Kaipausta odottaen

Kaipuu, joka ei ole vielä toteutunut. Tiedän, että olet vielä lähellä, vaikka olet oikeasti aika kaukana. Hetki on tullut, jolloin taivallan taas yksin. Siis tavallaan. Olet kaukana, vaikket poissa elämästäni. Voin nyt yksin miettiä, mitä haluan. Vai haluanko?

Kuinka pitkään kuluu, kunnes kaipaan kosketustasi? Tai kaipaan hymyäsi tai nauruasi, joka niin ilahduttaa päivääni? Miten pitkään voin kävellä yksin, kunnes maailma ympärilläni peittyy huutavaan ikävään? Vai löydänkö itsenäisen itseni takaisin niin vahvasti, etten siitä enää haluakaan luopua? Haluanko löytää mitä? Itsenäisyyttä? Kaipuuta? Jotain aivan muuta? Vai kulkevatko päivät vain nopesti ohi niin, ettei mitään ehdikään tapahtua? Entä jos en huomaakaan mitään ympärilläni? Silloin kaikki hermoilukin viimeisenä päivänä olisi ollut ihan turhaa.

Kuulutanko kovaan ääneen ikävästä, vai ohitanko sen kuin ärsyttävän kärpäsen kesäaamuna? Odotin haikeuden tulevan, muttei se ainakaan vielä kolkuta ovella. Vielä tosin ei ole kulunut vuorokauttakaan ilman sykähdyttävää viestiä. Täriseviä käsiä, jotka hapuilevat kännykkää. Vienoa hymyä, joka leviää kasvoille, kun lähettäjän nimi ilmestyy ruudulle. En vielä tajua, että olet poissa. Ehkä se on hyvä niin. Kyllä ikävällekin vielä riittää päiviä. Nyt silti kuuntelen Owl cityä, parantelen flunssa ja piristän päivääni jännittämällä, miten jääkiekossa käykään. En silti tunnusta edes itselleni, että minuun olisi purrut penkkiurheilijakärpänen. Suomen mahdolliset mitalitaistot on pakko katsoa, vaikka muuten ei nuo pelit niin kiinnostaisikaan.

Peittojen alla musiikista nauttien

Kadulla kulkiessaan ihmettelee lumen määrää. Auratuista pätkistä erottaa eri kerrokset, muistuttaen, kuinka monta kertaa tänä talvena onkaan satanut lunta. Itse lukittaudun kotiin, unten maille. Kroppa tuntuu päättäneen, että talven määrä on riittävä. Pienen kuumeen varjolla nukun päivät ja ihmettelen illalla auringonlaskua. Haluaisin kovasti lähteä mäkeen tai muuten vaan nauttia upeasta, talvisesta kelistä. Mitä tahansa, paitsi kökkiä monen peiton alla.

Päivää piristää sentään leppoinen musiikki, videot eivät ole kummoisia, mutta musiikki - ah, musiikki tuo hymyn huulille:

Owl City - Air traffic



Owl City - Dear Vienna

Viimaa vastaan

Hyppelehdin lähes puolimetrisessä lumessa. Yritän pysyä aikaisemmissa askeleissa, mutta se on hankalaa. Lumi luistaa alta. Laukku laahaa hetkellisesti maata, vaikka normaalisti se keikkuu kauniisti olalla. Siitäkin jää jälki lumeen, johon ei ole ennen koskettu. Ainakaan viimeisimmän lumisateen jälkeen.

Pakkanen puree poskia ja joudun epäröimään, millä liikennevälineellä kuljenkaan. Ratikat eivät pysy aikataulussa, junat ei kulje ja busseillakin tuntuu olevan aika rankkaa. Juoksen paikasta toiseen etsien välinettä, joka veisi eteenpäin, veisi edes kotiin, lämpimään. Helppoa se ei tänä talvena ole ollut.

Kotona käperryn onnellisena patterin ääreen peittojen alle. Ihmettelen kukkia, jotka hitaasti alkavat luovuttaa talven kylmyyden edessä. Yritän ruokkia niitä lämmöllä ja hellillä puheilla, mutta osan selviytyminen alkaa vaikuttaa epätodennäiköiseltä. Pystyynkuivuneet yksilöt korvaan tulppaanin sipuleilla, joista toivottavasti kasvaa kevään tuoja. Vaihtoehtoisesti tulppaani toteaa ikkunalaudan elinkelvottomaksi ja päättää kuivua kokoon. Ei sitä koskaan tiedä.

Kuukauden päivät on vielä edessä ja sitten suuntana olisikin jo Hong Kong ja +25 astetta. Silloin varmaan pääsee sulattamaan itsensä aivan sulaksi. Eikä yhtään liian aikaisin, sillä tämän talven viima on hyvin tehnyt tehtävänsä.

Kiiresuman jälkeen

Ohi on. Suuri sykkiminen. Uni voittaa. Huokaisu. Ilo on irti, mutta samalla on myös hetkellinen tyhjyys. Reilu viikko sitten odotin vain kovasti, että tämä viikko olisi ohi. Oikeastaan lopputuloksesta ei ollut niin väliä, mutta kunhan se vain olisi ohi. Hassu tunne, kun toivoo ajan vaan kiitävän eteenpäin ja sulkee silmänsä. Pienet perhoset vatsanpohjassa ja samalla väsyneen raukea olo. Enää ei olisi jaksanut sykkiä, vaikka mitä olisi.

Kiirastuli on hetkellisesti ohi ja keho alkaa rentoutua. Se alkaa äänekkäästi vaatimaan unta ja lepoa, virkistäytymistä, johon on ollut aivan liian vähän aikaa. Loppuviikosta saavuin lähinnä kotiin ja nukuin. Juhlistin kyllä tapahtumaa pariin otteeseen. Sen jälkeen katseet taas suuntautuvat arkeen ja seuraavaan isompaan kiinnekohtaan.

Neljä viikkoa ja sitten alkaa loma. Kaksi viikkoa ja sitten olen viikonlopun Himoksella. Nyt uskaltaa jo avata silmänsä ja katsoa tulevaisuutta. Hymyillä taas vienosti ja ottaa rennosti pienen hetken. Huominen voi toki olla kiireinen, mutta auttaa, kun elämä eteenpäin ei ole pelkästään työtä ja kiirettä.

Pommeja Intiassa

Suomessa asuessa uutiset tuntuvat kaukaisilta. Pienet rajariidat tai muut selkkaukset kuuluvat kategoriaan asiat, jotka tapahtuvat siellä muualla. Silti ne on helppo ohittaa ja unohtaa kun lehti tulee luetuksi.

Viikonloppuna Intiassa räjähti taas ensimmäisen kerran pommi sitten Mumbain terrori-iskujen. Toki pienempiä pommeja on räjähdellyt jonkun verran tässä välissäkin. Mumbain tapaukseen yhdisti asian nyt se, että se oli kohdistettu turisteihin. Intialaiset pommittajat ovat tajunneet, että paras tapa kansainvälisiin otsikoihin pääsemiseksi on kohdistaa pommit turistikohteisiin. Se on erittäin sääli. Matkaajan kannattaa silti muistaa, että todennäköisyys tällaisten tapausten kohtaamiseen on erittäin pieni. Jos näiden antaa pelottaa itseään, on pommittaja saavuttanut tarkoituksensa - synnyttänyt pelkoa, joka rajoittaa ihmisten liikkumista ja käyttäytymistä.

Nyt pommi räjähti länsimaalaisten suosimassa kahvilassa. Se oli yksi niistä harvoista paikoista Punessa, jossa oikeasti uskalsi syödä hedelmäsalaatin saamatta vatsaa sekaisin. Sunnuntai-aamun brunssit jäävät nyt väliin paikalliselta ulkomaalaisväestöltä. Tuntuu hassulta ajatella, ettei paikkaa enää ole. Yhtä hassulta tuntuu ajatella, että Punessa olisi jotain ääriliikettä, joka olisi ulkomaalaisten pommittamisen perään. Lähtökohtaisesti en Intiassa tuntenut oloani missään vaiheessa turvattomaksi tai uhatuksi. Toki piti olla silmä tarkkana ja katsoa ympärilleen -aivan kuten muuallakin maailmassa matkustaessa.

Raikas pulahdus

Pulahdus kylmään ja raikkaaseen. Pureva pakkanen, jonka vuoksi iho vain höyryää. Ulkoilma, joka viilentää mukavasti. Seura, jonka kanssa kävelee jäälle, kohti hyytävää kylmyyttä. Olo on epätodellinen hortoillessa jäällä. Varvas, jota kastetaan hieman veteen. Se ei riitä, ensimmäinen jalka on pian polveen asti. Toinen perään. Sysäys, ja seison yhtäkkiä kylmässä vedessä. Jalat koskettaa pohjaa. Siinä vaiheessa tajuan, että olen todellakin avannossa, vaikka se ei ollut alkuperäisissä suunnitelmissa.

En edes ajatellut pulahtavani avantoon, kun lähdin kavereiden kanssa jäälle seuraamaan heidän kyytiään. Kylmää vettä kaihtava innostui kokeilemaan, miltä tuntuu arktinen tapa pulahtaa. Seurassa on hyvä mennä, ilman mitään ennakko-odotuksia. Sauna odottaa hehkuen kuumana, odottaen sitä hetkeä, kun haluaa takaisin lämpimään.

Avannossa tulee stoppi. En kykene enää kastamaan päätäni veteen. On sellainen olo, että nyt voisi olla hyvä lähteä pois, saunaan. Mietin hetken, mutta päätin nousta pois. Pakottamisella saa vain kammon aikaiseksi, nyt olo oli lähinnä onnellisen hämmästelevä. Minä avannossa! 27 vuotta olen sitä onnistunut menestyksekkäästi välttelemään, mutta nyt hetken hurmiossa tuli kokeiltua jotain, jolle olisi ennen vain ohittanut jollain kämäisellä tekosyyllä.

Saunassa hymyilyttää. Koko avantoreissu oikeastaan hymyilyttää. Lämpö hiipii taas kehoon ja tuntee ylittäneensä jonkun oman syvän sisäisen rajansa. Näyttäneensä itselle, ettei kaikkeen kannata suhtautua turhan ennakkoluuloisesti. Tällaisina hetkinä voi olla onnessaan siitä, että voi kokeilla kaikkea uutta - sopivalla hetkellä ja mukavassa seurassa.

Ystävänpäivätervehdys

Ystävänpäivä vai päivä rakkaudelle? Kuka on keksinyt muokata juhlaa ystävänpäiväksi? Toki ovathan ystävätkin tärkeitä. Niin myös rakkaus, vaikka sitä helposti osoittaa myös muina päivinä kuin itse ystävänpäivänä. Suomessa ei ole tapana juhlistaa sitä sen kummemmin. Ainoastaan kaupat täyttyvät pienistä sydänsuklaista ja ruusuista. Pieniä muistutuksia siitä, kuinka voi osoittaa välittävänsä, oli päivä mikä tahansa.

Huomisen ystävänpäivän kunniaksi hali sinne ruudun toisellekin puolelle!

Kina Grannis - Valentine

Heikoilla jäillä

Pelkään, huolehdin ja huolestun. Luotanko siihen, että elämä kantaa? Mikä ei tapa, vahvistaa on vanha sananlasku, mutta siltikin aina välillä ihmettelee, mitä onkaan tekemässä.

Miten sitä osaisikin elää niin, että kokisi asiat kuin ensi kertaa? Sulkisi silmät kaikilta merkeiltä ja piilomerkityksiltä. Osaisi hiljentää epävarmuuden äänen. Osaisi poistaa turhan jännityksen ja hermoilun turhista, pienistä asioista. Keskittyisi olennaiseen ja ottaisi rennosti riippumatta siitä, mikä vuoristorata olisikaan edessä. Uskaltaisi pysyä kyydissä loppuun asti, kesti kyyti sitten päivän, vuoden tai elämän loppuun.

Askel kerrallaan, varovasti eteenpäin. Hetkittäin silmät kiinni, ettei näe ympärilleen, kuinka pahalta näyttää. Kurkistuksia suljettujen silmien välistä. Jos nyt räsähtää, niin uppoanko? Onko lähin ranta niin lähellä, että ennätän sinne pahasti kastumatta? Vaikka kastuisinkin, niin haittaisiko se siltikään? Ei elämä siihen varmasti loppuisi, vaikka kylmä pulahdus olisikin edessä. Elämäähän se vain olisi.

Päivän piristys

Ruotsalainen tyttö, jolla on hauska ääni piristää kummastikin uuden päivän. Biisissäkin on sitä pientä jotain, joka saa jammailemaan mukana.

Lykke Li - A little bit

Lykke Li - Dance, Dance, Dance

Berliiniin

Nyt saa Berliinin lippuja halvalla AirBerlinin sivuilta. Kesäkuussa taitaa omakin suunta olla tämän johdosta Berliiniin. Aikaisemminkin oli ollut ilmassa pohdintaa, että kesällä voisi käydä Berliinissä, joten nyt tämä sattui meidän kannalta oikein oivasti.