Pyöräilyä pikkukaupungissa

Yhdysvalloista tulee helposti mieleen suurkaupungit ja isot moottoritiet. Ei ehkä ensimmäisenä se, että joskus saattaisi päätyä myös pyöräilemään jopolla joen vartta muutaman korttelin kokoiseen pikkukaupunkiin. Voisin jotenkin kuvitella sellaisia löytyvän jostain Suomen pohjoisemmasta osasta, mutten oikeastaan täällä.

Näitäkin ilmeisesti on, ainakin nyt uskoo, kun on omin silmin nähnyt. Toki täytyy muistaa, että tällä hetkellä matkailen varsin elitistisellä alueella, jossa talot ovat kuin Hannun ja Kertun sadusta. Miljoonataloja, kertoi taksikuski. Sääli, etten hoksannut pyöräretkelle ottaa kameraa mukaani, sillä sillä olisi voinut saada varsin hauskoja kuvia.

Mitä kaupungissa sitten oli? Aika vähän mitään. Pari pientä kahvilaa ja pubia. Jokunen ravintola. Lähikauppa, jossa pari olutpulloa ihmetteli maailmaa unohtuneena hyllyjen kulmassa. Nähtävää riitti ehkä vartiksi, mutta ei se mitään. Joskus myös se, ettei ole sen kummempaa katsottavaa on ihmeellistä jo itsessään.

Kaavioita ja tuuletettuja huoneita

Amerikkalainen opiskelutyyli on hieman erilainen jos vertaa Eurooppaan. Jokainen jenkkitiiliskiviin kurkannut on varmasti huomannut, etta tekstia on paljon, mutta asiaa on hieman vahemman. Sama patee myos oppitunteihin. Paivat on pitkia, kymmenen-tuntisia, jota istuu tuskastuneena lapi ainoastaan odottaen, etta tunnit loppuisivat. Silti paivan paatteeksi on niin uupunut, etta tahtoo vain paasta nukkumaan. Luentoja kuvaa se perinteinen ylipositiivisuus, mita monet mieltavat myoskin amerikkalaisen kulttuurin tunnuspiirteeksi. Koskaan ei sanota mitaan negatiivista ja aina kannustetaan vastauksesta riippumatta. Lisaksi taalla riittaa niita, jotka haluavat kokoajan olla aanessa puhuen kaiken maailman latteuksia ja ns. konsulttipuhetta, josta kuitenkin on tarkoitus kadonnut jo jossain matkan alkuvaiheessa.

Ilmasto on myos sellainen asia, josta ei liikaa tunnuta taalla murehtivan. Laania on paljon, joka paikassa ilmastoinnit on taysilla, valoja joka paikassa ja kierratyksesta ei kanneta huolen haivaa. Muutama kierratyskori loytyy, mutta niiden kaytto on aika minimaalista. Kertakayttoastioitakin nakyy, tosin osa niista on olevinaan kierratetysta materiaalista. Kuitenkin taalla nakyy paljon pienia snackseja, ja tietty kertakayttoisyys muovaa sita. Keinotekoisuuskin tuntuu olevan paivan sana. Harvoin Suomessa on patukoiden mainoslauseena "artificial taste" tai jogurttipurkin kyljessa pitka lista kaikista maailman lisaainesta, jotka tuote sisaltaa. Taalla koulutuskeskuksessa ei kuitenkaan saa taydellista kuvaa siita, etta milta tavallisen amerikkalaisen elama nayttaa, asia, jota lahdemme juuri tutkailemaan Chicagon ytimeen. Tulemme takaisin vasta huomenna, joten siihen asti tama blogi on luultavasti hiljaa.

Jumissa hississa

Paivat menee pohtien erilaisia tehtavia ja kuunnellen luentoja toisensa peraan. Koko ajan syodaan tai on mahdollista saada valipaloja. Ruokavalikoima on kuitenkin huima ja toimii noutopoyta-menetelmalla. Ruoan vastapainoksi taalta loytyy liikuntamahdollisuuksia, kuten sali, erilaisia pelikenttia, pyoran lainausmahdollisuus ja muita vastaavia lainausmahdollisuuksia.

Kaikista naista mahdollisuuksista huolimatta tulin eilen viettaneeksi iltani yksin hississa, ja viela pimeassa sellaisessa. Ilmeisesti tama St. Charlesin kaupunki karsi kaupunginlaajuisessa sahkokatkosta ja minun tuurillani olin juuri noussut hissiin, kun se jai jumiin kerrosten valiin. Siina sitten sai odotella, odotella ja odotella. Olin jotenkin kuvitellut, etta kehittyneissa maissa olisi keinot saada ihmiset tarvittaessa ulos hisseista, mutta sellaista ei ainakaan kyseisessa hississa tuntunut olevan. Joten sain odottaa kiltisti siihen asti, kunnes sahkot palasivat ja hissi lahti liikkumaan. Se siita illasta baarissa (nojoo, kylla ma sitten sinnekin lopulta eksyin tasoittamaan omaa fiilistani). Yolla loysin sitten lahjakorin huoneestani hyvittamaan naita kokemiani suuria vaaryyksia (koh...) ja se sisalsi sitten mm. pinaattia, artisokkia, juustoa ja ruotsalaisia Annan piparkakkuja. Ihan kiva sinansa, harmi vain, etta nyt pohdin joka kerta kun nousen hissiin, etta jaako se talla kertaa kerrosten valiin. Se kun ei vaikuttanut olevan kovinkaan harvinaista.

Viikonloppuna tarkoitus olisi menna Chicagoon, ja matkan suunnittelu on jo alkanut. Tanaan olisi tarkoitus lainata pyorat ja kayda tutustumassa St. Charlesin kaupunkiin, joka ilmeisesti sijaitsee parin mailin paassa. Siten ennen on kuitenkin odotettava viela jokunen tunti kurssia.

Valkoisella limusiinilla Illinoisissa

Hieman on kulunut aikaa ja matkaa taas viimeisestä postauksesta. Tällä hetkellä sijaintini on kuitenkin St. Charles Chicagon lähellä, Illinoisissa. 12 tuntia lentomatkustusta takana ja puoli tuntia taksissa Suomessa, puolitoista tuntia Suomen kentällä ja vielä tunnin matka limusiinilla tässä päässä 8 tunnin aikaeron, 4 tunnin yöunien ja 2 tunnin torkahtelun seurauksena on tehnyt tehtävänsä. Olen kuin puusta pudonnut käenpoikanen, joka ei tiedä, miten päin pitäisi olla ja ihmetellä.

Vatsa on turvonnut koneessa istumisesta ja pää huutaa sänkyä, mutta muuten on olo olosuhteisiin nähden ihan kohtuullinen. Ostin laturin Arlandan kentältä, mutta osoittautui, ettei se oikein toimi läppärin kanssa. Näin ollen joudun turvautumaan hienoon, puukotettuun versioon maadoittamattomasta adapterista, jonka turvallisuudesta voisi olla vähän montaa mieltä. Vanha kännykkäni ei luvatuista jenkkitaajuuksista huolimatta löydä verkkoa, mutta työkännykkä sentään toimii. Mikäli haluaa siis olla jossain yhteyksissäni, niin kannattaa laitta mailia, jos ei muuten niin edes kysyäkseen työnumeroa. Sitä kun en yllättäen kauheasti ole kerennyt jakamaan ympäriinsä, kun lähtö tänne oli niin pikainen.

Kun katsoo ulos ikkunasta näkee keinojärven ja yhden reiän golfkentän. Muuten ympäristö on jotenkin kliinistä ja keinotekoista, metsä muistuttaa hieman Keski-Euroopan metsiä, ja lähiöt Suomen lähiöitä, sillä poikkeuksella tosin, että kaikki on vähän isompaa. Talot on isompia, talojen luona olevat parkkipaikat ovat isompia ja näin ollen myös talojen välimatkat ovat isompia. Tämä koulutuskeskus vielä sijaitsee vartioitujen aitojen takana, joten ainakin on turvallinen olo. Kovinkaan inspiroivaa ympäristö ei ole, mutta boonuksena on sentään laajat liikuntamahdollisuudet, sekä kafeteria, josta saa halpoja, isoja ja hyviä salaatteja, joilla nyt ainakin elää tämän kaksi viikkoa, jos ei muuten onnistu ruokaa löytämään. Kohta kuitenkin on taas kurssin puolesta ruokailu, että silloin näkee, mitä tämä ruokapuoli käytännössä tarkoittaa. Lisäksi pääsee tutustumaan uusiin ihmisiin ja ihmettelemään, mitä tämä kovinkin hehkutettu verkostoituminen täkäläisessä kulttuurissa tarkoittaa.