Lämpötilaero - melkein 45 astetta

Katsahdan ulos, haaveena vielä viimeinen lenkille lähtö. Lämpömittari kuitenkin muistuttaa karusta todellisuudesta - pakkasta on melkein -13 astetta. Silti voisi vielä lähteä ulos, tuntea pakkasen purevan poskia ja haistelevan viimeisen kerran raikasta ilmaa. Niinä hetkinä kun paleltaa, lämmittää kummasti ajatus 30 asteen ilmoista.

Niin se on koittanut, lähtöpäivä. Jostain syystä nukuin katkonaisesti, säpsähtelin, kun ajatuksiin tuli Intia. Perhoset liitelevät vatsassa. En yhäkään tajua asiaa kokonaan todelliseksi, se tuntuu niin kaukaiselta täällä pohjoisessa lintukodossa. En ole vieläkään uskaltanut laittaa matkalaukkua kiinni tai asettaa viimeisiä tavaroita laukkuun, se tuntuisi liian todelliselta. Haluan vielä hetken ihmetellä tätä aamua, purevaa pakkasta ja oman kodin tuntua.

Vatsavaivojen ylihuolehtivaista ennaltaehkäisyä

Matkan valmistelut on päässyt siihen pisteeseen, että huomenna on lähtö. Kyllä, se tuntuu vieläkin hyvin epätodelliselta. Jotta ensimmäisiltä vatsavaivoilta vältyttäisiin, olen päätynyt suureen maitohappobakteeri + kaikki maailman vatsaa hellivät tuotteet - tankkaukseen. Gefilus, Activia, you name it. Olen selkeästikin mainonnan uhri, kun toivon, että maailman ihmetuotteet pelastaisivat tulevat viikot.

Purtilosta en kuitenkaan ole vielä ihan oikeita tabletteja jaksanut ottaa, sen aika taitaa koittaa sitten huomenna. Orpo olo oli, kun siisti työpistettä ja heitti viikkojen varrella tehtyjä suunnitelmia pois. Tyhjien pöytien periaate on siitä jännä, että kun lähtee pois, niin ei jää jäljelle mitään, joka viittaisi menneestä. Muutaman paperin säästin, mutta muuten kaikki turha sai lähteä menemään.

Tänään kävin sitten vielä keskeyttämässä matkakortin kauden, ihmettelemässä verokortin palautusta ja kopioimassa kaikkea tarpeellista maan ja taivaan väliltä. Passistakin olisi pitänyt ottaa kopio, mutta en vain muistanut ottaa sitä mukaan. Lisäksi kävin lohtushoppailemassa, ostin suuren läjän kaikkea hyvää karkkia ja naistenlehtiä, joita muuten varsin harvoin luen. Eiköhän tuolla Intiassa tule aikakin, jolloin innoissaan selaa mitä tahansa, joka muistuttaa Suomesta. Jos siis mikään ei onnistu ja koti-ikävä iskee. Aikaisemmilla matkoilla ei iskenyt, mutta Japanin sadepäivinä kummasti piristi, että oli jotain mielenkiintoista luettavaa.

Mäkäräiset ja moskiitot, varokaa!

Huoh, pakkaaminen etenee... miten sen nyt sanoisin - ei kovin hyvin. Tai se etenisi hyvin, jos jaksaisin oikeasti käyttää aikaani siihen, kun tällä hetkellä vain huitelen kaupungilla näkemässä tuttuja. Jotain edistystä on sentään siinä mielessä tapahtunut, että Stokkalta löytyi lopultakin kaksi putelia vaihtoehtoisia mäkäräismyrkkyjä, joita toivottavasti paikallinen moskiittokanta karttaa. Lisäksi sain jokusen euron verran Intian valuuttaa, joskin lähinnä sen verran, että lentoasemalta pääsee pois. Vaikka vein kaikki forexin rupiat, ei kokonaissaldo ollut edes viittäkymmentä euroa. Tokihan varmaan kyseisellä summalla elää sen 2,5 kuukautta, kun paikallisella tulotasolla viisikin euroa on suhteellisen iso raha. Silti epäilen vahvasti, että joudun turvautumaan mukaan otettaviin euroihin sekä paikallisen rahaseinän magiikkaan. Ihan tylsiä nuo valuuttojen vienti- tms. kiellot!

Näillä näkymin näyttää siis todennäköiseltä, että viimeisenä iltana on tiedossa paniikkipakkausta, paniikkijuoksua kauppoihin ja muuta turhaa panikointia. Tai sitten menee vain paniikkikynnys ohi ja lähtee tavoittelemaan syvintä rauhaa sisältä, yrittäen saavuttaa tyynen intialaisen gurun mielentilan. Suuresta vilinästä tulee väkisinkin tyyni vastareaktio, joten ehkä jännitän nyt rentoutuakseni perillä oikein kunnolla. Olen käynyt jo mielessäni kaikki pahimmat uhkakuvat läpi, joten oikeastaan mikään ei voi enää yllättää. Sitten petynkin, että kaikki on kuitenkin niin normaalia ja tavanomaista. Ehkä. Toivottavasti. Luultavasti. Noh, pianhan se nähdään.

Etätutustumista kohdekaupunkiin

Kun lähtöön on alle viikko, pitää viimeistään herätä tutkailemaan, mihin sitä päätyykään. Olen yrittänyt nyt kovasti ottaa selvää paikasta, eikä netin ja kuuleman perusteella ihan kammottavaan mestaan ole päätymässä. Keskustelin yhden intialaisen kanssa, joka on lähtöisin Punesta ja hän kehui kaupunkia. Sanoi sen olevan länkkärille yhden helpoimmista juuri sen takia, että se on etelässä (jossa kuulemma on mukavampaa porukkaa) ja että se on tietyssä mielessä varsin kansainvälinen. Kaupungissa on myös paljon opiskelijoita, joten kirjakaupoistakaan ei pitäisi olla pulaa. Koulutusta on myös sotilaille, joten voisi kuvitella, että turvallisuus on taattu, jos ei itse mene tekemään mitään typeryyksiä.

Surffailin muutenkin netissä ja kaivoin tietoa paikasta. Olin huolissani siitä, että löydänkö yhtään kauppaa lähialueilta, mutta ainakin netin mukaan Punesta löytyisi jonkin sortin jenkkiostoskeskus, joka mainostaa itseään mm. seuraavilla houkutuksilla:

• Hi-speed elevators.
• Banking and 24-hr ATM facilities.
• 4-theme cafeterias and restaurants.
• 8 lifts, each of 10 persons capacity.
• Pest control treatment.
• Swank entrance lobby.
• External illumination with exclusive light fittings.
• Diesel generator for common lighting and lift.

Ömm... no nuo kahdeksan hissiä kapasiteetiltaan 80 ihmistä on toki jo varsin vaikuttavaa. Teemanmukaiset kahvilatkin voisi olla jänskiä. Pest control treatment - se on hienoa, että erikseen mainitaan tuholaisten torjunnasta. Pröystäilevä sisäänkäynti, onpa tainnut mainospojilla loppua adjektiivit kesken. Ja se, että kauppakeskuksesta löytyy myös valot!! Onpas vaikuttavaa. Dieselgeneraattori kuulostaa kyllä hyvältä, ottaen huomioon, että Intiassa saattaa sähköt katketa harva se päivä. Tosin minun tuurillani ne varakoneet olisivat kuitenkin jostain syystä jumissa juuri sinä päivänä kuin olen hississä ja tuurillani pääsen uudestaan hissin vangiksi. Ei siinä sinänsä mitään, onhan minulla jo hississäkin hengailusta kertynyt aika paljon kokemusta.

Tyhjä olo

Bileet on sitten pidetty. Oli ihanaa nähdä kamuja, mutta nyt on sitten sellainen hassu viikko edessä. Tänään on viimeinen sunnuntai Suomessa. Odotus, joka on käsinkosketeltavaa. Sellainen, että on jo tietyssä mielessä lähtömoodissa jo, mitään erityistä odotettavaa Suomessa ei enää ole. Matka ei kuitenkaan vielä ole alkanut, joten vielä ehtisi valmistautua paremmin, nähdä viimeisiä kavereita tai tehdä viimeiset hankinnat ennen lähtöä.

Matkalaukku, joka oikeasti pitäisi hakea sieltä kellarista. Hetket, jolloin oikeasti pitäisi päättää, mitä kaikkea ottaa mukaan. Työviikosta on tulossa on rankka ja kiireinen, eikä silloin ehtisi enää arpoa. Viimeiset hetket, kun voi pestä jotain mukaan. Olisin kerrankin ajoissa, ei tulisi viimeisen yön paniikkipakkausta. Epävarmuus, kun ei oikein tiedä mitä pakkaa, kun ei tiedä, mitä saa periltä. Ei huvittaisi pakata mukaan yhtään turhaa vaatetta tai esinettä, mutta siltikään ei ole mitään varmuutta siitä, että saa periltä kaiken tarvittavan. Pune ei Intian kaupungeista mittavammasta päästä, joten siellä ei välttämättä ole mitään valtavia kauppoja. Muutenkaan Intiassa ei ole samanlaista ostoskeskus-kulttuuria, kuin esimerkiksi Jenkeissä tai Euroopassa. Se pistää miettimään jokaista tavaraa kahdesti.

Matkalaukkua pakatessa on tietysti pakko kuunnella suomalaista musaa, eli Poets of the Fallia:

Mäkäräiskarkotteen etsintää

Intiassa kulkiessa on vaara, että paikalliset hyttyset tulevat turhan iholle ja muutama epäonninen yksilö tartuttaa sitten ikävän malarialoisen. Parhaiten näitä malariaa kantavia hyttysiä karkotetaan kuulemma mäkäräisten karkottimilla. Siinä sitten offia tai vastaavaa etsimään, mutta siinäkin on ilmennyt yksi mutta... Mistä ihmeestä noita karkottimia löytää, kun ulkona on viisi astetta lunta ja lämpötila on reippaasti pakkasen puolella?

Käynti retkikaupassa: "ei, ei nyt tähän aikaan vuodesta noita löydy", ja supermarketissa: "nehän on vain kausituotteita, lähetetty jo takaisin tehtaalle". Apteekin koluaminen tuotti yhtä heikosti tulosta. Etsintä siis jatkuu. Seuraavana vuorossa on Stokka, ja sitten kavereiden kaapit ja mökkijämät. Positiivista kylläkin, että sain lopulta hankittua malarialääkkeet.

Viime viikolla vietin varmaan tunnin kirjakaupassa, kun haaveilin ja haahuilin kirjojen ihmemaassa. Varmaan Intiastakin kirjakauppoja löytyy, mutta matkaan mukaan on kiva valikoida pari kirjaa ajanvietteeksi siihen saakka, kunnes saa elämänsä järjestykseen. Lähdin ensisijaisesti hakemaan suomenkielistä kirjallisuutta, mutta vaihteeksi taas pahasti hairahduin, ja kassiin päätyivät Anita Nairin Kvinnor på ett tåg ja Barbara Kingsolverin The Bean Trees, joita kumpaakaan ei taida löytyä suomennettuina. Teokset olivat mukavasti pokkareita, jotka voi sitten lukemisen jälkeen jättää johonkin matkalle osuvaan reippureiskojen majapaikkaan. Silloin kirjat pääsevät elämään omaa jatkoelämää Intiassa kiertäen, ainakin toivottavasti.

Ajan tepposet ja pakkauksen pohdintaa

Siinä vaiheessa, kun haluaisit ajan pysähtyvän, se kiitää tuhatta ja sataa. Kun vielä tuntuu, että voisi käyttää aikaa empimiseen, onkin jo hetki, jolloin pitää toimia. Päivät lähestyvät, jolloin ei auta enää ihmetellä eikä vetkutella. Muuten on jo liian myöhäistä ja juna lähtee. Tai minun tapauksessani lentokone. Kaikesta kiireestä huolimatta on kova halu nauttia ja elää näiden viimeisten päivien ajan, kuin kerätäkseen tuttuutta ja voimaa varastoon matkalle kohti uutta ja outoa.

Vielä olisi tilaa laukussa adapterille ja mäkäräisvoiteelle, vaikka laukkua ei ole vielä edes kaivettu esiin kellarista. Ne ovat niin tärkeitä asioista, että niille vain tehdään tilaa. Tilaa pitää myös pystyä tekemään kirjapinolle, jotka odottaa pimeneviä iltoja ja päiviä, jolloin sataa kuin saavista kaataisi. Japanissa meinasi mennä hermot, kun tuli valtavasti vettä muutama päivä putkeen. Kummasti kului kirjat ja sudokut, jopa niin, että ostin matkalta vielä lisää lukemista (joka tosin tuli tarpeeseen vasta koneessa). Toki, ei sitä kaikkea ihmettelyaikaa halua käyttää lukemiseen, kun kerta on niin kaukana kotoa, että voisi jotain nähdäkin. Aina kuitenkin on pitkiä bussi/junamatkoja, hiljaisia hetkiä tai vain niitä fiiliksiä, kun hetken haluaa olla yksin ja rauhassa, nauttia elämästä ja vain olla, ettei ympäristö hyökkää liian vahvana tai erilaisena. Se, että löytyy keinoja rentoutua ja nauttia, joiden avulla jaksaa niiden rankempien hetkien ja kokemusten läpi.

Tarpeellisimpiakin varusteita olen pohtinut. Mukaan tarvitsee ainakin taskulampun, luultavasti myös kuorimaveitsen ja valtavan kasan lääkkeitä, ihan varmuuden vuoksi. Desinfiointiainetta, sekä haavojen että käsien. Ehdoton on myös eräs suuri ja kevyt pyyhe, johon voi kietoutua, mutta joka ei vie paljon tilaa. Lisäksi latureita, esimerkiksi puhelimeen sain joululahjaksi laturin, joka lataa sen suoraan usb-tikulta. Tämä siksi, että Japanissa mukana raahaamani Nokian laturi ei jostain syystä toiminut, ja elin koko matkan ajan lainatulla usb-laturilla. Sama ongelma oli myös ladattavilla paristoilla, joten pohdin tässä, onko niitä lainkaan järkevä kantaa mukana. Paljonhan ne eivät paina, mutta tuntuu turhalta kantaa mitään ylimääräistä mukanaan.

Vaatteiden pakkaaminen on myös hankalaa. Vähän kuin pakkaisi mukaan festarivaatteita, jotka pitäisi olla siistejä, kun ei ole mitään takeita siitä, missä kunnossa vaatteet tulevat takaisin. Harmi, ettei minulla oikein ole vielä kertynyt niitä siistejä työvaatteita, jotka olisivat jo niin kuluneita, että ne voisi uhrata. Kesävaatteille kun muutenkin tulee normaalisti sen verran vähän käyttöä. Lisäksi tarvitaan paistumisenkin uhalla pitkiä housuja työpaikalle ja kevyttä vaatetta illoille. Yhtään ylimääräistä vaatekappaletta ei huvittaisi kantaa, mutta siltikin kaksi ja puoli kuukautta on niin pitkä aika, että olisi kiva saada jotain kivankin näköistä mukaan. Voi tätä naisen elämän vaikeutta, kun joutuu pohtimaan jokaisen vaatteen yhdisteltävyyttäkin ja tajuta, kuinka sivuraiteille pakkaamisessa voikaan eksyä!

Matkakuume vaivaa

Olen saanut tartunnan. Eilen illalla pyörin sängyssäni. Pyörin ja pyörin ajan, joka tuntui ikuisuudelta. Päättelin lopulta, että minua jännitti. Tähän mennessä komennuksen on voinut ohittaa siten, että on ajatellut, että se on vasta ensi vuonna, ei vielä yhtään lähellä. Yhtäkkiä lähtöön onkin sitten vain enää kaksi viikkoa. Niin monta asiaa vielä hoitamatta.

Tänään voisi olla lääkekoktailin aika. Voisin käydä lunastamassa lääkärin määräämät lääkkeet ja sekoitella itselleni nautittavan kolera-drinkin. Sen pitäisi siis suojata minua paitsi koleralta, myös joltain vatsapöpöltä.

Lisäksi pitäisi alkaa selvittää, miten rahansiirrot tulisi hoitaa. On vaikea arvioida, paljonko rahaa kuluu kuukaudessa ja mitä kautta ne saisi turvallisimmin siirrettyä ja säilytettyä. Rahojen lisäksi pitäisi alkaa tekemään tarvittavien asioiden listaa, sillä kahdessa viikossa ehtii vielä hankkimaan tarvittaessa viimeisen muuntajan, laturin tai muistitikun, jos sellaisia tarvitsee.

En välttämättä myöskään uskalla ottaa mukaani ykkösvaatteita, joten saatan pyrähtää vielä alennusmyynteihinkin. Lisäksi voisin ostaa jonkun kivan pokkarin, jottei suomenkieli rapistuisi kokonaan matkan aikana (yeah, right, se on ainakin hyvä tekosyy saada joku himoittu uutuus piristämään matkaa).

Niin, palatakseni tuohon unettomuuteen. Päätin ottaa vahvat keinot käyttöön. Laitoin valot päälle, huomasin pyörineeni sängyssä sen reilut puoli tuntia. Sen jälkeen kaivoin sohvan vierestä Alan Greenspanin mahtiteoksen, joka yhäkin on kesken. Avasin sen, luin ehkä viisi sivua ja pääsin sivulle 150. Sen jälkeen aivot huusivat armoa ja kovaa. Oli pakko laittaa valot pois ja työntää kirja sivuun. Unessa ilmeisesti vielä alitajuisesti yritin päästä eroon tästä tuskaisesta kokemuksesta, sillä aamulla löysin kirjan piilosta, seinän ja sängyn välisestä pienestä raosta, johon se oli jotenkin käsittämättömästi päätynyt. Tämän johdosta harkitsen vakavasti kirjan ottamista mukaan lentokoneeseen, jossa pitäisi osata nukkua yö, joka alkaa kahdeksalta illalla ja kestää aivan liian lyhyen aikaa.

Pimeyden keskellä joulua odottaen

Vuoden pimein päivä. Onneksi joulu on tulossa. Joulu on jotenkin niin tunnelmallista aikaa, jolloin kokoonnutaan perheen kesken ja vietetään aikaa yhdessä, varsin kiireettä. Hyvien lahjojen keksiminen on joka vuosi aivan oma haasteensa, mutta silti siinä on sitä jotain taikaa, jonka vuoksi jaksaa yhäkin odottaa joulua. Joka tapauksessa joulu vie kivasti ajatukset pois siitä, että ulkona on niin pimeää ja synkkää.

Keksin lopulta, miten näihin postauksiin saa liitettyä suoraan videoita. Tämän ansiosta pääsen esittelemään ensiksi ihanaa australialaista charmia, joka sopii rauhoittumiseen. Varsinainen laulu löytyy tuotetummaltakin videolta, mutta jotenkin tuo laulamisen aitous kyseisellä videolla on asia, jota en oikein voi vastustaa. Toivottavasti Intiassa törmään Sian levyihin, täältä Suomesta käsin niitä on aika vaikea hankkia, kun tuo etäisyys on niin pitkä. Kyseessä siis Sia ja biisi Breathe me.

Nyt on taas hieman saatu eteenpäin tuota matkahanketta. Sain vietyä viisumihakemuksen Intian suurlähetystöön ja välipäivinä saan hakea sen takaisin. Muistaakseni täti lupasi sen jo täksi viikoksi, mutta luulen, ettei minulla ole joulukiireiden vuoksi aikaa ja mahdollisuutta livahtaa töistä tällä viikolla aikaisin, että kerkeisin hakemaan viisumin. Tehokkaasti näyttävät asiat hoituvan, kävin siellä viime viikolla, eikä suurlähetystössä ollut juurikaan jonoa. Viikko ei myöskään ole mikään aivan paha aika viisumin saamiseen. Kiireisille tiedoksi, että ilmeisesti viisumi on mahdollista saada myös pikana (saman päivän aikana), mutta se maksaa 43 euroa lisää. Omalta osaltani jännitin, että kerkeänkö saada sen kuukaudessa, joten minulla ei ollut hätää normiaikataulujen kanssa. Kunhan vain muistan hakea sen ennen matkaa tai sitä, että tarvitsen passia seuraavan kerran.

Lopuksi voisin vielä juhlistaa tulevaa joulua vielä yhden videon voimin (toimii jonain päivinä, kun taas toisina on aivan liian kaupallinen):
The Water Babies - Under the tree

Kun joskus on vain kipeänä

Flunssa vaivaa, siitä ei pääse oikein mihinkään. Kuvittelin jo itseni tänään terveeksi ja uhmasin kohtaloani menemällä uudelle rokotuskierrokselle. Jälkikäteen ajateltuna se ei tainnut olla maailman viisain teko, ainakaan jos tällä hetkellä kyselee kuumemittarilta. Aamulla kuitenkin tunsin itseni levänneeksi ja hyvinvoivaksi (ja terveeksi!). Nyt kuitenkin elimistö kapinoi pahemman kerran ja vähintäänkin se käsi, johon jäykkäkouristus iskettiin, protestoi kovasti. Noo, tuskin mä jäykkäkouristusta saan kuitenkaan, viimeksikin noi kädet oli kummatkin kipeinä rokotusta seuranneen illan ja paranivat seuraavaan aamuun mennessä.

Rokotuksissa on siis taas edistytty jonkun verran. Enää puuttuu Japanin aivokuume 3 sekä kolera 1 & 2 (koleraa eivät tavalliset turistit tarvitse, päädyttiin lääkärin kanssa siihen siksi, että olen siellä niin pitkään ja se lisäksi suojelee myös yhtä ruokamyrkytysbakteeria vastaan). Ah, tuota pistosten onnea. Ainoa hyvä puoli tuossa on se, että ainakin tulee taas tottumusta piikkeihin, ei enää inhota tuo pistäminen ihan niin paljon kuin ennen. Lisäksi hyvä uutinen on se, ettei tarvitsisi syödä päivittäin malaria-lääkkeitä, ellei eksy aivan luonnonhelmaan yöksi. Varsinkin kevättalvella riski sairastua on pieni, joten taidan ottaa tabletit vain varoiksi mukaan.

Malaria-uhka on Intiassa myös selkeästi pienempi, kuin mitä esimerkiksi viime aikoina Afrikassa. Ilmeisesti Intian malariasuositukset johtuvat muutamasta sairastumisesta vuonna 2006, jolloin sairaus todettiin ihmisillä, jotka yöpyivät Goan rannoilla. Tämän lisäksi paikallinen malaria ei ole aivan niin vakava, kuin mitä tuo Afrikan versio taudista. Toki siltikin malaria pitää ottaa vakavasti, monielinvaurioiden uhka kun ei kuulosta kauhean kivalta, oli tauti kuinka paremmin hoidettavissa tai ei. Lisäksi aina pitää muistaa mennä lääkäriin, jos kuume nousee.

Lääkäri antoi myös mukavan vahvistuksen todennäköisyyteen, että paikan päällä tulen saamaan jonkin sortin vatsapöpön. Hän oli itsekin reissannut Intiassa ja kuulemma noin kymmenen hengen seurueesta sairastuivat kaikki yhtä lukuunottamatta. Tämä yksikin säilyi terveenä lähinnä sen vuoksi, että söi koko matkan ajan pelkästään tomaattikeittoa. Koska tomaattikeitto ei tunnu järkevältä vaihtoehdolta 2,5 kuukaudeksi, taidan siis viettää ainakin osan Intian ajasta oksennustaudissa tai ripulissa ja elättelen siksi nyt toivoa, että iso matkalaukkuapteekki voisi vielä pelastaa minut.

Panikointia, rokotuksia ja ihmettelyä

On asioita, joita ei vaan opi. Esimerkiksi uuteen maailmaan astumisen jännittäminen on aina sellainen, etten siitä pääse irti. Yleensä tuttuun ja turvalliseen ei turhaan tarvitse stressata, mutta vieraat maat ja eksoottiset kulttuurit ovat sellaisia, että niissä aina on se pieni tai isompikin möykky tuolla vatsanpohjassa. Mitä vähemmän aikaa on valmistautua, niin sitä intensiivisemmin tuo jännitys saattaa tulla vaikka toisaalta pikalähdöissä joskus saattaa unohtaakin varsinaisen jännittämisen. Jännitystä lisää myös se, jos lähtee yksin matkaan, tai on vastuussa suuresta osasta matkasta. Ryhmämatkoilla sellainen on tietysti turhaa, mutta toisaalta saan itse pientä nautintoa hyvin suunnitellusta ja hyvin menneestä matkasta.

Jokaisen matkan valmisteluun kuuluvat olennaisena osana rokotukset. Mitä eksoottisempaan maahan täytyy lähteä, sitä suurempi lista on erilaisia piikkejä, joita täytyy iskeä kehoon vastustuskyvyn säilyttämiseksi. Osoitteessa rokote.fi on varsin kattava paketti vaaroista, jotka kannattaa ottaa huomioon. Ainoa hyvä puoli rokotuksissa on se, että osa niistä on sentään monivuotisia. Esimerkiksi hepatiitit sain Etelä-Korean matkaani varten vuonna 2006, eikä niitä tarvitse uusia vuosiin, ehkei jopa vuosikymmeniin.

Niin, mitähän kaikkea sitä tarvitsisikaan, jos lähtisi tammikuussa kauas pois? Kieltä voisi olla hyvä yrittää opetella yhtä intensiivisesti, kuin mitä Japanin kanssa yritin. Edes se muutama sana ja kirjainten tunnistaminen voisi alkuun auttaa. Tulevan matkan pituus saattaa kuitenkin olla huomattavasti pidempi kuin pari viikkoa ja ainakin arkipäivät on jumissa samassa kaupungissa, joten jonkinsortin tekemisvarasto voisi tehdä hyvää. Illat kun eivät enää kulu harrastuksien ja kavereiden parissa (paitsi ehkä täällä netissä), joten jotain fiksua voisi olla hyvä keksiä., ettei elämä menisi aivan rappiolle. Tilannetta ei taida myöskään helpottaa se, että iltaisin ei luultavasti kannata kovinkaan myöhään olla yksin liikkeellä. Mitä siis tehdä iltaisin (paitsi opetella kieltä)? Apuuva! Vinkkejä otetaan siis avosylin vastaan.

Yhteenvetoa matkasta

Pohjoisin paikka: Nikko, eteläisin: Beppu. Junalla matkattuja kilometrejä: 2700 kilometriä erittäin epätarkasti linnuntietä mitattuna. Pääosin Shinkansenilla ja pisin matkapäivä (Beppun päiväretki) taisi sisältää sen 9 tuntia matkustamista (kolmisen tuntia Hiroshimasta Beppuun, ja 6 tuntia takaisin Kiotoon).

Vieraillut kaupungit ja paikat: Osaka, Kioto, Tokio, Nikko, Himeji, Hiroshima, Miyajima, Beppu, Nara. Beppu oli pienoinen pettymys, mutta muuten oli kyllä joka paikka niin mielenkiintoinen, että kannatti mennä. Beppussakin toki vaikutti ajan vähyys ja huono tuuri erinäisten asioiden kanssa.

Ilma sadekauden aikana: 4-5 pahaa sadepäivää, viimeisellä viikolla aurinkoa ja +30 kolmen päivän ajan, aurinko pilkisti pilvien takaa yhteensä noin seitsemänä päivänä, muuten pilvistä. Sadekaudeksi siis erittäin hyvä sää.

Kielen tarpeus: Kyllä, helpottaa elämää huomattavasti. Itse en osannut kuin muutaman matkalta poimitun fraasin ja hengissä selvisin takaisin. Lähinnä kielen puutteen takia ei kannata suunnitella mihinkään minuuttiaikatauluja, sillä yhtäkkiä johonkin voi mennä tunti väärinymmärryksien vuoksi. Myös tiettyjen, ennalta määriteltyjen asioiden ostaminen voi olla haastavaa, sillä esimerkiksi tuliaisiksi tarkoitetut teepakkaukset osoittautuivat karkeiksi, paikalla ostetut karkit sokerikiteiksi ja sokeri suolaksi. Puhumattakaan sitten tutustumisesta erilaisiin vaippoihin, koska luulin pakkauksta aivan joksikin muuksi.

Budjetti: n. 1300 vaihdettua euroa riittivät hyvin kolmen viikon kiertelyyn, ruokailuihin ja majoituksiin. Jonkun verran jäi vielä ylikin, jonka sitten shoppasin viimeisinä päivinä alennusmyynneissä. Tokio oli kallein, muuten oli varsin edullista elää ja kulkea. Mikään yksittäinen asia ei ollut Tokiossakaan älyttömän kallista, rahaa vain yksinkertaisesti kului siihen että oli niin paljon nähtävää ja koettavaa. JR passin maksoin ennen matkaa ja se taisi olla n. 300 euroa. Lennot olivat 600 euroa ja etukäteen ostettuihin retkiin meni 120 e. Yhteensä siis suunnilleen 2300 e. Yllätyin oikeastaan siitä, että paikallinen hintataso oli niinkin inhimillinen, vaikka vahva euro saattoikin auttaa tuohon edullisuuteen.

Turhimmat tavarat mukana: kesäkengät, villasukat ja kaulahuivi. Ensimmäinen siksi, etteivät kengät välttämättä olisi kauhean hyvin kestäneet vettä, joten en uskaltanut laittaa niitä jalkaani. Villasukkia ja kaulahuivia varten oli koko ajan liian kuuma. Lisäksi turhia olivat ladattavat patterit latureineen ja kännykän laturi, sillä ne eivät suostuneet toimimaan yhteistyössä paikallisten adaptereiden kanssa.

Kadonneet-sektori: Vaikka yritin olla todella tarkka, onnistuin aina kadottamaan hankkimani adapterit (sori, isä!). Onneksi paikalta hankkimani eivät olleet kauhean kalliita. Itseni kadotin pari kertaa, esimerkiksi Tokiossa, jossa kävelin Asakusan aseman sijasta Uenon asemalle. Samoin Beppussa vietin ratkiriemukkaan hetken erään safarin parkkipaikalla. Muuten en ole ainakaan vielä havainnut minkään konkreettisen kadonneen. Sydäntä lukuunottamatta, sillä se tulee sykkimään Japanille myös vastaisuudessa. Ehdottomasti on pakko päästä joskus takaisin.

Lopuksi vielä muutama kuva Miyajimasta, jossa siis kiipeilin varvastossuilla hienojen näkymien äärelle:

Jotenkin niin perinteinen näkymä. Suloisia asuintaloja, temppelin katto toriin kanssa ja taustalla vielä meri ja vuoret.


Maailma Misen-vuoren päältä.

Misen-vuoren päällä ollut pieni ylistys Buddhalle. Luonnon muokkaama huippu oli itsessäänkin vaikuttava.

Eksyneenä outojen merkkien maailmaan

En ole kauhean hyvin edistynyt projektissa turistijapanin oppimiseksi. Hiraganojen ja katakanojen kanssa olen tilanteessa, jossa kyllä tunnistan luokkaa 100++ perusmerkkiä, mutta varsinainen lukeminen on vielä hidasta ja takkuilevaa. Kaiken lisäksi on tässä vaiheessa ymmärtänyt, että nuo perusmerkitkin voidaan kirjoittaa niin monella eri tyylillä ja mukana on aina myös kanjeja, mikä tekee omasta lukutaidon alkeista vielä suhteellisen hyödyttömän. Kanjeja tosiaan oli luokkaa tuhansia, joten en niihin oikein tällä ajoituksella pystynyt satsaamaan sen enempää. Näinpä lähden reissuuni vahvasti kielivammaisena, joskin seikkailunhalua täynnä.

Merkkien opiskelu on ollut asia, josta olen yrittänyt pakoilla tilaisuuden tullen, vaikka se onkin ollut suhteellisen kivaa ja ne on oppinut varsin nopeasti. Arvioimani tuntitahti on ollut luokkaa 10 merkkiä tunnissa. Tehokkaimmalta opiskelumenetelmältä on vaikuttanut merkkien piirtäminen pienille muistipelin palasten kokoisille lappusille, joita on sitten katsellut peräkkäin ja arponut, mitä nämäkin harakanvarpaan käytännössä tarkoittavat. Yhden kymmenen merkin pinon oppii varsin nopeasti tunnistamaan, siihen menee ehkä luokkaa se viisitoista minuuttia. Valitettavasti nopeasti sisäistetyt merkit tuntuu myös unohtuvan yhtä nopeasti, joten kertaus on tuntunut tässäkin asiassa olevan opintojen äiti.

Muuta kirjallisuutta Japanista olen lukenut jonkun verran. Kielen opiskelussa on ollut apuna Association for Japanese-Language Teaching-ryhmittymän kirja Japanese for Busy People sekä Lonely Planetin Phrase Book. Matkaoppaina toimivat Tokio Passi sekä Lonely Planetin Japan-kirja, joista ensimmäisen olen jo ehtinyt lukeakin kannesta kanteen. Jälkimmäistä olen selaillut sieltä täältä etsien jotain mielenkiintoista vierailtavaa. Näiden lisäksi minulla on vielä karttakirja, joka toivottavasti auttaa suunnistamisessa. Tämän lisäksi olen lainannut kirjastosta satunnaisen sarjan Japani-aiheista kirjallisuutta, joista valtaosa osoittautui varsin turhaksi. Tykkäsin kuitenkin kovasti Pauli Opaksen kirjasta Japani - Aasian talousmahti, sillä se käy hyvin läpi viime vuosikymmenten keskeisen taloudellisen ja poliittisen kehityksen Japanissa. Kirja on hyvin asiapitoinen ja hyvin tiiviisti kirjoitettu. Oikeastaan se on ollut niin asiapitoinen, etten ole ehtinyt lukemaan sitä yhdessä illassa, kuten monille muille kirjoille käy. Silti hyvä kirja ja voin suositella sitä jokaiselle Aasian kansantaloudesta kiinnostuneelle. Harmikseni kirjasta ei ole enää niin paljoa jäljellä, että se kannattaisi ottaa enää matkalukemiseksi mukaan, kun tuossa kohtapuoliin lähden suuntaamaan kentälle.

Perhosia vatsassa

Lähtöpäivä. Helsingissä aamu alkaa sateisena, Hiroshimaan on luvattu sadetta joka päiväksi seuraavan viiden päivän aikana. Onneksi en mene sinne ihan vielä. Kansain alueella pitäisi olla muutama lämmin päivä ja sitten viikonloppuna ukkosta. Lauantaina kuitenkin lähden Tokioon, johon on vielä luvattu hyvät säät tuleviksi päiviksi. Sadekausi tuntui kyllä vahvasti saapuvan Japaniin lähipäivien sääennustusten mukaan. Sääli sinänsä, sillä jonain vuosina se jää välistä.

Kyllä tämä tästä, vaikka tuntuu, että viime yönä jäin jonkun jyrän alle, kun en saanut unta moneen tuntiin. Ehkä koneessa sitten nukkuu paremmin. Tai perillä. En tunnusta itselleni, että minua jännittäisi kovinkaan paljon. Silti pyörin sängyssäni viime yönä pohtien, että miten selviän ensimmäisestä/ensimmäisistä päivistä zombiena, selviänkö ikinä oikeaan unirytmiin ja kuinka ihmeessä pärjään ensimmäiset päivät kertalipuilla junassa. Entä jos unohdan jotain oleellista kotimaahan, jota ei voi mitenkään korvata paikan päällä? Rinkka odottaa yhäkin kutsuvan tyhjänä, vaikka lähtöön on enää alle 8 tuntia. Kyllä mä ehkä kohta inspiroidun, jos ei muuten niin pakon edestä. Mikäli yhäkin yritän pakoilla näitä velvollisuuksia kotimaassa, saattaa tänään tulla vielä toinenkin postaus, jossa sitten käsittelen jotain oikeaa aihetta.

Suunnistusoppia japanilaisittain

Japanissa majapaikat on hyvä varata jo muutamaa viikkoa aikaisemmin. Omassa valinnassani painoivat vahvasti englanninkielen taito, muiden käyttäjien arviot sekä sijainti. Lisäksi majapaikassa oleva netti oli ehdottomasti bonusta, sillä muutenhan esimerkiksi tämän blogin tai muiden yhteyksien pitäminen saattaisi olla aika haastellista.

Ensimmäisen yön nukun länsimaalaisessa hotellissa, jotta ei liikaa tarvitse stressata aikaerosta toipuvana vieraassa ympäristössä. Muut yöt menevät japanilaistyyppisessä majoituksessa, ryokanissa, lukuunottamatta Hiroshiman kahta yötä paikallisessa youth hostellissa, yhtä yötä kiotolaisessa temppelissä ja yhtä yötä tokiolaisessa kapselihotellissa.

Ryokanien kaivaminen netistä oli suhteellisen vaivatonta. Ainoastaan Hiroshimassa oli puutetta majapaikoista, joissa olisi ollut englanninkieliset sivut. Osan majapaikoista varasin näppärästi hostels.comin kautta ja osan taas ottamalla yhteyttää suoraan itse yöpaikkaan. Karttojakin löytyi varsinkin suurempien majapaikkojen kohdalta ja niitä printtasin kahteen kertaan: englanniksi ja japaniksi, jotta suunnan kysyminen helpottuisi.

Pääosin kartat näyttivät selkeiltä, tosin niissäkin herää kysymys, että kuinka monta tietä kartasta on unohdettu selkeyden luomiseksi. Sitten taas on muutamia karttoja ja ohjenippuja, joita katselee huvittuneen epäuskon ja vatsanpohjaa kipristelevän jännitysken vallassa pohtien, miten ikinä onnistuu löytämään oikean paikan ensimmäisellä kerralla. Tässä esittelen yhden niistä:

Kuva ja seuraava teksti poimittu siis täältä. Onneksi ohjeteksti pyrkii parempaan tarkkuuteen: "The guesthouse is located near 'Minamiza', a theater on the roads of Kawabata street and Sijo street. To get to the guesthouse from Minamiza Theater, walk one block to the east (walk away from the river) along Sijo street (main street) and turn right at the first traffic light. You will see a large white lantern hanging outside a building as you walk south for one block (45 secs) and there is a narrow street (first street from Sijo street) on your left hand side. Walk 10m to the east from the corner and you will see the gate of the guesthouse on your left hand side. ". Siinä sitten etsimään ryokania toivoen, että valkoisia lyhtyjä ei ole tullut vuosien varrella lisää tai että kyseisen lyhdyn paikkaa ei ole muutettu. Samalla voin myös toivoa, että kävelynopeuteni vastaa japanilaista ja ottaa vaikka sekuntikellolla aikaa, kuinka kauan yhden korttelin kiertämiseen menee. Ehkä tämä kuitenkin tästä, seikkailua lähdin hakemaankin ja eräs matkaopaskin taisi todeta, että "eksyminen on Japanissa elämys". Jos muuten ei onnistu, niin ainahan voi tuohon poliisilaitokselle mennä kysymään ohjeita, sekin nimittäin lienee kansallinen tapa.

Alkukesän tuoksu

Rakastan alkukesää Suomessa, kun lehdet ovat hentoja ja kaikki on niin vihreää. Rakastan sitä tuoksua, joka tulee metsän läpi pyöräillessä ja sen seuraamista, kun luonto puhkeaa kukkaan. Syreenin tuoksu tuo minulle mieleen jonkun ala-asteen kesäloman alun ja sen mielettömän riemun tunteen, kun pitkä loma oli alkamassa. Päivä päivältä korostuu nyt vahvemmin lähdön tunne ja sen tajuaminen, että en saa nauttia näistä tuoksuista enää kovin montaa tuntia. Ehkä juuri sen vuoksi kiinnittääkin luontoon ympärillä niin paljon enemmän huomiota ja yrittää imeä itseensä sen alkukesän ihanuuden.

Japanissa tulen varmaan olemaan turta hajuille taas monta päivää. Hyviä tuoksuja ei erota huonoista hajuista ja me länsimaalaisethan haisemme paikallisessa skaalassa pahalle nauttimiemme maitotuotteiden vuoksi. Tästä huolimatta en ole vielä jaksanut vähentää niitä jokapäiväisestä ruokavaliostani. Eiköhän sitä viiliä ja juustoa tule muutenkin kaipaamaan ihan tarpeeksi reissun aikana.

Japanilaiset hajut taas - ensimmäiset päivät menevät niin vahvasti taas siihen, että yrittää hahmottaa, mikä on hyvä tuoksu ja mikä taas ei. Päällimmäisenä Korean vierailullani haistoin merilevän ja ummehtuneisuuden tuoksun, joka oli vahvana etenkin metroissa. Nyt odotan innolla puiden tuoksua, sillä niitä en viime retkellä päässy kovasti aistimaan talven vuoksi. Silti pelkään että petyn, sillä vierailen pääosin kaupungeissa ja voi olla, että ne on rakennettu niin täyteen ja kliiniseksi, ettei maan ja kasviston tuoksua pääse tuntemaan.

Loppuvaiheessa taannoista reissua hajuihin olikin sitten jo taas tottunut ja koki pienen kulttuurishokin, kun palasi Suomeen, jossa maitotuotteita ja lihaa nautitaan ihan eri määriä. Siinä vaiheessa sai taas niin konkreettisesti todeta, kuinka adaptiivinen hajuaistimme onkaan. Tulen varmasti kokemaan uudestaan saman palatessani. Reissu on kuitenkin vielä edessä ja paluuseen on vielä ikuisuus, joten en halua sitä vielä kovasti edes ajatella.

Ensimmäinen askel

Ensimmäinen kohde on Japani, tuo nousevan auringon maa. Päätös tuli nopeasti, kuin puskan takaa, mutta yhtälailla yllättäen tuli tieto lomastakin, joka sen mahdollisti. Japani on ollut sillä pakko-vierailla- ennen-kuin-kuolen-listalla jo pitkään, mutta aikaero, parjattu kalleus ja kulttuurin vahva erilaisuus on pitänyt haaveet siellä taka-alalla. Työpaikan vaihdon yhteydessä mahdollistui kuitenkin niin pitkä loma, että on voi lähteä toiselle puolelle maapalloa muutamaa päivää pidemmälle visiitille, josta toivottavasti mieleen jää muutakin kuin vain aikaerorasitus, kulttuurishokki sekä tärkeimmät turistikohteet.

Olen siis matkalla lähes kolme viikkoa, joista matkapäivien jälkeen jää kaksi ja puoli viikkoa aikaa olla perillä. Tästä ajasta vietän vähän yli viikon Tokiossa, viikon Osaka-Kioto-Nara akselilla ja lisäksi käyn etelämpänä Hiroshimassa tutkailemassa vähän erilaista luontoa ja historiaa. Lisäksi esimerkiksi Nikko ja Himeji kuuluvat niihin kohteisiin, jotka haluan nähdä.

Vielä on lähtöön kuusi päivää ja lennot ja majapaikat on jo varattu. Reissaan yksin, sillä lyhyellä varoitusajalla ei löytynyt kavereita, jotka olisivat pystyneet irtautumaan töistä ja muusta arjesta yhtä nopeasti. Aivan ideaalinen ajankohta ei ole myöskään Japanin matkailulle, sillä kesä-heinäkuussa on menossa sadekausi, jolloin voi tulla rankkoja sadekuuroja, jolloin kadut lainehtivat. Ero Suomen kesäkuuhun tuskin on kuitenkaan valtava, sillä täälläkin on alkukesä usein vetinen ja kylmä. Rankkoihin sadekuuroihin olen myös ehtinyt tutustua retkilläni Saksassa ja niitä rankemmat voi sitten luokitella sen verran ihmeellisiksi, että ne kelpaa myös jo itsessään matkakokemukseksi. Sen verran tuo ennakoitu sadekausi vaikuttaa suunnitelmiin, etten ole ajatellut viettää enempää aikaa Japanin eteläosissa vaikka siellä olisikin ilmeisesti hienoja rantoja nähtävänä.

En ole lukenut koulussa tai muuallakaan aikaisemmin japania, joten viimeisen viikon ajattelin käyttää siihen, että opettelen edes hiraganojen ja katakanojen tunnistuksen sekä ne muutamat perusfraasit, joilla pääsee edes vähän alkuun. Lukuisia tunteja voisin vielä käyttää ottaen selvää mahdollisista matkakohteista. Suuret linjat ja nähtävyydet on jo selvillä, mutta niistä kerron sitten myöhemmin matkan edetessä. Tervetuloa siis jatkossakin lukemaan kaikista hassuista poluista, joille matkan päällä eksyn.