Menneitä aikoja

Monesti menneestä ajatellaan nostalgisin kuvin. Kaikki oli parempaa ja tasa-arvoisempaa. Pieni ripaus menneen ajan mainoksia muistuttaa, ettei ennenkään ollut kaikki aivan niin sokerikuorrutuksella peiteltyä. Näistä ainakin nousi kunnon naurut. Eivät taitaisi nykyaikana enää mennä läpi.

Ketterä kuin orava

Koska joulutauko on lähestymässä tarjoaa se mahdollisuuden myös kokeilla kaikkea uutta. Jokusen kerran joogaa olen jo ehtinyt kokeilla. Sen verran jopa, että ostettu joogamattokin sai ensikäytön. Aivan haasteitta tuo ensimmäinen käyttökerta ei sujunut. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes alkoi levittämään mattoa joogasalissa. Viime minuuteilla ennen tunnin alkua levittelen sitä onnessani ja tajusin, että mattohan on oikeastaan aika liukas.

Pieni liukkaus olikin aliarvioitu, sillä jalkojen laskeminen matolle oli lievästi sanottuna haasteellista. Rullasin puolet matosta jalkojen alta pois, ja olin mieluummin kovalla lattialla, kun ote ei millään tasolla pitänyt. Hankalaa on punnertaa, jos jalat valuvat koko ajan alta. Ei vain ollut tullut mieleenkään, että matto kannattaa ehkä pestä ennen käyttöönottoa. Joogakaupan sivuilta löytyikin sitten ohjeet ja pesin maton teelusikallisella pesuainetta ja ilman linkousta pesukoneessa. (konekin selvisi hengissä, samoin matto). Ensi kerralla olen sitten taas fiksumpi.

Joogaa en tällä viikolla taida ehtiä kokeilemaan. Olen jotenkin ajatellut joululomaa ja joogaa sopivana kombona. Capoeira jatkuu itse asiassa vielä viikon, joten viimeistä viedään ja viimeisistä päivistä voi ottaa ilon irti. Uskon, että ennen joulua tai joulun jälkeen voi sitten kokeilla vähän enemmänkin. Lukuunottamatta sitä ensimmäistä viikkoa uudenvuoden jälkeen, jolloin salit taas täyttyvät uudenvuodenlupauksen tehneistä.

Tässä välissä päädyin tänään ensimmäistä kertaa Salmisaaren liikuntakeskukseen. Työkaveri oli menossa kiipeilemään ja impulsiivisena ihmisenä lähdin matkaan mukaan. Tunnin teemana oli johdatus kiipeilyyn, joten pidin sitä tarpeeksi helpon kuuloisena.

Niin, olenkohan kertonut koskaan siitä, että minulla on korkean paikan kammo? Muistin sen taas tänään, erittäin vahvasti. Jotta tilanne olisi mahdollisimman jännittävä, tajusin sen siinä vaiheessa, kun kiipesimme metalliportaita ylös muutaman kerroksen verran. Kiipeilyä kun on monessa eri tasossa. Parhaimmillaan rystyset valkoisina kiipesin jännittäen, että mitä nyt tapahtuu ja kuolenko tällä hetkellä omaan jännitykseeni.

Olin ensimmäinen, joka yritti ja varmaan ainoa, joka ei onnistunut suoraan kiipeämään ylös. Hieno homma! Toisaalta, jos etsii positiivisia asioita, oli hämmentävää huomata, kuinka paljon kiipeämisestä on kiinni oman pään sisältä. Missään vaiheessa kädet tai jalat eivät olleet niin kuolleet, että siksi olisi pitänyt lopettaa. Oikeastaan suurin ongelma oli aina siinä, että kun pääsi korkeammalle kuin ennen, alkoi jännittää liikaa uusi korkeus. Silti jokaisella kerralla pääsin vähän ylemmäksi kuin edellisellä kerralla.

Omana henkilökohtaisena tavoitteena ennen paikalle pääsyä oli viiden metrin korkeuteen kiipeäminen. Tunnin alkaessa kovana tavoitteena pidin hengissä selviämistä. Loppupeleissä pääsin kymmeneen metriin eli helpoimman radan läpi - tosin kerran lipesi ote välissä. Adrenaliinia kyllä kehossa oli ja kädet ja jalat olivat velliä jokaisen kiipeämisen jälkeen. Epäonnistumisista huolimatta oli varsin suuri itsensävoittamisen tunne kokeilujen jälkeen. Itseähänsä vastaan sitä suurinta kamppailua käydään. Vielä en kiipeilynkään suhteen aivan kenkää heittänyt kaivoon. Alkeiskurssille voisin vielä lähteä, vaikken vielä elämästä suurena kiipeilijänä vielä haaveilekaan -ehkä ihan hyvä niin. Silti joskus on kiva kokeilla jotain todella erilaista, edes sen yhden kerran verran.

Talvitunnelmia

Kylmä, paukkuva pakkanen. Lumihiutaleet, jotka piristävät päivääni. Keskipäivä, ei ole enää hetki, jolloin on poistuneet pahimmat varjot pimeyden keskeltä. Hämäryys on muuttunut vaaleammaksi sävyiksi ja päivän erottaa taas edes jollain tasolla yöstä. Kuinka olenkaan sitä jo hetken ajan kaivannut.

Kroppa on kipeänä niistä liikunnasta, joihin olen nenäni laittanut. Kyllä se siitä taas parin päivän päästä helpottaa. On ihana hyppiä ja pomppia, kun tietää, että sitä luksusta on enää suunnilleen viikko jäljellä ennen joulutaukoja. Joulutauot kuulostavat vielä varsin hassuilta, kun jouluun on vielä kuukausi aikaa. Silti tavallaan ei se enää niin kaukana ole.

Haaveilen jo joulustakin. Hetkittäin, paukkuvan pakkasen keskellä on helppo kuvitella itsensä koristamassa jo kotia valolyhdyin ja kynttilöin. Tänään kävin lauleskelemassa pikkujouluissa ja viikonloppuna olisi jo TAIK:in joulumyyjäiset. Siitä se joulunodotus oikeastaan lähteekin. Löytyy ihania käsitöitä ja tunnelmointia. Kiirettä ja lekottelua kiireen keskellä. Pipareita, joita ei tahtoisi laittaa uuniin asti, koska se taikina maistuu kuitenkin niin paljon paremmalta. Paketointia, joka on niin parasta siinä vaiheessa, kun kaikki lahjat on jo hankittu. Hetket, jolloin siivous on jo ohi ja koti tuoksuu puhtaan raikkaalta.

Reissuhaaveita

Marraskuu. Harmaata ja synkkää. Mietin pienessä päässäni, että minne voisin lähteä pakoon tuota, kylmän, märän ja loskan yhdistelmää. Kärvisteltävä silti on, eräs työprojekti on kiireisessä vaiheessa ja lomat ovat kiven alla.

Ensi kevääksi haaveilen matkustamisesta jenkkeihin. Oikeammin minun pitäisi käydä siellä yhden kurssin puitteissa, ihmettelemässä maailman menoa. Opettelemassa uusia ja ihmeellisiä asioita ja palaamassa kotiin fiksumpana ja kypsempänä.

Samaan yhteyteen voisi sitten yrittää neuvotella lomantapaista. Jos vaikka kävelisi pitkin New Yorkin katuja tai ihmettelisi elämää jossain muussa osavaltiossa. New Yorkissa kiinnostaisi autottomuus - tai siis se, että aika pitkälle pärjäisi ilman autoa. Kohteet eivät varmasti myöskään loppuisi kesken. Miinusta puolestaan tulee luteista, joista on jo aika paljon uutisoitu lehdissä. En halua pientä omaa farmia kotiini. Toki todennäköisyys on yllättäville matkakumppaneille pieni, mutta silti. Varmoja päätöksiä en ole vielä tehnyt - ideoita otetaan vastaan!

Saksaan tekisi mieli lähteä joulumarkkinoille, mutta se taitaa jäädä ensi vuodelle jo aikaisemmin mainituista syistä. Nenä kutsuisi Aasiaan ja kiinnostusta Intiaankin on taas sivulauseissa kyselty. Ensi vuoden kuviot eivät ole oikein vielä osaltani konkretisoituneet. Näillä näkymin nykyinen homma vaihtuu toiseen, joskin sekin pääosin omasta halustani oppia uutta. En silti pidä todennäköisenä, että aivan heti tulisi lähtö Intiaan. Uutena työsarkana on toimia vielä lähempänä asiakkaita, eli kauempana Intiasta. Työkavereita siellä toki vieläkin käy ja siksi asia on aina aika ajoittain pinnassa. Mistäs sitä tietää, milloin päivittäin juttelen ruokatauoillani Priyankan, Pallavin tai Rucheen kanssa sen sijaan että morjenstaisin aamuisin Mattia ja Maijaa? Sen tässä on oppinut, ettei koskaan tiedä, mitä seuraavan kulman takana odottaa, oli se sitten jotain uutta kotimaassa tai aivan muuta jossain, mitä en ikinä osannut ajatellakaan.

Talvi- ja kesälomat olisivat myös hyvä (teko)syy lähteä johonkin pois, kunhan jotain mielenkiintoista keksisi. Yksi haaste on myös matkaseuran löytäminen, sillä tuntuu, että kaverit ovat pariutuneet, kiireisiä tai rahattomia ja omien työkiireiteni vuoksi lomat on helposti sellaisessa ajankohdassa, että se ei ihan jokaiselle sovi. Yritän välttää viimeiseen asti koulujen lomien aikoja ja pahimpia ruuhkaviikkoja. On niin paljon leppoisampaa pyöriä paikalla, jossa turistit eivät ole valloittaneet aivan joka soppea (kyllä, tiedän, että hieman elitistinen ajatus, kun itse sitten haluan pyöriä siellä turistina). Silti yksi niistä eduista nykyisissä hommissa on se, etteivät ne niin suoraan linkity jokavuotiseen koulu- ja työrytmiin.

Niin, miten on, haaveiletko sinäkin matkasta johonkin kauas? Jos kysyä saa, niin minne ja millä perusteluilla?

Heräilyä ja joogakokemuksia

Taas yksi niitä leppoisia sunnuntai-aamuja, jotka tuovat raukeuden tullessaan. Ikää kertyessä huomaan, että arvostan niitä aina yhä enemmän. On ihana nukkua pitkään ja herätä raukeana. Kaivaa aamun lehti esille ja nautiskella aamupalasta. Silloin ei ole koskaan kiire.

Viime viikon jooga oli kokemus itsessään. Suoraan sanottuna en ole päättänyt, tykkäsinkö siitä oikeasti. Se oli rankkaa ja varmasti teki hyvää, mutta silti jotkut asennot tuntuivat lähinnä epämiellyttäviltä. Liikuntavajeesta jumissa ollut keho alkoi taas toimia, mikä virkisti kovasti hektisen viikon keskellä. Hyvää se joka tapauksessa teki kropalle. Takaraivossa kumpuaa epäilys, että jos joka kerta toistuu samat sarjat, on paha kyllästymisen vaara olemassa. Myöskin liikkeiden toistaminen hengitysten tahtiin ilman selkeitä ohjeita on vasta-alkajalle ajoittain haastavaa. Toki, kursseissa ja ohjaajissa on eroja. En mennyt alkeiskurssille, joten tunnilla voidaan olettaa, että osaisin edes perusteet. Perusteet, jotka koostuvat yhdestä viikonloppukurssista, parista tunnista Intiassa yksityisohjaajan kanssa ja nyt viime tunnista. Eli ehkä niissä perusteissakin olisi vielä hieman petraamissa ja liikkeet hengityksineen helpottuvat ajan kanssa.

En vähällä luovuta. Ostin joogamaton ja opin, että niitä voi pestä pesukoneessa. Myöskin uutena opin, että joogamattoja voi olla eri pituisia - lähinnä sen vuoksi, että hyvä myyjä tajusi ohjeistaa, että näin pitkän ihmisen tuskin kannattaa ostaa 163 sentin joogamattoa. Intoa löytyisi siis myös seuraavalle tunnille. Tällä hetkellä lihakset on kipeänä vaihteeksi akrobatiasta ja capoeirasta, joten seuraava kerta siirtyy varmaan ensi viikkoon. Joskus tarvitaan myös lepopäiviä.

Lepopäiviä leppoisessa tunnelmissa vauhdittaa muun muassa Bruno Mars ja Just the Way We Are. Mukavan piristävää ja video itsessään on aivan ihana.

Riitettä vesillä

Pieni kuura maassa. Hetket, kun järven pinnalle alkaa kertyä riitettä. Riite kovettuu ja yön jälkeen huomaat, että jäätä onkin jo useampi sentti. Aivan kuin talvi olisi saapunut kylään.

Täällä etelässä vielä syksy ja talvi mittelevät keskenään. On harmaata ja sateista, mutta lunta näkyy vain hetkittäin. Pakkasen ensimmäiset puremat ilmestyvät lähiympäristöön. Routa, joka möyhentää maata ja saa kaiken kovettumaan napakaksi. Punaiset posket, joiden hehku kertoo ulkoilman viileydestä.

Viikonloppuna olin hieman pohjoisempana ja siellä oli jo talvisempaa. Maa oli jäässä. Järven jäätilanteen kehittymistä oli hieno seurata. Outoa ajatella, että seuraavan kerran vesi virtaa siinä jääpeitteestä vapaana vasta puolen vuoden päästä. Yhtä erikoista on, että talvitakki pitäisi taas kaivaa jostain kaapin perukalta. Sen piilotti sinne kevään hurmiossa, jolloin syksy tuntui vielä niin kaukaiselta. Nyt on aika unohtaa kesän lämpö ja auringon kaipuu. Ainakin hetkeksi. Ensi viikolla pitäisi kellot jo talviaikaa. Syksyisinä hämärtyvinä iltoina on ihana, jos on jotain hyvää ja mielenkiintoista tekemistä. Innosta puhkuen ei huomaakaan sitä loskaa ja sadetta. Se ei kylmetä sisäisesti tai vie mielialaa aivan harmaaksi. Tässä mielessä ajattelin tänään taas tehdä uusia kokeiluja ja ajattelin vielä poiketa tänään joogatunnilla. Kroppa on viime aikojen viiletyksen jälkeen aivan jumissa, joten tekee varmasti ihan hyvää, että vähän pääsee hengähtämään ja venyttelemään.

Vuoden luontokuva

Vuoden luontokuvat on taas valittu ja tällä kertaa vuoden luontokuvan voitti kuva lumpeesta kalan silmin. Harmaaseen päivään iloa tuokin surffailu kisan sivujen galleriaan, jossa voi ihastella, miten hienoja kuvia ihmiset osaavatkaan ottaa. Tykkään.

Edit: Toinen aivan ihana kuvien lähde on National Geographics-lehden verkkosivut. Siltä saa ihania taustakuvia tietokoneelle piristämään kutakin vuodenaikaa ja tunnelmaa.

Metsän siimekseen

Tumma metsä, pimeys. Sade, joka tihkuu kasvoille. Aivan loistosää juoksemiseen, eikö vain? Kuvittelin olevani lähinnä mukavuuslenkkeilijä. Siinä, missä olen myös mukavuuspyöräilijä ja mukavuusliikkuja. Mukavuushaluinen siinä, että tykkään liikkua ulkona, kun sää on lämmin ja kaunis. On kiva tehdä kaikkia mukavia juttuja, mutta punnertamisen voisin aina ajoittain jättää muille. Suuri syy ostaa sarjakortti läheiseen kuntosaliin on mahdollisuus talven kylmyydessä päästä saunaan lämmittelemään. Sulamaan sisäisesti kohmeudesta.

Kaipaan ja janoan lämpöä ympärilleni. Kylmä, kolkko viima, joka puree luihin ja ytimiin ei oikeastaan ole minua varten. Maailmani ei romahtaisi, vaikka kylmä kausi jonain vuonna jäisikin väliin. Toki siinä vaiheessa kun on lunta ja kovasti pakkasta herää innokas sissi, joka alkaa haaveilemaan valkeista hangista ja rinteistä.

Viime viikkoina olen saanut taas juoksukipinän. Ei haittaa, vaikka hämärä on jo laskeutunut. Vapaina iltoina yksin kotona alkaa ajatus harhailla, että mihinköhän minä ne lenkkarit pakkasin talvelta suojaan. Kaivelemaan kaapinpohjia ja etsiskelemään fleeceä, joka on alussa ihanan lämmin ja loppulenkillä hiostavan kuuma. Sisäinen sissi herää ja kaipaa lähimetsän juoksupoluille. Pimeyden uhmaamisesta en välttämättä voi ottaa kunniaa, sillä polku on valaistu. Metsän siimeksessä voin lähinnä mielikuvituksissani pyrähtää, sillä lähes joka paikassa näkyy vielä etäällä asutusta tai liikkuvia autoja. Yksinäisenä sinnikkäänäkään en voi itseäni pitää, sillä järkytyksekseni olen huomannut, että poluilla juoksee muitakin hulluja. Silti en voi kuin ihmetellä, kuinka helposti lähtö on viime aikoina lenkille käynyt.

Lenkin jälkeen tuntee, että on lämmennyt ja onnellinen - loppujen lopuksi aika pienestä ja pienellä vaivalla. Suihkun jälkeen hehkuu lämpöä ja mukavaa väsymystä. Voin sytyttää parvekkeelle kynttilän ja fiilistellä, että koti-iltanakin jaksoin hieman sykkiä.

Ajan juoksua

Minuutit, nuo arvokkaat ajan ripaukset. Mihin te katoattekaan? Ihmettelen, kun päivät lyhenevät. Enempää en välttämättä saa aikaiseksi. Milloin olisikaan aikaa, joka merkitsisi?

Välillä tuntuu, että muutama päivä kestää pienen ikuisuuden. Ne merkittävät hetket, jotka muistaa vielä vuosien jälkeen. Sitten on taas niitä välipäiviä. Sellaisia, jotka kulkevat massan mukana. Omalla painollaan ilman suurta vaivaa. Ne sulautuvat yhteen ja viikot voivat sekoittua toisiinsa. Ne hiljaiset hetket, jotka on uhrattu pitkäjänteisille projekteille, joissa pari päivää ei merkitse vielä mitään. Tasaista puurtamista, osana elämän iloja ja suruja.

Päivien jono, sellaista on ehkä elämäni tällä hetkellä. Teen paljon eri asioita, vähän sitä sun tätä. Mitään selkeää kokonaisuutta tai dominoivaa yksittäistä asiaa ei ole. Yritän sopeutua tilanteisiin ja ihmetellä tulevaa. Kehittyä sisäisesti. Pohtia, mitä joskus voisi vielä yrittää tehdä tai mitä oikeastaan haluankaan. Yritänkö oppia ja sopeutua, vai hamuilla jotain uutta ja ihmeellistä?

Nyt on pieni suvantovaihe, jolloin vähän voi hengähtää ja miettiä, mihin suuntaan sitä oikeastaan taas kulkeekaan. Välillä on polku selkeänä edessä, välillä taas... olo on hieman eksynyt. Ei tiedä yhtään, minkä mutkan valitsisi ja mitä siellä takana luuraa. Mitä siellä edes toivoisi luuraavan?

Aikaisemmin ajattelin, että tässä vaiheessa minulla olisi jo jokin selkeä visio. Uskoin, että jos valmistuisin, tietäisin, mitä haluan elämältä. Valmistumishetkellä ajattelin, että jos seuraavat muutama vuosi toisi jotain uutta tai ainakin selkeämpiä säveliä. Nyt taas, alan tottua elämän tosiasioihin.

Kova tekemisen meininki on kyllä ollut koko ajan. Silti sellaista suurta valaistumista tai edes tasaista kypsymistä ei ole tapahtunut. En ole iskenyt juuriani syvälle maan sisään, vaan pohdiskelen yhä tulevaisuutta ja heilun matkassa mukana lähes yhtä neuvottomana kuin ennenkin. Ehkä ainoa ero entiseen on, että olen tottunut tähän tilaan, siis heilumiseen, enkä jaksa ottaa siitä stressiä. En myöskään jännitä niitä päiviä, jotka ajoittain tuntuvat valuvan sormien läpi. Ehkä asiat kulkevat omalla painollaan ihan tarpeeksi rattoisasti. Ehkä elämässä on jokin suunta, jota kohti olen oikeasti hitaan varmasti kulkemassa. Jos ei, niin sitten jonain päivänä on varmaan vahvempi näkemys sille, mitä oikeastaan haluaa. Sitten voi taas vähän viisaampana valita uuden suunnan ja pitää lipun korkealla.

Bad hair day

En kovinkaan helposti ole mainoksen uhri. Toki uusia asioita kokeilen innolla, mutta olen hyvin skeptinen siitä, jos joku tulee minulle väkisin tuputtamaan jotain, mitä en halua. Varsinkin nettikaupoissa harvoin ihan turhuuksia tulee hankittua, vaikka ajoittain onkin vaikea pitää pää kylmänä.

Kesällä silmään pisti suoritusraudat. Oikeastaan suoristusrauta on vähän väärä nimi laitteelle, jolla voi myös kihartaa hiuksia. Olin siinä vaiheessa ajautunut jo epätoivoon nykyisen hiuspehkoni kanssa. Hieman luonnonkihara hiustyyppi tuntuu olevan tuskaisen vaikea. Suoraksi ei meinaa saada melkein mitenkään, mutta luonnonkiharaakaan ei ole tarpeeksi, jotta näyttäisi kivan kiharalta. Olin nähnyt kaverini hiukset laitettavan sillä eräissä polttareissa ja siinä oli jotain, joka jäi mieleen. Suoristusrauta vilahteli myös jossain blogissa ja eräänä myöhäisenä yönä hairahduin tilaamaan ghd-suoristusraudan.

Tilasin varsin kalliihkon raudan periaatteella, että jos nyt jollain kuumalla haluan pilata hiukseni, niin mielellään sellaisella, jossa asiaa olisi edes mietitty. Jos ei hiukset aivan ensi käytön jälkeen menisi lopullisesti pilalle. Tilaus saapui kesäkuussa, mutta muutaman kuukauden ajan se on pyörinyt kaapeissa. Näytti siltä, että tein turhan hankinnan, kunnes äsken olin juuri lähdössä bileisiin ja hiukset näyttivät siltä, että haluaisin kulkea paperipussi päässä. Päätin, ettei ole enää mitään menetettävää ja kokeilin rautaa. Kiharoita en vielä lähtenyt yrittämään, mutta suoristaminen houkutti.

Peilikuva hämmensi. Hiuksista tuli oikeasti kivat. Ero oli pieni, mutta tähän hieman suhruiseen tukkaan kyllästyneenä valtava. Hiukset olivat oikeasti suorat, pitkät ja upean näköiset. Viiden minuutin työllä. Paljon kaivattua kampaamoreissuakaan ei oltu tehty, mutta silti ne näyttivät mahtavilta. Pakko oli mainostamaan blogiin, vaikka bileet onkin jo alkaneet ja matkaan pitäisi lähteä. Olin oikeasti niin aidosti hämmentynyt lopputuloksesta. Toki ei näistä varmasti arkipäivien rutiinia tule, mutta silti on vapauttavaa, jos on kikkavitonen takataskussa satunnaisia bileiltoja pelastamaan. Tykkään!