kauppoja kaikessa rauhassa penkoen tavaraa, jota olisi kiva viedä kotiinviemisiksi. Loppujen lopuksi en kuitenkaan löytänyt mitään kovin kummoista, tai no miten nyt ottaa. Sain lopulta raahattua itseni räätäliin ja tilasin mittatilauspuvun. Saa nähdä sitten, että mitä siitä tulee, kannattaako täällä teettää pukuja. Kovinkaan kallista se ei ole, siis suhteessa suomalaisten kauppojen hintoihin. Reilulla satasella sai jo ihan kivan puvun, kankaalla, joka tuntui kädessä hyvältä ja näyttikin vielä juuri sopivalta.

Muita vaatteita tai sen suurempaa ostettavaa en sitten löytänytkään. Jotenkin inspiraatio on hukassa tässä värien kirjossa, ei oikein osaa tarttua mihinkään vaatteeseen ja nähdä sen kauneutta. Osittain syy on siinä, että olen yksinkertaisten linjojen yhdistelmä ja täällä tunnutaan rakastaavn eri kankaita, glitteriä ja säihkettä. Leikkauksien kanssa mennään omalta osaltani usein metsään, pituutta ja painoa tästä varresta kun löytyy huomattavasti keskivertointialaista enemmän, mikä tekee sopivien vaatteiden löytämisestä varsin haasteellista.

Suuria saavutuksia ostosten saralla oli kuitenin värien ja pensselien ostaminen. Näin kun haaveilen vapaa-illoista olisi kiva, jos olisi jotain järkevää tekemistä, jolla myös täyttää illat. Monet intialaiset kämpät ovat sisustukseltaan varsin haljuja, joten ajattelin, että josko löytäisin sisäisen taiteilijani ja maalaisin pari taulua elämän piristykseksi. Ensimmäiset yritykset menivät pahasti metsään, en löytänyt värejä, enkä pensseleitä. Yhdestä taulukaupasta sain kuitenkin vihjeen, että mihin kannattaisi mennä. Ensi kerralla myyjän mainitsemasta ostoskeskuksesta ei löytynyt mitään ennen voimien loppumista, joten se jäi sitten siihen.

Seuraavana aamuna onnistuin ostamaan paikallisesta ostarista jotain värejä, joista olin jo ihan onnessani. Kunnes löysin sen varsinaisen kaupan ja nämä aikaisemmin ostamani värit osoittautuivat kangasväreiksi. Eihän sitä aina voi onnistua ensi kertaa. Kohta myös on tulossa holi, värien juhla, joten voi olla että noilla kangasväreillä vielä jotain tekisikin. Saa nyt nähdä.

Oikeasta taiteilijakaupasta ostin kuitenkin lopulta akryylivärejä ja pensseleitä. Eilen olin jo ihan innoissani maalaamassa ekaa työtäni, josta kyllä tuli varsin hirveä. Halusin kokeilla eri tekniikoita ja se meni vähän yli -tai no, kyllä ehkä siitä viimeistelemällä ihan kohtuullinen saattaa tulla. Jossain vaiheessa kuitenkin hermot meni nypläämiseen ja väsymys ja uni vei voiton. Ehkä sitten jossain vaiheessa tällä viikolla jaksan alkaa ihmettelemään uudestaan, miten siitä saisi kelvollisen.

Upeita pukuja auringon loisteessa

Sari, tuo Intian lahja naisille. Viehkeä, ja hurmaava vaatekappale, varsinkin loistaessaan auringon säteiden valossa tai hulmuten tuulen mukana mopon pakkarilla. Peittäen paljon syvälle sisäänsä, mutta kertoen silti käyttäjästään niin paljon. Harvassa on naiset, jotka eivät pukeutuisi sariin. Työpaikallakin valtaosa naisista pukeutuu päivittäin sariin. Välillä yhdistelmät voivat olla erikoisiakin, länsimaalaisia vaatteita ja sarin osia. Silti päivittäin näkyy niin monta mekkoa, joista ei voi olla muuta kuin kateellinen sen omistajalleen.






Sarien määrä näkyy myös siinä, että perinteisiä naisten vaatekauppoja on paljon vähemmän, kuin mihin on tottunut länsimaissa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, etten oikein ole ostanut vaatteita, vaikka ehkä sille olisi tarvetta, sen verran pitkään täällä tulee oleskeltua. Kuitenkin on niin paljon koettavaa ja nähtävää, joten oma pukeutuminen ei jostain syystä ole aivan siellä prioriteettien korkeimmassa päässä. Hieman kyllä himottaisi ostaa yksi sari, mutta saa nähdä onko siinä mitään järkeä. Ehkä siinä vaiheessa, jos liikkuu täällä yksinään ja saa siitä turvallisuuden tunnetta. Tai sitten muuten vain haluaa pienen palan Intiaa vaatekaappiin muistuttamaan tästä mahtavasta reissusta niin erilaiseen maailmaan. Lopuksi vielä yksi paikallinen hitti, jota soitetaan täällä joka paikassa, eli kyseessä on Maahi ja joku leffabiisi:

Valkoisia vaatteita ja kehonhallinnan vaikeutta

Yksi asia, mikä kovasti ärsyttää monissa kamppailu- tai niihin viittaavissa lajeissa, on tarve valkoisille vaatteille. Sinänsä valkoisessa ei ole kovasti mitään vikaa, mutta ongelmana on nykypäivänä myytävien vaatteiden laatu ja paksuus. On todella vaikeaa löytää valkoista, joka ei näkyisi läpi. Nopealla vilkaisulla reippaasti yli puolet valkoisista vaatteista on niin ohkaisia jo kaupassa, että naapuritreenaajatkin saavat varsin hyvän kuvan päivän alusvaatemuodista. Lupaavammat yksilöt tulee rahdattua sovituskoppiin, jossa joutuu uudestaan kohtaamaan elämän realiteetit. Ei, ei ja vielä kerran ei. Kovasti sitä yrittää itselleen puhua, että kyllä nämä melkein vielä menisi, kun varsinaiseen toimintaan liittyvä hikoilu kastelee vaatteen ja viimeistään silloin näkymät naapurille saattavat aiheuttaa pahojakin traumoja herkille ihmisille.

Sitten päästäänkin toiseen marmatuksen aiheeseen eli siihen kehoon ja lihasten hallintaan. Oma kehoni tuntuu varsin heikosti ymmärtävän sellaisia konsepteja kuin potkiminen hallitusti, käsilläseisonta tai ylipäätään mitään, mikä vaatii tasapainoa tai hieman erikoisempaa akrobaattista toimintaa. Ne ovat sellaisia elementtejä, ettei niitä opi tällä perinteisellä pikajunan-tavoin-vaikka-läpi-harmaan-kiven-mentaliteetilla. Sekös ärsyttää! Pitäisi oikeasti ajatella ja hahmottaa nuo keskivartalon lihakset, mutta vaikka kuinka yrittäisi, ei oppi tunnu menevän perille. Eksyn ajoittain sellaisten lajien, kuin joogan, venyttelyn ja ehkä tulevaisuudessa jopa pilateksen pariin, jotta tuo yhteys kehoon löytyisi. Pallojumppaakin (=tasapainoillaan sellaisen metrin halkaisijan omaavan pallon päällä) olen joskus kokeillut, mutta siinä omalla kohdallani esiintyi sellainen ongelma, että pallo tuntuu näyttävän suunnan ja tahdin, minun vikistessä surkeana perässä. Ehkä jonain päivänä saavutan tämän suuren yhteyden, sitä ennen tulen olemaan suuri katastrofinalku kymmenillä kehoon liittyvillä tunneilla. Puhumattakaan sitten oikeista treeneistä, joissa tuntuu vahvasti, että kaikki muut osaavat ja itse vain räpistelen häpeän ympäröimänä.