Heräilyä ja joogakokemuksia

Taas yksi niitä leppoisia sunnuntai-aamuja, jotka tuovat raukeuden tullessaan. Ikää kertyessä huomaan, että arvostan niitä aina yhä enemmän. On ihana nukkua pitkään ja herätä raukeana. Kaivaa aamun lehti esille ja nautiskella aamupalasta. Silloin ei ole koskaan kiire.

Viime viikon jooga oli kokemus itsessään. Suoraan sanottuna en ole päättänyt, tykkäsinkö siitä oikeasti. Se oli rankkaa ja varmasti teki hyvää, mutta silti jotkut asennot tuntuivat lähinnä epämiellyttäviltä. Liikuntavajeesta jumissa ollut keho alkoi taas toimia, mikä virkisti kovasti hektisen viikon keskellä. Hyvää se joka tapauksessa teki kropalle. Takaraivossa kumpuaa epäilys, että jos joka kerta toistuu samat sarjat, on paha kyllästymisen vaara olemassa. Myöskin liikkeiden toistaminen hengitysten tahtiin ilman selkeitä ohjeita on vasta-alkajalle ajoittain haastavaa. Toki, kursseissa ja ohjaajissa on eroja. En mennyt alkeiskurssille, joten tunnilla voidaan olettaa, että osaisin edes perusteet. Perusteet, jotka koostuvat yhdestä viikonloppukurssista, parista tunnista Intiassa yksityisohjaajan kanssa ja nyt viime tunnista. Eli ehkä niissä perusteissakin olisi vielä hieman petraamissa ja liikkeet hengityksineen helpottuvat ajan kanssa.

En vähällä luovuta. Ostin joogamaton ja opin, että niitä voi pestä pesukoneessa. Myöskin uutena opin, että joogamattoja voi olla eri pituisia - lähinnä sen vuoksi, että hyvä myyjä tajusi ohjeistaa, että näin pitkän ihmisen tuskin kannattaa ostaa 163 sentin joogamattoa. Intoa löytyisi siis myös seuraavalle tunnille. Tällä hetkellä lihakset on kipeänä vaihteeksi akrobatiasta ja capoeirasta, joten seuraava kerta siirtyy varmaan ensi viikkoon. Joskus tarvitaan myös lepopäiviä.

Lepopäiviä leppoisessa tunnelmissa vauhdittaa muun muassa Bruno Mars ja Just the Way We Are. Mukavan piristävää ja video itsessään on aivan ihana.

Riitettä vesillä

Pieni kuura maassa. Hetket, kun järven pinnalle alkaa kertyä riitettä. Riite kovettuu ja yön jälkeen huomaat, että jäätä onkin jo useampi sentti. Aivan kuin talvi olisi saapunut kylään.

Täällä etelässä vielä syksy ja talvi mittelevät keskenään. On harmaata ja sateista, mutta lunta näkyy vain hetkittäin. Pakkasen ensimmäiset puremat ilmestyvät lähiympäristöön. Routa, joka möyhentää maata ja saa kaiken kovettumaan napakaksi. Punaiset posket, joiden hehku kertoo ulkoilman viileydestä.

Viikonloppuna olin hieman pohjoisempana ja siellä oli jo talvisempaa. Maa oli jäässä. Järven jäätilanteen kehittymistä oli hieno seurata. Outoa ajatella, että seuraavan kerran vesi virtaa siinä jääpeitteestä vapaana vasta puolen vuoden päästä. Yhtä erikoista on, että talvitakki pitäisi taas kaivaa jostain kaapin perukalta. Sen piilotti sinne kevään hurmiossa, jolloin syksy tuntui vielä niin kaukaiselta. Nyt on aika unohtaa kesän lämpö ja auringon kaipuu. Ainakin hetkeksi. Ensi viikolla pitäisi kellot jo talviaikaa. Syksyisinä hämärtyvinä iltoina on ihana, jos on jotain hyvää ja mielenkiintoista tekemistä. Innosta puhkuen ei huomaakaan sitä loskaa ja sadetta. Se ei kylmetä sisäisesti tai vie mielialaa aivan harmaaksi. Tässä mielessä ajattelin tänään taas tehdä uusia kokeiluja ja ajattelin vielä poiketa tänään joogatunnilla. Kroppa on viime aikojen viiletyksen jälkeen aivan jumissa, joten tekee varmasti ihan hyvää, että vähän pääsee hengähtämään ja venyttelemään.

Vuoden luontokuva

Vuoden luontokuvat on taas valittu ja tällä kertaa vuoden luontokuvan voitti kuva lumpeesta kalan silmin. Harmaaseen päivään iloa tuokin surffailu kisan sivujen galleriaan, jossa voi ihastella, miten hienoja kuvia ihmiset osaavatkaan ottaa. Tykkään.

Edit: Toinen aivan ihana kuvien lähde on National Geographics-lehden verkkosivut. Siltä saa ihania taustakuvia tietokoneelle piristämään kutakin vuodenaikaa ja tunnelmaa.

Metsän siimekseen

Tumma metsä, pimeys. Sade, joka tihkuu kasvoille. Aivan loistosää juoksemiseen, eikö vain? Kuvittelin olevani lähinnä mukavuuslenkkeilijä. Siinä, missä olen myös mukavuuspyöräilijä ja mukavuusliikkuja. Mukavuushaluinen siinä, että tykkään liikkua ulkona, kun sää on lämmin ja kaunis. On kiva tehdä kaikkia mukavia juttuja, mutta punnertamisen voisin aina ajoittain jättää muille. Suuri syy ostaa sarjakortti läheiseen kuntosaliin on mahdollisuus talven kylmyydessä päästä saunaan lämmittelemään. Sulamaan sisäisesti kohmeudesta.

Kaipaan ja janoan lämpöä ympärilleni. Kylmä, kolkko viima, joka puree luihin ja ytimiin ei oikeastaan ole minua varten. Maailmani ei romahtaisi, vaikka kylmä kausi jonain vuonna jäisikin väliin. Toki siinä vaiheessa kun on lunta ja kovasti pakkasta herää innokas sissi, joka alkaa haaveilemaan valkeista hangista ja rinteistä.

Viime viikkoina olen saanut taas juoksukipinän. Ei haittaa, vaikka hämärä on jo laskeutunut. Vapaina iltoina yksin kotona alkaa ajatus harhailla, että mihinköhän minä ne lenkkarit pakkasin talvelta suojaan. Kaivelemaan kaapinpohjia ja etsiskelemään fleeceä, joka on alussa ihanan lämmin ja loppulenkillä hiostavan kuuma. Sisäinen sissi herää ja kaipaa lähimetsän juoksupoluille. Pimeyden uhmaamisesta en välttämättä voi ottaa kunniaa, sillä polku on valaistu. Metsän siimeksessä voin lähinnä mielikuvituksissani pyrähtää, sillä lähes joka paikassa näkyy vielä etäällä asutusta tai liikkuvia autoja. Yksinäisenä sinnikkäänäkään en voi itseäni pitää, sillä järkytyksekseni olen huomannut, että poluilla juoksee muitakin hulluja. Silti en voi kuin ihmetellä, kuinka helposti lähtö on viime aikoina lenkille käynyt.

Lenkin jälkeen tuntee, että on lämmennyt ja onnellinen - loppujen lopuksi aika pienestä ja pienellä vaivalla. Suihkun jälkeen hehkuu lämpöä ja mukavaa väsymystä. Voin sytyttää parvekkeelle kynttilän ja fiilistellä, että koti-iltanakin jaksoin hieman sykkiä.

Ajan juoksua

Minuutit, nuo arvokkaat ajan ripaukset. Mihin te katoattekaan? Ihmettelen, kun päivät lyhenevät. Enempää en välttämättä saa aikaiseksi. Milloin olisikaan aikaa, joka merkitsisi?

Välillä tuntuu, että muutama päivä kestää pienen ikuisuuden. Ne merkittävät hetket, jotka muistaa vielä vuosien jälkeen. Sitten on taas niitä välipäiviä. Sellaisia, jotka kulkevat massan mukana. Omalla painollaan ilman suurta vaivaa. Ne sulautuvat yhteen ja viikot voivat sekoittua toisiinsa. Ne hiljaiset hetket, jotka on uhrattu pitkäjänteisille projekteille, joissa pari päivää ei merkitse vielä mitään. Tasaista puurtamista, osana elämän iloja ja suruja.

Päivien jono, sellaista on ehkä elämäni tällä hetkellä. Teen paljon eri asioita, vähän sitä sun tätä. Mitään selkeää kokonaisuutta tai dominoivaa yksittäistä asiaa ei ole. Yritän sopeutua tilanteisiin ja ihmetellä tulevaa. Kehittyä sisäisesti. Pohtia, mitä joskus voisi vielä yrittää tehdä tai mitä oikeastaan haluankaan. Yritänkö oppia ja sopeutua, vai hamuilla jotain uutta ja ihmeellistä?

Nyt on pieni suvantovaihe, jolloin vähän voi hengähtää ja miettiä, mihin suuntaan sitä oikeastaan taas kulkeekaan. Välillä on polku selkeänä edessä, välillä taas... olo on hieman eksynyt. Ei tiedä yhtään, minkä mutkan valitsisi ja mitä siellä takana luuraa. Mitä siellä edes toivoisi luuraavan?

Aikaisemmin ajattelin, että tässä vaiheessa minulla olisi jo jokin selkeä visio. Uskoin, että jos valmistuisin, tietäisin, mitä haluan elämältä. Valmistumishetkellä ajattelin, että jos seuraavat muutama vuosi toisi jotain uutta tai ainakin selkeämpiä säveliä. Nyt taas, alan tottua elämän tosiasioihin.

Kova tekemisen meininki on kyllä ollut koko ajan. Silti sellaista suurta valaistumista tai edes tasaista kypsymistä ei ole tapahtunut. En ole iskenyt juuriani syvälle maan sisään, vaan pohdiskelen yhä tulevaisuutta ja heilun matkassa mukana lähes yhtä neuvottomana kuin ennenkin. Ehkä ainoa ero entiseen on, että olen tottunut tähän tilaan, siis heilumiseen, enkä jaksa ottaa siitä stressiä. En myöskään jännitä niitä päiviä, jotka ajoittain tuntuvat valuvan sormien läpi. Ehkä asiat kulkevat omalla painollaan ihan tarpeeksi rattoisasti. Ehkä elämässä on jokin suunta, jota kohti olen oikeasti hitaan varmasti kulkemassa. Jos ei, niin sitten jonain päivänä on varmaan vahvempi näkemys sille, mitä oikeastaan haluaa. Sitten voi taas vähän viisaampana valita uuden suunnan ja pitää lipun korkealla.

Bad hair day

En kovinkaan helposti ole mainoksen uhri. Toki uusia asioita kokeilen innolla, mutta olen hyvin skeptinen siitä, jos joku tulee minulle väkisin tuputtamaan jotain, mitä en halua. Varsinkin nettikaupoissa harvoin ihan turhuuksia tulee hankittua, vaikka ajoittain onkin vaikea pitää pää kylmänä.

Kesällä silmään pisti suoritusraudat. Oikeastaan suoristusrauta on vähän väärä nimi laitteelle, jolla voi myös kihartaa hiuksia. Olin siinä vaiheessa ajautunut jo epätoivoon nykyisen hiuspehkoni kanssa. Hieman luonnonkihara hiustyyppi tuntuu olevan tuskaisen vaikea. Suoraksi ei meinaa saada melkein mitenkään, mutta luonnonkiharaakaan ei ole tarpeeksi, jotta näyttäisi kivan kiharalta. Olin nähnyt kaverini hiukset laitettavan sillä eräissä polttareissa ja siinä oli jotain, joka jäi mieleen. Suoristusrauta vilahteli myös jossain blogissa ja eräänä myöhäisenä yönä hairahduin tilaamaan ghd-suoristusraudan.

Tilasin varsin kalliihkon raudan periaatteella, että jos nyt jollain kuumalla haluan pilata hiukseni, niin mielellään sellaisella, jossa asiaa olisi edes mietitty. Jos ei hiukset aivan ensi käytön jälkeen menisi lopullisesti pilalle. Tilaus saapui kesäkuussa, mutta muutaman kuukauden ajan se on pyörinyt kaapeissa. Näytti siltä, että tein turhan hankinnan, kunnes äsken olin juuri lähdössä bileisiin ja hiukset näyttivät siltä, että haluaisin kulkea paperipussi päässä. Päätin, ettei ole enää mitään menetettävää ja kokeilin rautaa. Kiharoita en vielä lähtenyt yrittämään, mutta suoristaminen houkutti.

Peilikuva hämmensi. Hiuksista tuli oikeasti kivat. Ero oli pieni, mutta tähän hieman suhruiseen tukkaan kyllästyneenä valtava. Hiukset olivat oikeasti suorat, pitkät ja upean näköiset. Viiden minuutin työllä. Paljon kaivattua kampaamoreissuakaan ei oltu tehty, mutta silti ne näyttivät mahtavilta. Pakko oli mainostamaan blogiin, vaikka bileet onkin jo alkaneet ja matkaan pitäisi lähteä. Olin oikeasti niin aidosti hämmentynyt lopputuloksesta. Toki ei näistä varmasti arkipäivien rutiinia tule, mutta silti on vapauttavaa, jos on kikkavitonen takataskussa satunnaisia bileiltoja pelastamaan. Tykkään!

Sointuja menneestä

Maanantai. Tavastia. Missasin. Anneke van Giesbergen vieraili Helsingissä. Muistan vielä hänen viimeisen keikkansa The Gatheringin leivissä, Vantaan Korsossa. Yli-ikäinen teini ei voinut vastustaa kiusausta nähdä vielä kerran suuri laulaja lavalla. En ollut läheskään ainoa.

Muistan, kun löysin The Gatheringin vuosia sitten. Yksi kavereistani lukiovuosinaan kuunteli bändiä, mutta silloin olin itse varsin popahtava, kun kaverini viihtyi lähinnä hevin parissa. En uskonut, että minulla synkkaisi, ennen kuin löysin internetin ihmellisen maailman. How to measure a planet jäi yksittäisen biisin vuoksi soimaan, ja hetken kuluttua oli jumissa. Sitten seurasi Mandylion. Souvenirs ja Home olivat seuraavia levyjä, joita kuunteli ja kuunteli, niin puhki, etten ole oikeastaan kuunnellut levyjä nyt pariin vuoteen.

Kylmät väreet kulkevat selkäpiitä pitkin, kun pitkästä aikaa kuuntelee kappaleita. Mieleen tulvii muistoja hetkistä, jolloin on ollut täynnä nuoruuden kiihkoa, ehdotonta surua tai mahtavaa fiilistelyä. Mitä tahansa, mutta musa, jota liitän moneen elämäni tärkeistä ja hetkissä. Ei jätä yhäkään kylmäksi. Tässä on pari biisiä siltä ajalta, kun hevistä alettiin jo kääntyä kevyempään päin.

Saturnine:



You learn about it:



Jottei hevimpiä juuria kokonaan unohtaisi, on tässä Mandylionilta yksi biisi. Mahtipontista ja vaikuttavaa sekin, Mandylionista tykkäsin myöskin levynä todella paljon.

In Motion:



Nykyään Anneke tekee oman bändinsä, Agua de Anniquen kanssa töitä. Biisit ovat paljon rauhallisempia, ehkä jopa kypsempiä. The Gatherinkin elää ja levyttää, joskin laulaja on vaihtunut. En silti ole kumpaankaan tykästynyt niin paljon, kun vanha Gathering on vielä vahvana muistissa.

Agua de Anniquen - Day After Yesterday:



Suurin ongelmani uuden Anneken materiaalin kanssa on, että vaikka biisit ovatkin hyviä, on muistissa niin vahvasti se, mihin kaikkeen Anneken ääni on vuosien varrella taipunut. Jää jotenkin vaillinainen olo, vaikka biisit itsessään olisivatkin ihan jees joltain toiselta artistilta. Odotukset ovat jotenkin vieläkin niin korkealla.

Ei se silti haittaa, kertoopa vain jotain bändistä, että yli kymmenen vuoden tuotanto tuntuu vieläkin, vuosien jälkeen, mielenkiintoiselta ja ajattomalta. On kiva palata vanhojen levyjen pariin uudestaan ja uudestaan. Varsinkin syksyllä on hyvä kaivaa kynttilät ja fiilistelymusiikki esiin.

Kalenterissa tuulee

Tiedättehän miten se menee? Tyttö tapaa pojan, poika tapaa tytön. Romantiikkaa ilmassa ja arkiset illat löytävät uuden tarkoituksen. Silmät alkavat tuikkia ja hymy on herkässä.

Viime aikoina lähipiirissä on suunta ollut ehkä hieman toisenlainen. Ensimmäisiä treffejä voi seurata vielä toiset ja kolmannetkin. Viikot kuluvat. Sitten eräänä kauniina päivänä kaikki päättyy yhtäkkiä kuin seinään. Ei selityksiä, ei mitään. Ei draamaa, ei itkua, ei näytettyjä tunteita.

Vain hiljaisuus, joka kumisee. Kalenteri, jossa sivuilla oli taas merkitystä tyhjiä iltoja täyttämässä. Ihmetys, joka velloo sisällään. Miksi näin? Miksi nyt? Olisko tämä taas pitänyt huomata? Ehkä tähdellisempänäkin: mitä meni pieleen? Vaikka tietää, ettei tieto oikeastaan enää auta.

Deittailu on vaikea laji. Sitä jotenkin nuorempana uskoi, että ikä toisi siihen viisautta tai varmuutta. Ei tuo. Oikeastaan sekin vähä ennustettavuus katoaa, mitä ennen oli. Koskaan ei tiedä, milloin oli viimeinen näkeminen. Kaikkia on jo kolhittu ja monet ovat joutuneet huomaamaan, ettei tiettyjen ominaisuuksien kanssa vaan voi elää. Jossain vaiheessa on silti laitettava itsensä peliin, meni syteen tai saveen. Senkin uhalla, että tarinasta tulisi lyhyt.

Mietin, päästetäänkö nykyään irti liian helpolla? Jos se unelmien ihminen oikeasti löytyisi sieltä kulman takaa. Hyllyltä noukkisi paremman mukaansa ja katsoisi, että ominaisuudet olisi vielä siloitellumpia ja tuote olisi vieläkin paremmin itselleen räätälöity. Odottaisi prinssiään tai prinsessaa ikkunassa ja matkustaisi satujen onneen. Surffailisi netistä uuden adoniksen, joka ratkaisee pelin.

Aivan kuin se olisi niin helppoa. Toista ei voi pakottaa, toista ei voi houkutella lumekuvillakaan. Ehtaa elämää on vaikea feikata tai päästä pakoon. Elämäniloa on vaikea hillitä. Särmä maustaa sopivasti, jottei kaikki jäisi liian laimeaksi. Silti todellisuus joskus tekee tepposet, vaikka kuinka toivoisi parasta.

Pitkä taival

Melkein 2,5 vuotta. 400 vilausta elämästä, iloista ja kyynelistä. Ylipäätään olen hieman yllättynyt, että matkablogina alkanut kirjoittaminen nettiin jatkuu yhä. Pohdintoja, kertomuksia, matkamuistoja ja fiilistelyä. Niitä vanhempia tekstejä voi vieläkin kaivaa teemoittain. Löytyy varmasti vuodenajoista, eri paikoista ylipäätään kuvista. Välillä on ollut hiljaisempia aikoja, kun ei ole joko ollut kirjoitettavaa. Perinteisesti suomalaisena olen mieluummin hiljaa, kun kirjoitan vain kirjoittamisen vuoksi. Välillä taas elämä on jyrännyt blogin ohi, eikä aikaa kirjoittamiseen ole oikein löytynyt kaiken kiireen keskellä. Harrastuksia on monia ja ihania ihmisiä elämä täynnä, joten ei se elämä voi hukkua pelkästään bittivirtaan. Sanoihin, joita peräkkäin latelee itsekseen toivoen, että joku lukisi. Toki, mikään ei poista sitä tosiasiaa, että kirjoittanut olen pienen ikäni. Aikaisemmin vain kukaan ei ole nähnyt tekstejä ja monet ovat hukkuneet päiväkirjojen syövereihin. Välillä tulee aktiivisempia kausia ja välillä on taas hiljaisempaa - stressiä en kirjoittamisesta tai muustakaan ole ikinä jaksanut ottaa.

Jottei neljässadas postaus ihan täynnä vanhan muistelua olisi, on ohessa muutama kuva parin viikon takaa. Syksy vasta raottaa oveaan ja kesä hiljaa vaipuu pois. Siinä välissä on kuitenkin päiviä, jotka yksinkertaisesti ovat niin kauniita, että ajan haluaisi pysäyttää.







Hyvää syksyistä viikkoa lukijoillekin! Olen aina yhtä ihmeissäni, miten tähänkin blogiin aina ihmisiä eksyy. Kiitos kommenteista ja jatketaan samaa taivalta!

Musiikilla mennään

Syksyn pimenevät illat eivät tuo mukanaan tylsyyttä tai kurjuutta, jos on oikea musiikki taskussa. Viime aikoina soittimeen on alkanut taas eksyä jokasyksyisiä tuttavuuksia. Kentin En plats i solen jäi kesällä hyvin vähäiselle kuuntelulle, kun se ei vaan jotenkin vielä sopinut tunnelmaan.

Nyt se on kiva kaivaa esiin ja tunnelmoida kynttilöiden kanssa. Tykkään. Uusi levy on ehkä keveämpi ja jollain tapaa aikuismaisempi kuin edelliset. Tunteet eivät enää murskaa alleen, vaan ne soivat kivasti taustalla. Raskaista ajoista ja levyistä ollaan päästy yli ja ohi ja uusimmassa on mukavan positiivinen vire.

En onnistunut kaivamaan uudesta levystä videoista. Näin ollen blogissa on tyytyminen vanhempiin saavutuksiin.

Vinternoll


Columbus


Jottei postaus menisi pelkästään vanhan fiilistelyksi, on syksyn uutuus soittimessani Hurts ja Better Than Love



On myös turha unohtaa aina niin energistä Parlotonesia. Biisi on Life Design