Mumbain ensifiilikset ja päivän biisi

Mumbai, niin tuli bongattua. Tavallaan ihan hieno, monet rakennukset olivat hassu yhdistelmä vuosisadan takaista Englantia ja Intiaa. Juu. Jotenkin oli kuitenkin yksinäinen päivä, vaikka kaupunki olikin ihan mielenkiintoinen, ainakin suhteessa odotuksiin. Ripuli muistutti itsestään ajoittain, ja se hieman latisti omaa fiilistä. Onneksi oli vielä suhteellisen hallittavissa verrattuna esimerkiksi viime viikon torstaihin.

Elephanta caves tuli tsekattua (siitä juttua myöhemmin), kierrettyä terrosristien kohteissa (no, tajin kohdalla ripuli taas muisti ilmoitella itsestään, joten sieltä sai mukavan helpotuksen). Leopold's cafessa kävin puolestaan syömässä, kun sieltä sai suht länsimaalaista ruokaa ja ajattelin, että siellä on hygienia kunnossa, kun niin paljon länkkäreitä käy siellä syömässä. Leopold's cafen luona ihmettelin myös valtavia puuvillavaatevuoria, joihin ei oikein saanut otetta.

Täällä on oppinut sen, että kuinka tärkeä vaatteiden sijoittelu on ostamisen kannalta. Siis vaatteista huokuvan innostuksen kannalta, eli sen, minkä fiiliksen vaatteista saa. Kun niitä penkoo isoista laareista, jää tunnelma varsin vaisuksi, vaatteista tulee vain rättejä rättien joukossa. Vaikka olisi kuinka halpaa, ei vaan oikein napostele. Vaatteita on kaapit jo muutenkin täynnä, joten tusinatavaralle ei vaan oikein enää jaksa lämmetä, jos niissä ei ole mitään erikoista. Joten kun ajattelin, että Mumbaista voisi ehkä löytyä jotain shoppailuiloa, kun Pune tuntuu siihen liian pieneltä, menin pahasti metsään.

Jotta nyt ei pelkästään aivan valitukseksi menisi, ohessa kuitenkin Mobyn Slipping away, jonka videon satuin sattumalta bongaamaan. Biisiä tuli kuunneltua paljonkin tuossa muutama vuosi sitten, mutta nyt oli ensimmäinen kerta, kun näin tuon videon ja se oli varsin valloittava.

Matkaan aamunkoitteessa

Auto on hetken myöhässä, mutta se ei haittaa. Vaikka pahin meni ohitse jo toissapäivänä, ei muutama hetki vatsan stabiloitumiseen ole yhtään pahaksi. Sinänsä, ei se enää pahalta tunnu. Mutta kuten sanottua, voi olla ihan hyvä, jos ehtii vähän koota itsensä ennen tuntien ajomatkaa. Väsyttää, lähtö on niin aikaisin, kun halusin välttää pahimmat ruuhkat. Ajattelin nukkua autossa. Suunnitelmia matkalle ei ole, ainoastaan yösija on varattu hotellista. Hotelli ei kai ole mistään parhaasta päästä, taitelin sen suhteen, että kuinka paljon maksaa ja kuinka paljon sillä saa. Ilmeisesti poikkeuksetta Mumbain hotellit ovat kalliita ja huonoja. Mutta sen näkee. Ainahan sitä voi vaihtaa paikkaa tai lähteä kesken yötäkin kotiin, auto kun on.

Äänestys ohitse

Kunto koheni, mutta samalla tuli uusi järkytys. Äänestys pidettiinkin jo, keskellä viikkoa. Jotenkin niin intialaista toimintaa, että ei uskoisi Suomen suurlähetystön siihen kykenevän. Keskellä viikkoa, keskellä päivää, äänestysaika keskiviikkona ja torstaina 10-16. Hämmentävää. Jotenkin asia ei tullut edes mieleenikään, että olisin tarkistanut päivät viikonlopuksi. Katsoin vain, että se oli toukokuun lopussa ja oletin, että viikonloppuna. Väärin oletettu. Näin ollen taitaa tulla ensimmäinen kerta, kun oma ääneni ei ole mukana ratkaisemassa, kuka pääsee läpi ja kuka ei. Suurlähetystössä kyllä lohdutettiin, että Delhissä voisi vielä äänestää viikonloppunakin, mutta yhden äänestyksen vuoksi lentomatka Delhiin ja takaisin on hieman paljon vaadittu, ainakin tällä varoitusajalla. Vaikka haluankin kantaa korteni kekoon, niin ei nyt voi kuvitella satoja kilometrejä yhden lipukkeen vuoksi matkustavansa, varsinkaan, jos ei ole niin varma omasta ehdokkastaan.

Mutta tosiaan, tänään on hyvin taas ruoka pysynyt sisällä ja kuumekin on poissa, joten huomenna suuntana on Mumbai ja sen ihmeelliset historialliset nähtävyydet. Hiljaisuus vallitsee huomenna, lähtö on niin aikaisin aamulla, jotta välttäisin pahimmat ruuhkat.

Ei mitään uutta

Niin, taisi tulla tänään taas saikkupäivä. Vatsa päätti alkaa elää uutta elämäänsä. Jokin sinne ei sovi: vatsa itse tai sitten eilen syöty ruoka. Joka tapauksessa aika lujilla on, tosin ainoa hyvä puoli tuossa, että vaikuttaa aika hetkelliseltä taudilta. Uskon, että kun vatsa pääsee taas itsensä herraksi, niin elämä taas hymyilee. Teräsvatsa on ollut vauhdissa viimeisen viikon varsin hyvällä menestyksellä, ettei ole mitään syytä, etteikö tällainen pieni este sitä kaataisi. Nyt vain pitää sinnitellä vielä jokunen tunti. Ikävä takaisku, mutta ei onneksi mitään verrattuna viime kerran kokemuksille. Onneksi.

Äänen vuoksi

Mumbain hotellin on varattu. Niin ensi viikonlopulla on edessä matka Mumbaihin. Kova säätö oli hotellin saamisessa, netissä näytti olevan vain toinen toistaan huonompi vaihtoehto. Kaikki olivat kalliita ja huonoiksi arvioituja. Mietin moneen kertaan, että pitäisi varmaan lähteä jo illalla takaisin, mutta sitten taas... ehkä siitä jotain tulee. Sain nyt lopulta varattua edes jonkun huoneen, joka oli suhteellisen kallis ja luultavasti huono. Ehkä siinä kuitenkin yhden yön voi nukkua ja ihmetellä, löytyykö Mumbaista jotain nähtävää. Voihan sieltä löytyäkin, ei sitä koskaan tiedä. Muutenkin nyt alkaa olla viimeiset kerrat, mikäli haluaa nähdä Mumbain, sillä kohta alkaa sadekausi ja tiet menevät tukkoon. Sen jälkeen on turha enää haaveilla kaupungista, johon vanhoissa tarinoissa viitattiin Bombayna.

Varsinainen syykin reissulle on. Taka-ajatuksena törmätä ensimmäinen ihminen, joka puhuisi suomea. Siis sillai suunnitellusti. Kohteena siis europarlamentin vaalit, joissa haluan päästä toteuttamaan oikeuttani valita, kuka ehdolle tulee. Vaikka Suomi on kaukana, eikä minulla ole vielä hajuakaan, ketä haluaisin äänestää. Perjantaina sitten voi ihmetellä, mihin suuntaan vaaka kallistuu, kenet valitsen omana ehdokkaana puolustamaan maata, joka tuntuu tällä hetkellä niin kaukaiselta.

Sähkökatkosharjoitus

Intiassa kun ollaan, niin sähkökatkokset ovat lähes päivittäinen vieras. Valot vilkkuvat, sähkölaitteet naksuvat aina säännöllisin väliajoin. Normaalisti katkot kestävät korkeintaan muutaman minuutin, joten mistään pitkistä ajanjaksoista ei ole kysymys. Joskus saattaa olla hieman pidempäänkin, mutta kertaakaan ei ole läppärin akku kuollut siinä ajassa, kun sähkökatkos on päällä. Sähköt katkeavat, kun porukkaa on paljon ja sähköä generoivaa vettä on vähän. Kulutuspiikkejä varten monissa paikoissa on varajärjestelmät. Esimerkiksi töissä pysyy tietokoneiden sähköt yllä, vaikka kaikki muu menisikin. Silloin näytöt valaisevat huoneen.

Lisäksi sähköille tekee harmia sähkökytkennät, jotka joskus voisivat vaatia hieman ammattilaisemman otteen. Esimerkiksi uutta neukkaria kokeillessamme kuului vain kova pauke, kun väärin kytketyt kaapelit menivät oikosulkuun ja poksuivat rikki.

Intialaisten tapa toimia ja ratkaista ongelmia on joskus hieman hämmentävä. Yhteen tehtävään keskitytään riippumatta sen seurannaisvaikutuksista. Erään sähkökatkoksen jälkeen seuraavana aamuna kaikilta kerroksien ovista kulkevilta kysyttiin läppärin laturia. Nämä laturit kerättiin testattavaksi, koska haluttiin selvittää, mikä oli onnistunut pimentämään koko toimiston. Epäilyksen alla oli siis yksittäisen läppärin laturi. Ironiseksi tämän puuhan teki se, että ne intialaiset, jotka vain sanoivat, etteivät kantaneet läppäriä laukussaan, saivat skipata tämän laturien keräyksen. Itse sinisilmäisenä suomalaisena menetin laturini ensimmäisten joukossa (tyhmä kun olin) ja kiehuin sisäisesti. Kovan säädön jälkeen sain sitten laturin lopulta takaisin puolen tunnin jälkeen. Muut läppäriä kantavat tiimiläiset olivat vain todenneet kylmästi, että eivät kantaneet läppäriä, jolloin niitä ei tarkistettu.

Suomessa vastaavaan tuskin olisi ryhdytty, tai viimeistään sitten näillä toimenpiteillä asia olisi ollut selvä. Tämä ei kuitenkaan päde intialaiseen sähköinsinööriin, joka ehdottomasti halusi selvittää, mistä sähkökatkos johtui (tosiaan, sähkökatkos kattoi puoli kylää, itse olin kotona tämän edellämainitun sähkökatkoksen aikaan). Kahta päivää myöhemmin päätettiin pitää sähkökatkosharjoitus, keskellä päivää. Jokaisen piti tallentaa kaikki työnsä ja sitten odotettiin h-hetkeä. Puolen tunnin aikana sähköt räpsivät kaksi kertaa.

En tiedä, selvisikö ongelma. Olen yhäkin hämmentynyt, miksi koko ison toimistorakennuksen kaikkien työntekijöiden piti välttämättä lopettaa työnsä keskellä päivää sähkövian selvittämisen vuoksi. Suomessa vastaanvalainen harjoitus - mikäli sille oikeasti olisi ikinä ollut tarvetta - olisi pidetty varmaan illalla tai viikonloppuna, niin ettei se häiritsisi normaalia työtä. Lähtökohtaisestikin Suomessa on sähköt kytketty niin, että ne ovat oikein. Vaikka eivät olisikaan, niin yleensä voisi kuvitella, että rakennukset sentään testataan ennen käyttöönottoa. Intiassa taas -ainakin sähköinsinööreillä riittää töitä, jos ei muuta, niin aina voi pistää pystyyn uuden sähkökatkosharjoituksen.

Varovaisesti eteenpäin

Tie, vakaa ja suora. Siitä saa Intiassa vain haaveilla. Jalkakäytäviä on ajoittain, välillä taas kävellään tiellä ja välillä penkalla, joka voisi olla ehkä jalkakäytävä. Välillä taas korokkeilla, joka vaikuttaa siltä, ettei sitä ole jalkakäytäväksi tarkoitettu, mutta siinä on hyvä tallustaa paremman puitteissa.

Haasteet eivät kuitenkaan lopu tähän. Joskus tiessä voi olla reikä. Joskus tämä reikä voi olla pieni ja siihen vain ikävästi kompastua. Joskus se taas on suuri, vaikka neliömetrin suruinen ja syvä. Siihen voi vaikka pudota. Joskus tuo iso reikä on peitetty kannella, joka keikkuu ja kaakkuu, jättäen tilaa jännitukselle. Kestääkö se painon alla?

Puhumattakaan niistä ulokkeista, joita jalkakäytävä voi saada. Betonikorotus, pieni sellainen, keskellä tietä. Vailla mitään syytä, vailla mitään selitettä. Ikävä, jos siihen kompastuu. Kummastelua herättävä, jos se syntyi yhtäkkiä keskelle ei-mitään. Ilman mitään järkevää syytä. Se vain ilmestyi yhtenä päivänä ja siitä lähtien se on pönöttänyt paikallaan. Mitä siinä ihmetellessä, betonia kun on. Kukaan ei pysty kantamaan sitä pois, sillä se on valettu paikoilleen. Siirtäminenkin on varsin hankalaa tai käytännössä mahdotonta.

Sitä Intia ajoittain on, koskaan ei tiedä, mitä edessä tulee vastaan. Silmät on pidettävä auki, sillä muuten jossain aivan totaalisen normaalissa voi piileä ansa. Asiat ovat voineet muuttua päivässä tai kahdessa. Sitten ne voivat olla paikoillaan pitkään, muuttuakseen päivässä tai kahdessa. Niin usein, että arvaamattomuudesta tulee ennalta-arvattavaa, eikä elämä ainakaan tule tylsäksi.

Tuulen tuiverrus kirjan sivuilla

Ikkunat vinkuvat, ovet paukkuvat. Tuuli on tullut kaupunkiin. Hädin tuskin kuitenkaan huomaan sitä, sillä eilen lähdin ostoksille yksi suuri tavoite mielessäni: Stephenie Meyersin Twilight-romaanista alkava sarja.
Kuva: Amazon

Vamppyyrikertomukset eivät lähtökohtaisesti ole se, johon isken ensimmäiseksi silmäni, mutta Suomessa ihmetytti, kuinka englanninkielisten pokkareiden rivistö valloitti tasaisesti myydyimpien kirjojen kärkipäät. Lyhyt keskustelu myyjän kanssa ja lopputuloksena ostamani romaanin lisäksi laukkuun päätyi toinen, nimittäin edellämainittu Twilight. Ostin sen lomalukemiseksi, mutta loma vierähti muissa puuhissa niin nopeasti, että ensimmäistä kertaa ehdin katsoa sitä koneessa. Se oli menoa. Kaksi päivää ja kirja oli luettu. Olin koukussa. Pahasti. Aivot pohtivat kuumeisesti, että miten päästä käsiksi seuraavanan osaan. Löytyisikö niitä edes Punesta? Onnekseni löytyi. Samalla tuli pyörähdettyä kaupassa nimeltä Manneys, joka on ilmeisesti Punen vanhin kirjakauppa. Näin jälkikäteen katsottuna uskoisin, että mistä tahansa tuon sarjan olisi nyt löytänyt. Olin vain jotenkin tosi helpottunut, sillä en nyt osaa luovuttaa, ennen kuin sarja on luettu.

Tänään on ollut upea ilma, kerrankin hieman viileämpää. Olen vain istunut sisällä ja lukenut. 850 sivua takana, sarjan kolmas kirja ehkä kohta puolivälissä. Olen niin toivoton näissä asioissa. Varasto, jonka hankin mahdollista monsuunikautta varten, tyhjenee kovaa vauhtia. Toisaalta, nämä menevät aina kausittain. Välillä innostuu lukemisesta ja kadottaa muun maailman. Välillä taas tekee jotain aivan muuta. Jos kuitenkin lähipäivät ovat hiljaisia, niin se johtuu vain siitä, että olen yhäkin eksyksissä kirjojen maailmassa. Sivut polttavat käsiäni, enkä saa rauhaa, kun tiedän, miten tarina kulki ja mitä lopussa kävi. Enää 1000 sivua maaliin.

Elämän rytmeissä

Joskus on jännä huomata, kuinka on eri moodissa ympäristönsä kanssa. Esimerkiksi vuodenajat ovat Suomessa ja Intiassa varsin erilaiset, joten maata vaihtaessa on helposti hyvinkin eri yleisfiilikset. Kun kesken kuuman kauden hyppää Suomen pimeyteen, tuntuu ympäristö olevan jähmettynyt ja hiljainen. Viileän Suomen keväästä taas pompahtaa raikkaana maahan, joka on jo läkähtymässä kuumuuteen. Oma keho ja ympäristö on hetken aikaa ristiriidassa, etsien sitä omaa sointua, jolla soida.

Yhtä lailla projektissa on välillä hetkiä, jotka ovat kiireellisiä ja jotka ovat kiireettömämpiä. Tällaisissa tapauksissa vaihto erilaiseen vaiheeseen on todella hämmentävää. Ei ole yhtään samassa mielentilassa muiden työkavereiden kanssa. Tuntee itsensä ulkopuoliseksi heidän paineilleen tai helpotuksilleen, omat hommat on kun hieman eri, kuin mitä ihmisten ympärillä. Joka suunnasta tulee painetta, mutta toisaalta tämä on ollut myös hirveän opettavaista oman kiireen ja stressinhallinnan kanssa. Tulee mahdollisuus yrittää irtautua aina paikallisten (olivat ne sitten intialaisia tai suomalaisia) stressistä ja vain vetää omaa linjaa, niin hyvällä tavalla kun voi.

Mitä puuttuu?

Uusi kämppä on hiljaisempi kuin vanha. Siinä on rakennustyö vieressä, mutta se on hieman kauempana liikenteen liittymäkohdista. Olen pitänyt sitä pääsyynä siihen, että olen aamuisin pystynyt nukkumaan melkein tunnin pidempään. Tänään tajusin myös yhden toisen puuttuvan elementin: pulut. Edellisessä kämpässä ne kansoittivat ikkunalaudat aamuin illoin. Hetkeäkään ei saanut rauhaa niiden kurnutukselta. Kiersin tänään kämpän ja huomasin, etteivät lähtökohdat olleet mitenkään kovin erilaiset: ikkunalaudat on yhtä leveät ja parvekkeellakin on tilaa. Jostain syystä pulut eivät vain ole löytäneet näitä asuntoja. Ehkä tilanne vielä muuttuu lähiaikoina, sillä talo on uusi. Siihen asti kuitenkin nautin suuresti tästä omasta rauhasta ja hiljaisuudesta.