Käsitöiden riemujuhlaa

Joulukuun alku on perinteisten markkinoiden ja myyjäisten aikaa, jolloin ihmisten intoa ja kätten taitoja voi vain ihailla. Esimerkiksi tällä viikonlopulla ja vielä maanantaina on TOKYO:n (TAIK:n opiskelijoiden) myyjäiset TAIKin tiloissa (Hämeenkatu 135 b), kohta avautuvat vanhan perinteiset joulumyyjäiset ja varmaan espallakin alkaa pian teltta jos toinenkin nousta pystyyn. Lisäksi on perinteiset naisten messut ensi viikonloppuna Wanhassa satamassa.

Olen ehkä siinä mielessä vanhan kansan ihminen, että rakastan mennä katsomaan, mitä ihmiset ovat myöhäisinä syysiltoina jaksaneet väkertää. Monesti nämä tapahtumat toimivat myös ihanana inspiraation lähteenä, josta aina silloin tällöin saa uusia ideoita ikuiseen joululahjaideakeräykseen, jossa pyritään löytämään läheisille jotain kivaa ja osuvaa. Lisäksi välillä tekee ihania löytöjä ja on kiva tukea jotain aloittavaa muotoilun, taiteen tai käsityön ammattilaista, jolle varmasti kaikki tuki on tarpeen.

Tänään oma suuntani oli kohti TAIK:in myyjäisiä, jotka olivat sinänsä ihan mielenkiintoinen kokemus. Pussukat, magneetit, vedokset ja korut tuntuivat olevan pop, samoin myös erikoiset aiheet, kuten esimerkiksi torttu-aihe (juu, ei se joulutorttu) koruissa ja paidoissa sekä eräs Helsinkiä kuluneen vuoden aikana kiertäneen kyseenalaisen taideteoksen inspiroimana tehdyt piparit. Hieman jotain kivaa (ja tietyssä mielessä sovinnaisempaa ja tavanomaisempaa) löysinkin, mutta koska ne menevät ihmisille, jotka jopa ajoittain lukevat tätä blogia, niin ei siitä sen enempää. Jos haluatte nähdä pöydät omin silmin, niin huomenna maanantaina on vielä aikaa, muussa tapauksessa kannattaa mennä muihin joulumyyjäisiin tai odottaa ensi vuoteen!

Vain yksi hiutale ja paljon oheislukemista

Ensilumi tai räntä, ei sillä väliä. Aamulla kurkistin varovaisesti ikkunasta ulos, pettyäkseni karvaasti. Poistuessani kotoa huomasin kuitenkin jokusen hiutaleen nurmikolla ja ehkä juuri minun toiveeni kuultiin, ja matkalla pysäkille taivaasta satoi jotain, jonka pystyi tunnistamaan lumihiutaleiksi. Vielä se rännän puolelle meni, suli heti maata koskettaessa, mutta se oli jo lupaus tulevasta.

Viime aikojen tunnelmia kuvastaa käpertyminen peiton alle, jolloin lämmin huopa ja villasukat tuovat mukavan kodikkaan tunteen. Kirja jos toinenkin löytynyt käsistäni illan hämärtyessä (tai oikeammin pimeässä sysiyössä, jos oikeasti seuraisi, mitä tuolla ikkunan ulkopuolella tapahtuu). Suureena haasteena on ollut entisen maailmanpankin pääjohtajan Alan Greenspanin kirja The Age of Turbulence. Sinänsä on ainakin periaatteessa on sisällöltään ollut tosi mielenkiintoinen ja historian rahoituskriisejä taustoittava ja elävöittävä. Harmi vaan, että herran tyyli on kuivan asiallinen ja jo kahden sivun lukemisen jälkeen on aika valmis lähtemään tutustumaan uusiin maihin, nimittäin sinne, missä nukkumatti asuu. Kerta toisensa jälkeen olen saanut tsempata, että puolen yön tienoilla saan raahattua itseni niska jäykkänä takaisin omaan sänkyyni.

Siinä vaiheessa, kun jo ajatus kirjasta alkaa unettamaan, alkaa todennäköisyys nousta, että kirja voittaa, enkä saa sitä ikinä luettua. Saa nähdä. Pitääpä sitten ehkä joskus kommentoida, mikäli todella saan joskus luettua loppuun tämän mm. The New York Timesilta viihdyttävyydestä kehuja keränneen opuksen. 120 sivua takana, enää 420 sivua edessä. Voi siis mennä vielä hetki, ennen kuin palaan asiaan.

Valoa pimeyden keskellä

Ensi yönä ehkä sataa lunta. Ehkä. Tosin uutiset ovat sen suhteen menossa huonompaan suuntaan: koko ajan näyttää epätoivoisemmalta, että ensi yönä tosiaankin tulisi sitä odotettua valonlähdettä ja tunnelman synnyttäjää. Narskuva hanki jalkojen alla illalla siinä vaiheessa, kun maailma on tyyni ja hiljainen, tuo vahvan tunteen rauhasta. Auringonvalo, joka kimaltaa jokaisessa hiutaleessa, tuo mukanaan ilon siitä, että pimeyden aika saattaisi olla taas ohi. Odotus joulusta ja keväästä, ylipäätään hetkestä, jolloin maailma tulvii taas valoa ja elämää, tuo uskoa luonnon kiertokulun jatkuvuudelle.

Viime vuonna näytti varsin heikolta koko talven lumen kanssa. Vettä tuli, kyllästymiseen asti. Paljon ei tunnelmaa auttanut sekään, että muualla ei näyttänyt yhtään paremmalta. Alpeillakin rinteet hohkasivat lumettomuuttaan, siis ylläpidettyjä ratoja lukuunottamatta. Yleinen lumettomuus piti valtavat turistimassat loitolla, vaikka rinteet tuottivatkin positiivisen yllätyksen ja tarjosi muistoja ajoista, jolloin jokainen mäen nyppylä peittyi lumen vaippaan. Aika, jolloin saattoi lähteä lähimetsään hiihtolenkille joutumatta miettimään, että tulevatko risut vastaan.

Kaksi vuotta on ollut huonoja jo sen suhteen. Ehkä kolmekin. Ihmismuisti (tai ainakin minun muistini) on niin lyhyt, ettei tänä vuonna enää ihmetytä, vaikka lunta ei tulisikaan, kuin lapsuuden talvina. Ironista ehkä on, että kerrankin kun Suomen lumista eksotiikkaa lopulta aletaan myydä tosissaan maailmalla, katoaa se olennainen, eli lumi. Ainakin täältä etelästä. Pohjoisen metsiin ei kuitenkaan ole normaalin kiireisen arjen puitteissa asiaa, joten saa nähdä, kuluuko tämäkin talvi vain lumesta haaveillen ja uutta kevättä odottaen.

Kun on muka aina niin kiire

Ei, täytyy myöntää, etten ole yhäkään oppinut. Eikä tilannetta ainakaan auta se, että jos katsoo ympärilleen, niin kaikki tuntuvat menevän ainakin osittain samassa putkessa. Oli sitten kyse työsta tai vapaa-ajasta, niin kaikki pitäisi tehdä muka niin tehokkaasti. Aivan kuin tehokkuus merkitsisi sitä, että on kiire koko ajan ja jonkun pitäisi hengittää niskaan. Kiireessä tulee sitten tehtyä helposti kaikkea tyhmää, joka vain pahentaa kiirettä. Yrittää oikoa turhaan mutkista, jotka oikeasti pitäisi kiertää pitkän kaavan kautta.

Kiire myös ruokkii itseään. Kiire johtaa helposti virheisiin, joiden paikkaileminen vaikuttaa kiireen kannalta noidankehältä. Pahinta tässä nyky-yhteiskuntamme vitsauksessa on se, että kiire tarttuu ja tuntuu olevan tuomittavaa olevan vain rauhallisesti paikallaan, kun muut ympärillä juoksevat suuna päänä kymmeneen eri suuntaan ennen, kuin kerennyt otaa askeltakaan. Toiset ovat toki herkempiä kiireelle kuin toiset ja joskus tuntuu vaikealta olla ottamatta muiden stressiä omaksi asiakseen. Ei osaa olla vielä niin vahva persoona, että uskaltaisi kulkea omaa polkuaan, muiden kiireestä välittämättä.

Kiire on jotenkin hyvin kulttuurisidonnainen asia. Japanin isoissakaan keskuksissa en havainnut sellaista kiirettä, joka olisi vyörynyt ylitseni suurella voimalla. Vahvasti tähän kiireettömyyteen vaikutti ihmisten kävelynopeus. Suurilla asemilla ja täysillä jalkakäytävillä oli pakko edetä sitä samaa, verkkaista ja hätäilemätöntä nopeutta, joka pakotti omaksumaan tietyn elämänrytmin. Toisaalta myös onnistuin omalla lomalaisen aikataulullani välttämään pahimman metropolin sykkeen ja aamun ahkerimmat uurastajat. Aivan erilaista hektisyys on esimerkiksi Euroopan metropoleissa, jossa koko ajan sattuu ja tapahtuu. Kun ihmiset näyttävät suoraan ja selkeästi ne tunteet, joiden vallassa ollaan, synnyttäen ristiriitoja ympäristönsä kanssa ja sitten taas sattuu ja tapahtuu. Jos siis kiirettä haluaa vähentää, voi itse ensin kokeilla, onnistuuko reagoida ympäristöönsä kerrankin hieman hillitymmin, kävellä hitaammin ja puhua rennommin. Omasta moodistaan on kuitenkin vaikea irroittautua, ellei sitä ensin itse havaitse.

Toisaalta niin kuin monet suuret virtaukset, synnyttää kiire minussa ajoittain inhon ja vastareaktion. Joskus opiskeluaikana rakastin hulluna illan viimeisiä tunteja, jolloin tuntui, että maailma ympärilläni on hiljentynyt ja täynnä rauhaa. Sain puuhata aivan rauhassa ilman mitään paineita onnistumisesta tai tehokkuudesta. Uskalsin ottaa oman aikani, eikä minun tarvinnut ottaa paineita ympäristön vaatimuksista.

Yhäkin haluan pyhittää päivästä hetkiä siihen, että olen mahdollisimman epätehokas ja lorvailen kämpässäni vailla suurempaa päämäärää. Haen harmoniaa elämän eri kokonaisuuksien välillä ja pohdin pienessä mielessäni ajatuksia, jotka ovat aivan liian isoja pienessä hetkessä pohdittavaksi. Niiden kanssa en oikeastaan koskaan pääse mihinkään järkevään tulokseen, vaan palloittelen edistymättä käytänössä ollenkaan. Olen rauhassa huolehtimatta maailman tilasta ja kaikista asioista, jotka ovat jotenkin väärin tai pielessä. Poltan vaikka kynttilän, hiljennyn hyvän kirjan ääreen tai menen kerrankin aikaisin nukkumaan, ihan riippuen siitä, miltä oikeastaan tuntuu ja mikä huvittaa. Välittämättä kiireestä, melusta tai muistakaan ympäristön vaatimuksista.

Diwali - valon juhla

Intia on täynnä juhlia. Yksi (ilmeisesti) neljästä suuresta juhlasta on nimeltään Diwali tai Deepavali, valon juhla, joka on omistettu viidelle hindujen pääjumalalle. Se muistuttaa juhlimistavoiltaan hieman joulun ja uuden vuoden risteytystä. Juhlimisen kesto vaihtelee hieman riippuen siitä, missä päin Intiaa on juhlistamisen aikaan. Vapaapäiviä töistä on kaksi, ja itse juhlan pituus on 2 - 5 päivää niin, että tänään on viimeinen viidestä päivästä. Mikäli Diwali on vain 2-päiväinen, juhlitaan vain 2. ja 3. päivänä ajanjaksosta. Ajallisesti se on kuin meidän pääsiäisemme siinä mielessä, että sen ajankohta vaihtelee kalenterissa lokakuun loppuun tai marraskuun alkuun, vuodesta riippuen. Varsinainen juhla alkoi jo sunnuntaina, tämän päivän ollessa viimeinen juhlittava päivä.

Jos haluaa juhlia Diwalia pitkän kaavan mukaan, ensimmäisenä päivänä käydään tervehtimässä jumalia, toisena puhdistaudutaan, kolmantena kokoonnutaan ja juhlistetaan valoa ja raketteija, neljäntenä on intialaisen ajanlaskun mukaan uuden vuoden ensimmäinen päivä ja viidennen tarkoituksena on vierailla veljien ja sisarten luona. Lisäksi varmasti juhlintaan kuuluu paljon muutakin, mutta osa meni hieman ohi, kun intialaisten puheenparsi on tottumattomalle korvalle ajoittain hieman haasteellinen.

Juhlintaan kuuluu olennaisesti valo (kynttilät ja raketit), kokoontuminen perheiden kanssa, lahjojen anto (vähän riippuu taas paikasta, ovatko ne tyyliin karkkia tms. vaiko jotain vähän isompaakin), uusien vaatteiden ostaminen (uuden vuoden aloittamisen kunniaksi) sekä koristelu, jota ei Intiaa kyseessä ollen voi korostaa liiaksi. Kuvia en viitsi tänne laittaa, sillä ne eivät olisi omiani, mutta jos haluaa hieman hajua, miltä diwali näyttää ja mihin se pohjautuu, voi täältä käydä tarkastelemassa. Sivuilta löytyy myös hieman tarkempaa tietoa varsinaisen juhlan uskonnollisesta taustasta.

Mutta ei, en ole vieläkään eksynyt matkalle tämän harmaan pääkaupunkiseutumme ulkopuolelle, satuin kuin varkain vain pääsemään juhlaan osalliseksi. Projektissamme on intialaisia ja heidän johdostaan juhlistimme yhdessä tätä kaukaista ja meille vierasta juhlaa. Matkakuume kasvaa, mutta vielä ei puoleen vuoteen ole yhtään lomapäivää käytettävissä. Saa nyt nähdä, josko joskus maaliskuussa saisi hieman palkatonta vapaata. Siihen on kuitenkin vielä aivan liian pitkä aika, jotta matkoista voisi edes realistisesti haaveilla. Läheisempänä haaveena on ensimmäinen vapaa ja tyhjä viikonloppu, jolloin voisi vaan olla. Ei ole ihan lähellä sekään.

ps. jos haluaa nähdä leppoisan Intia-aiheisen leffan, kannattaa tsekata Darjeeling Limited, joka oli viime vuonna elokuvateattereissa.

Japani jaksaa yllättää

Hieman yli viikko sitten postilaatikosta tupsahti iso ruskea kirjekuori. Siihen oli kirjoitettu isoilla kirjaimilla keskelle sivua tunnistettavan selkeästi oma osoitteeni. Näytti siltä, että kirje olisi matkannut pitkän matkan, sillä postimerkkikin sisälsi etäisesti tutun sanan: Nippon. Kirjeen toisella puolella oli lähettäjän osoite, joka vahvisti, että lähettäjänä oli sama rouvashenkilö, johon tutustuin Himeji-päivänäni. Avasin kuoren ja sieltä löytyi seuraavia ihmeitä:

Esiteltyjen yllätysten lisäksi sain meistä otetun kuvan. Nyt minulla on kuitenkin pieni ongelma: mistä löydän ihmisen, joka osaisi kääntää minulle kirjeeni ja auttaisi kirjoittamaan kiitoskirjeen takaisinpäin? Kaikkea kivaa pientä on tullut jo rouvalle hankittua, mutta oma kielitaitoni ei ihan vielä riitä kiitoskirjeen kirjoittamiseen. Saati sitten kuvien saatteena tulleen kirjeen ymmärtämiseen.

ps. jos japanilaiset kirjailijat kiinnostavat, voi tämä sivu olla mielenkiintoinen.

Hauskoja videoita viikonlopun piristykseksi

Musiikista tulikin mieleeni, että youtube tarjoaa myös muutamia helmiä videoiden saralla. Flight of the Conchords on yksi hyvä esimerkki, jolle jaksaa nauraa kippurassa, aina uudestaan ja uudestaan. Erikoista bändissä on myös se, että se toimii yllättävänkin hyvin myös taustamusiikkina.

Tämä kappale kuvastaa puolestaan sitä, mitä eurodance oli kauheim... eikun parhaimmillaan. Chasers War on Everything erikoistuu kaiken dissasamiseen, tällä kertaa kohteena ovat amerikkalaiset. Suomikuvaa maailmalla edistää muun muassa tämä xylitol-mainos. Hauskuutta saa myös turkinpippureista, jotka voivat olla yllättävän hankala pala. Lopuksi vielä suomalaista musiikkia, blair witch projectkin kalpenee tämän Eleanoora Rosenholmin kappaleen rinnalla. Varoituksen sanana voi kuitenkin sanoa, ettei se enää erityisen hauska ole, ainoastaan erilainen ja laulajalla on hieno ääni.

Musiikkia, ah musiikkia

Pimeyden yllättäessä myös oma musiikkimakuni kokee muodonmuutoksen. Keväisen ja kesäisen keveät soinnut vaihtuvat raskaampaan ja on aika kaivaa musiikkiarkistojen kätköistä muutama helmi. Koska jostain syystä en keksinyt, miten tähän blogiin saisi näppärästi linkattua tavaraa youtubesta, joudutte tyytymään linkkeihin.

Mitä olisikaan syksy ilman Kent:iä? Kent - Columbus. Viime syksynä oltiin katsomassa bändiä ihan livenäkin Helsingin kulttuuritalolla. Lisäksi Tillbaka till Samtiden soi ahkerasti mp3-soittimessa tuolla Japanilassa. Oi niitä aikoja ja hyvää tunnelmaa.

Poets of the Fall jaksaa myöskin aina innoittaa. Poets of the Fall - Ultimate Fling. Jännänä erikoisuutena voisi mainita, että taisin itsekin olla mukana keikalla, jolla tuo video on kuvattu.

Kaverin innoittamana on ollut pakko käydä katsomassa monia keikkoja Kiki Paulta: Kiki Pau: In Your Bedroom Sen verran täytyy tukea Helsingin uskottavinta indie-rock-bändiä, että voisin mainita tässä yhteydessä, että heiltä on tullut uusi levy markkinoille.

Sitten päästään vähän erikoisempiin bändeihin, nämä tarttui tuttavuutena mukaan musiikkipalvelu last.fm:stä: All:My:Faults - Misantrophy. Lisäksi jos haluaa vähän kesäisempiä soundeja ja luopua synkkyydestä, toimii päivän piristyksenä vaikka Etelä-Afrikan soundit: Freshly Ground - Pot Belly ja Parlotones - Colourful. Tykkään myös kovasti Freshly Groundin I'd like-videosta.

Heräämisiä

Unta, ihanaa unta lähes kellon ympäri. Pimeyden tuoma väsymys, joka kerääntyi päivinä ja hetkinä, jolloin halusi elää enemmän kuin nukkua. Pitkiä päiviä, jotka kuitenkaan eivät olleet niin pitkiä, että univajetta olisi kovastikaan kertynyt, ainakaan kesällä. Eilen oli pakko antaa periksi. Kun kaverit suuntasivat baariin, minä painuin kotiin. Nukkumaan.

Joskus unta tarvitsee sitä varten, että elämä menee vain liian kovaa ja intensiivisesti. Että hahmottaa itsensä ja ympäristön, jossa toimii. Tulee hetki rauhoittua, jotta kokonaisuus pysyy hyppysissä. On niin kiva aina mennä, mutta paljon vaikeampi hengähtää ja hidastaa. Kuunnella kehoaan ja kuunnella itseään. Siivota lopultakin se sotkuinen kämppä, johon on hitaasti mutta varmasti kertynyt elämän merkkejä. Vaihtaa lakanat raikkaisiin ja pestä suuret pyykkivuoret. Uudistua ja herätä uudestaan elämään.

Herätä siihen todellisuuteen, että aurinko tuli taas pilvien takaa ja parvekekin oli saanut elämää. Tosin ei elämä parvekkeella ollut kovin odotettua sellaista. Olin saanut seurakseni talitintin, joka ei varmaankaan pakoillut väsymystä vaan kylmää. Häpeäkseni joudun myöntämään, etten tiedä, kuinka monta päivää se on siellä viettänyt. Paniikissa se ainakin oli ollut, sillä jäljet näkyivät niin tuoleissa kuin pöydässäkin. Parveke kun on lasitettu, eikä ulos (tai sisään) pääse kuin pienen sadevesireiän kautta. Kun menin parvekkeelle avaamaan laseja, talitiainen meni piiloon perimmäiseen nurkkaan ja otin siitä kuvan. Avasin lasit ja toivottavasti pikku otus uskaltautuu jossain vaiheessa takaisin avaraan maailmaan.


ps. Finnvera on muuten Suomen valtion omistama rahoitusyhdistys, eli onnistuin sekoittamaan sen jostain syystä kaupan nimen. Oikeaa nimen loppua en muista ja ehkä ihan hyvä niin.

Ärsyttäviä mainoksia

Viime aikoina ovat tietyt sanamuodot alkaneet muuttua mainoksissa. Kun ennen myytiin kaupanpäällisiä, mainostetaan tällä hetkellä tuotteita, joita saa ilmaiseksi. Tosin ainoastaan sillä ehdolla ilmaiseksi, että ostaa jotain määrättyä liikkeestä. Pahimmassa tapauksessa ei edes mainoksessa ole mainintaa siitä, että ilmaisuudella on hintansa: pitää ostaa jotain tiettyä kaupasta.

Esimerkkinä on Finnveran liike Mikonkadulla, jonka mainoskampanjassa jotkut promoottorit iskivät käteen lapasen rautatieaseman kulmilla. Kovasti hehkutettiin, että parin toisen osan saa ilmaiseksi liikkeestä. Lähtökohtaisesti idea kuulosti jo jonkun verran epäilyttävältä, joten päätin tutustua asiaan tarkemmin, kun paria viikkoa myöhemmin eksyin kulkemaan kaupan lähistöltä. Liikkeessä sisällä oli sitten eräällä pöydällä A4:sen kyltti, jossa mainittiin, että toisen lapasen saa vain, mikäli ostaa liikkeestä jotakin. Itseäni tämä mainoskampanja ärsytti kuitenkin niin suuresti, että päätän tulevaisuudessa boikotoida liikettä, vaikka suomalaista olisi joskus hyvä suosiakin.

Ymmärrän hyvin, että harvoin on olemassa ilmaisia lounaita. Koin mainoksen siltikin harhaanjohtavaksi ja ympäristöä kuluttavaksi, sillä lapasia jaettiin suuria massoja ilman, että toiselle lapaselle ei tule 99,9% todennäköisyydellä mitään käyttöä. Myöskään mainoksen ohessa en huomannut mitään pikkuprinttejä, jotka olisivat indikoineet, että toisen lapasen saaminen edellyttäisi ostamista.

Ajattelin kuitenkin tuolloin, että ilmaisuudella liitäminen olisi vielä suhteellisen harvinaista mainoksissa. Sain kuitenkin taas eräästä pikkufirmasta Sellosta mainoksen, jossa mainostettiin ilmaisia lahjoja ja sitten pienellä präntillä teksti, että sitä vastaan täytyisi ostaa tietty asukokonaisuus. Mainos oli jostain syystä suuri pettymys, sillä kuvittelin liikkeen olevan varsin asiallinen paikka siitäkin huolimatta, että heillä on maailman ihmeellisin bonusjärjestelmä. Tuotteet ovat kuitenkin hyviä, mutta nyt pohdin taas, että kuinka paljon mainoksilta pitää kestää epärehellisyyttä, jotta se ei käytännössä vaikuttaisi ostokäyttäytymiseen?