Tunteiden myrsky

Sydän, miksi väriset? Voinko enää luottaa sinuun? Miksi kuiskaus tuntuu välillä niin kovalta tai suurin huuto hukkuu ympäristöön? Pitkään pidit minut pinnalla, mutta nyt taidan olla hukassa. Itseltäni, kenties.

Silti olen onnellinen ja kaikki on hyvin. Monet asiat tuntuvat olevan hieman muuttuneita, mutta jokin harmonia saa taas tuntemaan elävänsä. Päivät, joita en haluaisi vaihtaa pois, vaikka ne tuntuvatkin tutun arkisilta. Hohtohetket, joita ei osannut odottaa tai joiden varaan ei osannut laskea. Vieraat tilanteet, jotka jotenkin porskuttaa läpi. Ajatukset, joilla saa itsensäkin kummastumaan.

Arvoitukselliset tunteet, jotka eivät pysy kontrolloituna, vaikka kuinka yritän. Hetki, johon kuuluu tarttua, kuin hukkuva kelluvaan lautaan. Tilanteet, jolloin pitää vain luottaa, pitää päästää lähelle. Toivoa, että saa tukevan maan joskus taas jalkojen alle. Heikot jäät, joiden keskellä tulee taituroida, tasapainoilla viimeiseen asti. Vaikka varpaat olisivatkin kastuneet, ei se silti tarkoita, että vielä uppoisi. Silmät kiinni on hyvä luottaa vaistoonsa. Luottaa siihen, että elämä kantaa.

Sinä hetkenä, kun se ei enää kannakaan, tulee aika oppia, nuolla haavansa ja jatkaa eteenpäin. Tällä hetkellä ei vielä voi ajatella mahdollisia pudotuksia, vaan pitää keskittyä hetkeen, tarttua kiinni elämään ja haaveilla tulevasta. Aurinko pilkottaa jo pilvien takaa. Kevät lähestyy ja pimeys väistyy.

Minuuttipelejä

En samaista itseäni suureksi pelinaiseksi. Joskus lapsena tuli pelattua joitain tietokonepelejä, mutta se oli hetken huumaa, eikä jäänyt kovinkaan isoksi osaksi elämääni. Viime aikojen sosiaaliset konsolipelit ovat mukava tapa viettää iltaa. Niiden jälkeen aina haaveilee itsekin hankkivani ties minkä kilkuttimen tai muovihärvelin. Tajunnassa on kuitenkin vielä, että hankkimani tanssimatto lähinnä pölyttyy tällä hetkellä sängyn alla. Pysyn vielä tiukkana, vaikka kuinka uusin peli tuntuu vielä mukanaan. Tanssimaton tarina kun on se perinteinen. Kuvittelin, että alan harrastaa tanssimattoilua kunnolla ja että se toimisi liikunnan korvikkeena. Yksin tanssimattoilu ei ollut kuitenkaan niin mieleen ja uskon naapurienikin huokaisseen helpotuksesta, kun peli jäi unholaan.

Silti joskus on kiva tappaa kuitenkin muutaman minuutin verran aikaa pelien kanssa. Kuulun siihen ns. flash-pelikategoriaan, joka tykkää simppleistä, muutaman minuutin kestoisista peleistä. Niitä voi sitten pelailla pienen hetken ilman suurempaakin kokemusta. Valitettavasti nämä muutaman minuutin flash-pelit ovat addiktoivia, joten voin sitten tyytyväisenä pelata tunnin tai toisenkin putkeen peliä, jossa ärsyttää, kun se omaa tasoa parantava tulos olikin sitten vain muutaman askeleen päässä.

Tässä kuitenkin pari sellaista, joihin olen tykästynyt vuosien varrella:

Nettitetris - kyllähän sitä joskus sillä 64-bittisellä nintendolla tuli joskus hakattua tetristä ihan tarpeeksi. Tässä erona muiden vastaan pelaaminen. Paljon kivempaa, kun poisblokatut rivit menevät kiusaamaan kaverin peliä. Rekisteröiminen ei ole pakollista, mutta kannattaa, sillä silloin saavutettu taso säilyy ja pelit ovat haasteellisempia.

Zookeeper - flash-pelien äiti. Varmaan ainakin kymmenen vuotta vanha peli, joka koukuttaa pahaa-aavistamattoman pelaajan. Pelin tarkoituksena on yrittää yhdistellä eläimiä kolmen kopliin. Kymmenen vuotta sitten tätä tuli pelattua hassuilta japanilaisilta sivuilta, eikä teksteistä ymmärtänyt mitenkään. Muistojen vuoksi peli on ehdottomasti pakko mainita. Joskus taisin päästä tasoille 11 tai 12, mutta toki aika kuultaa muistot, enkä enää uskalla klikata peliä. Pelkään yhäkin addiktoituvani ja herääväni koomasta vasta useamman tunnin jälkeen.

Bubble Shooter - Tämäkin on vanha peli, josta on paljon eri versioita. Ammutaan kuplia alas ja yritetään välttää pelialueen täyttymistä kuplilla. Jossain vaiheessa tähänkin kertyi addiktio, enkä siitä irti päästyäni ole uskaltanut enää aloittaa. En kuitenkaan usko, että kerran kokeileminen enää hirveästi muuttaisi mitään, sen jälkeen nuo zookeeper ja tetris ovat niin vieneet voiton.

Flash-pelien lisäksi jossain vaiheessa harrastin facebookin pelejä. Packrattiin käytin tuntitolkulla aikaa, mutta jossain vaiheessa peli alkoi puuduttamaan. Paria muutakin kokeilin, mutta ehkä haasteena niissä on se, että pelaaminen vie päivästä paljon aikaa, jonka voisi viettää myös ihmisten kanssa.

Kohtalon sormet

En oikein ole taikauskoinen. Viime aikoina kuitenkin on tuntunut, että olen onnistunut missaamaan aina asian jos toisenkin aivan karvan verralla. Ironista asioissa on se, että jos normaalisuunnitelmat olisivat pitäneet, olisin saattanut nähdäkin, kun sattuu ja tapahtuu.

Pitkään olen miettinyt, viitsinkö kirjoittaa siitä, että minun piti käydä eräänä dramaattisena päivänä kymmeneltä Sellossa ja Sellon Prismassa. Tuli kuitenkin työesteitä ja lähtö viivästyi niin, että ensi viestien perusteella päätin suosiolla jättää käymättä. Sinänsä hassu yhteensattuma, mutta toisaalta Suomessa on satoja ihmisiä, jotka nyt vain sattuivat olemaan paikan päällä selviten kuitenkin kokemuksesta. Lisäksi varmasti vielä useampi on suunnitellut menevänsä juuri silloin Selloon ja kiitti myöhemmin onneaan, että matkaan tuli jokin este tai hidaste.

Reilua viikkoa myöhemmin heräsin jostain syystä puoli viideltä. Syytä en tiedä, mutta aikani elämää ihmeteltyäni lähdin puoli kuudelta töihin. Harvoin olen siellä niin aikaisin, oikeastaan en lähes koskaan. Työkaveri kertoi normaaliin työhöntuloaikaani, että rautatieasemalla oli rymissyt. Syy ryminään: Juna oli ajanut päin seinää...

Seuraava viikko kului ja poks kuului puolestaan vesiputkesta, joka halkesi työpaikan edessä. Nyt oli kuitenkin onneksi ilta-aika kyseessä, joten oma paikallaolo oli lähinnä hyvin epätodennäköinen. Silti seuraavan päivän matkustamista joutui taas pohtimaan kolmatta kertaa lyhyen ajan sisällä. Alkoi kasvaa hieman hassu tunne, kun koko ajan ympärillä sattuu ja tapahtuu. Vuodenvaihteen ympärille oli jo kerääntyä niin enemmän isoja sattumuksia, kuin mitä yleensä useamman vuoden aikana.

Edelliset tapahtumat saattoi kuitenkin vielä kuitata sillä, että tapahtumat koskettavat alueita, joissa kulkee paljon ihmisiä päivittäin. Se ei näköjään kuitenkaan vielä riittänyt, vaan tänään liippasi vielä lähempään.

Impulsiivisena ihmisenä saatan joskus vaihtaa suunnitelmia lennosta. Niin kävi myös toissapäivänä, kun innostuin sopimaan yökylästi kaverin luokse viime yöksi. Aamu kulkikin varsin rattoisasti, kunnes tulee tekstiviesti. Olenkohan huomannut aamulla mitään outoa? Palasia koostaessa päivän aikana käy ilmi, että poliisi on piirittänyt kotitaloani aamulla. Jopa niin pitkälle, että he olivat tarkastaneet oman asuntoni piiritystilanteen jälkeen. Syy tähän: ilmeisesti jossain oli kuulunut jotain ja joku oli epäillyt kuulleensa laukauksen. Ironista, että juuri sinä päivänä, kun kotikulmilla tapahtuu, satun olemaan jossain ihan muualla.

Kaikkien näiden tapahtumien jälkeen alkaa jo hieman pohdituttamaan, että miten yhtäkkiä tuntuu, että olen aivan vieressä, kun sattuu ja tapahtuu. Normaalisti saan kuitenkin rauhassa sulautua aamun ruuhkaan, töihin kulkevaan massaan, jossa mikään ei koskaan muutu. Aina saan manata myöhässä olevia busseja tai junia. Tärisen kylmästä pysäkillä tai hikoilen auringon ensi säteiden johdosta.

Oikeastaan en perusta julkisuudesta tai siitä, että oman elämän tärkeät ympäristöt päätyvät lehtien lööppeihin. Ottaisin mieluummin takaisin ajan, kun oma tila ei päätynyt uutisiin tai jolloin läheltä-piti-tilanteita ei syntynyt, kun mitään ei koskaan tapahdu. Ei minulla ole mitään tarvetta minuutille julkisuudessa, jossa joutuisin kommentoimaan lähiympäristöäni koskettanutta onnettomuutta tai isoa tapahtumaa. Haluaisin mieluummin, että omat pienet elämän yksityiskohdat toisivat täytettä elämälle, vaikkei se sitten näkyisikään niin suuresti muulle maailmalle.

Huurteinen maailma

Viikonlopulla tuli käveltyä laajalahden rannassa ja sieltä sai hienoja kuvia jylhistä talvimaisemista. Vieläkin oksat ovat täynnä huurretta ja ulos astuessaan tuntuu, että astuu satumaailmaan. Itse tulen hyvälle mielelle siitä, että ulkona on niin kaunista, niin kaunista. Loskakelit tuntuvat olevan menneen talven lumia, vaikka Helsingin sään tuntien voi milloin tahansa tulla muutos räntään, veteen ja epämääräiseen muussiin kaduilla. Tämän vuoksi osaakin arvostaa sitä, jos on oikein talvista:

Muotoilun ihmeitä

Jostain syystä suomalaiset kuvanveistäjät ovat jääneet taidekatsannoissani vähälle huomiolle. Tänään asiaan tuli kuitenkin poikkeus, sillä Emmassa on viimeistä viikkoa menossa Tapio Wirkkalan näyttely, jossa esitellään pääosin hänen vaneritöitä. Odotukset eivät olleet mitenkään aivan valtavat, mutta Emman sivuilla olin törmännyt seuraavaan kuvaan, joka herätti mielenkiintoni:

(kuva: Emman sivut)

Jotain noissa pyörteissä oli niin kiehtovaa, että näyttely oli pakko nähdä. Museossa itsessään olin myyty. Toinen toistaan hienompia visuaalisia teoksia, jotka pelasivat valon ja varjon, yksinkertaistetun ja yksityiskohtaisen muotokielen kanssa. Olisin voinut jäädä ihmettelemään niitä paljon pidempäänkin, sillä jokainen veistos oli jotenkin huiman mielenkiintoinen. Ne kiusoittelevat silmää, ettei kaikki ole aivan täydellisesti symmetristä tai harmonista. Silti kokonaisuus on lumoava ja jää mieleen.

Lisäksi Emmassa on toki myös Saastamoisen säätiön aarteista koostuva perusnäyttely, joka myös on mukavan vaihtuva ja mielenkiintoinen. Näyttelyn oheen kuuluu Helinä Rautavaaran museo, leikkikalumuseo ja kellomuseo, joten jos intoa riittää, ei katseltava lopu ihan heti kesken. Rakastan WeeGee talon betoniseiniä, avaruutta ja tiettyä kolkkoutta. Teosten syvyys ja mittasuhteet pääsevät oikeuksiinsa paikassa, jossa niiden ympärillä on tarpeeksi valoa ja tilaa. Vaikea kuvitella, että taide voisi saada parempaa paikkaa olla esillä.

WeeGee talo tuo myös muistoja mieleen, sillä joskus yli kymmenen vuotta sitten taisin itsekin marssia mukana sen säilyttämisen puolesta. Silloin vanhat tehdastilat haluttiin säilyttää taidetta varten. Mitään modernin taiteen museota ei vielä silloin ollut näkyvissä, tilat olivat huonossa kunnossa ja hieno taidekin taisi olla vain marssijoiden mielissä. Tämän jälkeen Espoon kaupunki remontoi rakennuksen ja Saastamoisen säätiön teoksien myötä Emmasta kasvoi yksi merkittävimmistä suomalaisista taidekeskuksista. Tämä näkyy, sillä karujen tilojen vastapainona kulkija saa vastaansa teoksia, jotka kiinnittävät huomion. Toki kaikkeen ei aina ihastu, taide kun on niin henkilökohtaista. Silti jokaiselle museosta löytyy jotakin ja sinne on palattava aina ajoittain uudestaan ja uudestaan. Myöskään arjen taidetyötä ei Emma ole pyyhkinyt pois WeeGee-talosta: tiloissa toimii yhäkin Espoon kuvataidekoulu. Siellä, missä vanha taide lepää onkin oikein luonteva paikka kaiken uuden innoittavan ja inspiroivan taiteen synnylle.

Kohtaamisia

Joka päivä kävelet kymmenien, ellei satojen ihmisten ohi. Arkirutiineissa ei kovastikaan huomaa katsoa ympärilleen, eikä välttämättä ole tarvekaan. Välillä vaihdat sanasen asiasta tai toisesta, eikä sen tarvitse olla mitään merkityksellistä. Hymyilet vastaantulijalle tai opastat oikeaan suuntaan. Milloin sitä oikeastaan tietää, mitä toinen ajattelee? Ketkä ovatkaan sydän pakahtumaisillaan, ketkä suruissaan tai ketkä muuten vain kiireisiä tai arkeen uppoutuneita? Milloin tapaat yöbussissa sen sukulaissielun tai toisen, joka nukkuu hetken ohi?

Miten elämässä tietää, milloin on löytänyt sen kauan kaivatun rakkauden? Koska törmäätkään junassa tai bussissa siihen tuttuun, josta et ole kuullut mitään viiteen vuoteen? Milloin polut taas risteävät ja milloin yhtyvät monen vuoden jälkeen? Milloin yksi pieni hetki voi muuttaa elämän pitkäksi aikaa? Milloin se päätyy iloon ja onneen, milloin taas lohduttomiin kyyneliin tai rikkinäiseen sydämeen?

Monet tuttavaparit ovat löytäneet toisensa paikoista, joista he sitä vähiten etsivät. Se on jotenkin ironista, että vaikka etsisi kuinka, harvoin juuri sillä hetkellä oikeastaan natsaa mikään. Silti sattuma voi laittaa sormensa peliin ja lopputuloksena voi olla jotain hyvin muuta, kuin odottaa. Itsekin taisin menettää sydämeni jossain vastaavassa tilanteessa, tai annoin sen ainakin hetkeksi lainaan. Lopputulosta ei voi oikeastaan tietää, enkä tässä vaiheessa oikein haluakaan. Silti se on hassua, kuinka joskus pienet hetket voivat muuttaa elämän suuntaa - edes vähäksi aikaa.

Loppukevennykseksi vielä Killersin Romeo & Juliet Dire Straights-cover, jossa varsinainen biisi alkaan suunnilleen minuutin kohdalla.

Uutta vuotta kohden

Hitaat minuutit, jotka tuntuvat pieneltä ikuisuudelta. Toivot että kello kävisi jo eteenpäin ja tavallaan pelkäät, että se menee eteenpäin. Jännitys, joka muistuttaa itsestään vatsanpohjassa. Hetket, jolloin pelkäät tulevaa, muttet halua pitää kiinni menneestä. Tai jotain siinä menneessäkin kiehtoo, mutta haluaisit kokea jotain uutta.

Ehkä joskus haluaisi hetken pysähtyvän. Jotenkin minulla on nyt sellainen olo, että en haluaisi kellon kulkevan eteenpäin. Se voisi rikkoa illuusion, vaikkei illuusio olekaan täydellinen. Siinä vaiheessa kun jännität eniten, tulee yhtäkkiä sana tai ele, joka rikkoo hiljaisen eleettömyyden. Heräät horteesta ja tajuat, että hetki meni jo ohi, tai että on aika reagoida. Eleettömyys katoaa. Maailma ei tunnu enää postikortilta tai kiiltokuvalta, vaan se on täynnä liikettä ja tunteita. Se maistuu ja tuntuu, eikä mitään voi oikeastana hallita. Voi epäonnistua valtavasti ja kerätä kaikki rippeet maasta. Yhtä lailla voi porskuttaa kovaa ja korkealla. Toivoa, että tuuli kannattelee vielä vähän matkaa siihen asti, että oppii oikeasti lentämään.

Vanha vuosi ja vanhat kujeet, jotka jättää taakseen. Vanhat rakkaat ystävät, joista ei voisi kuvitella olevansa kokonaan erossa. Joskus on ihana pysähtyä hetkeksi ja pohtia, mitä kaikkea kulunut vuosi on tuonut tullessaan. Aina sen ei tarvitse olla jotain kovin suurta ja ihmeellistä. Pienetkin asiat voivat olla ihmeitä arjen keskellä.

Jos miettii kulunutta vuotta, on se tuonut paljon mullistuksia elämääni. Vuosi sitten tähän aikaan minun oli vaikea pysyä nahoissani, kun ensimmäinen lähtö Intiaan oli niin lähellä. Vuosi toikin mukanaan vieraan kulttuurin, jonka menoa ihmettelin kolmasosan vuodesta. Se toi mukanaan haikeita hetkiä, kun joutui eroamaan tutusta elämästä ja lähtemään kohti tuntematonta. Oli hieman romantiikkaa, muttei siltikään mitään kovin pysyvää.

Hohtohetkiksi jää ehkä vappuviikko, jolloin oli aivan ihanaa nähdä vanhoja kavereita pitkän Intia-reissun jälkeen. Kesäiset festarimuistot lämmittävät vieläkin talven viimassa. Kaiholla muistelen Singaporen ihania viidakoita ja upeita eläinpuistoja. Voisin lähteä sinne uudestaan milloin vain.

Syksystä mieleen jää lähinnä ahkera puurtaminen töissä. Olen kasvanut siinäkin paljon kuluneen puolen vuoden aikana, oppinut uusia asioita ja erilaisia puolia itsestäni. Elämän oppia on myös tullut itsehillinnän saralla. Kaikkeen ei kannata enää lähteä niin ehdottoman täysillä mukaan tai aina ei voi olla se ainoa jääräpää. Joskus hieman rennompi ote voi tuoda paremman lopputuloksen. Ihmiset ovat joskus hankalia, mutta kaikesta vastaantulevasta selviää aina hengissä.

Olen ollut ensimmäistä kertaa tiiminvetotehtävissä ja se on näkynyt siinä, että blogikin on ollut ajoittain varsin hiljainen. Pahoittelut siitä. Uskon silti vahvasti, että työtkin helpottuvat pikkuhiljaa. Tulee kokemusta ja rutiinia, eikä sitten kaikkea tarvitse enää opetella ensimmäistä kertaa. Ironista uuden vastaanottamisessa oli ehkä se, että kun tuntui, ettei vastuun alla pysty hengittämään, sairastui johonkin ilkeään virukseen ja olikin viikon ns. pakkolomalla. Sen jälkeen tajusi, ettei maailma kaadu viikossa tai kahdessa ja jotenkin alkoi rentoutua uudessa roolissa. Nykyään ei enää tarvitse jännittää ja monet päivittäiset asiat menevätkin jo helpommin rutiinilla. Toki jännittäviä tilanteita tulee vielä ajoittain vastaan. Vuosi sitten en olisi kuitenkaan uskonut, että ryhdyn kokeilemaan rajojani tällä saralla. Hassua ja hurjaa samaan aikaan ja silti jotenkin niin palkitsevaa.

Tuleva vuosi tuo taas uudet kujeet. Uudet tavoitteet ja ihmettelyt siitä, mitä kaikkea onkaan tapahtunut ja mitä kaikkea onkaan saanut aikaan. Uudet rakkaat tuttavat, jotka ovat tulleet ja samalla uteliaisuus siitä, mitä kaikkea voisikaan vielä kokea. Uudet ihmettelyt ja epätietoisuus, mihin suuntaan kaikki onkaan menossa. Siinä, missä viime vuonna tuntui tuleva vuosi tuovan mullistuksia, tuo tämä vuosi mukanaan suuren epävarmuuden. Mitään ei ole luvassa, mutta sen verran ympärillä on tapahtunut, että vaikea olisi uskoa kaiken jäävän tähänkään. Sokeana on mukava astella eteenpäin, ainakin askel kerrallaan uutta vuotta kohti. Tulevasta ei tarvitse vielä huolehtia, kun näkyvyys on nolla. Voi vain nauttia tästä hetkestä.

Erilaista auttamista

Joulun jälkeen täyttyvät kuntokeskukset ihmisistä, jotka lupaavat uudestaan aloittaa sen kauan sitten unohdetun liikuntaharrastuksen. Kuukauden päivät tunneille pitää ilmoittautua etukäteen tai sitten vähintään tulla huomattavasti aikaisemmin paikalle. Kansantaloudellisesti tällainen jojoilu näkyy ehkä selkeimmin kuntokeskusten tuloksissa, kun vuodeksi sitoutuneet kuntokoulun mallioppilaat jättävät harrastuksen kesken.

Pystyn hyvin samaistumaan heihin, sillä ilmojen parantuessa en itsekään viihdy hikisessä salissa. Mieli tekee ulos, ulos ja ulos, eikä sille oikein löydy mitään estoa. Kuntosali vaatisi kaverin, sillä muuten sinne ei oikein jaksa vaivautua. Tunnit taas riippuvat ohjaajasta ja niiden valikointi on sattumankauppaa. Silti nostan hattua niille, jotka uuden vuoden myötä päättävät parantaa elintapojaan ja karistaa muutama ylimääräinen kilo.

Jos mielesi halajaa kuntokuurille tai laihdutukselle olisi tarvetta, voisit samalla yrittää auttaa Nepalin lukutaidon kehittämisessä. Suomen terveyden ja hyvinvoinnin laitos julkisti tällä viikolla sivuillaan kampanjan, jossa jokaisesta laihdutetusta kilosta lahjoitetaan 15 euroa Nepalin opetuksen kehittämiseen. Se, kuinka tämä käytännössä toteutetaan, jäi minulle uutisesta vielä hieman epäselväksi. Ehkä asiaan tulee lähiaikoina tarkennuksia.

Julkistuksesta tuli hieman mieleen "the yes manien" tempaukset paremman maailman puolesta. Ideana kampanja on kuitenkin mainio ja jos kiinnostuit, voisi kuvitella, että sivuilla julkistetaan vielä myöhemmin jotain tarkempaa tietoa asiasta. Luulen, että omat kevään tavoitteet ovat lihaksien saamisessa takaisin. Sairastelu on vienyt lihaksia ja kiloja, joten mieleelläni haluaisin terveemmän ulkomuodon. Kampanjaan voi siis olla haasteellista osallistua. Silti on mielenkiintoista seurata, miten paljon tämä projekti käytännössä etenee ja kuinka paljon hyvää siinä saadaankaan aikaan.

Joulun jälkeinen elämä

Joulun raukeus. Hyvä olo. Saunan lämpö. Elämän keveys. Rauha rinnassa. Suuret kinokset, joiden läpi pitää puskea. Valkeus kauneimmillaan. Lunta ja tuiskua riittämiin. Sitä tämä joulu on oikeastaan minulle merkinnyt.

Hitaasti pitäisi taas nousta ja palata tavallisempaan elämään. Taistelemaan vanhan tietokoneen ajurien kanssa. Pesemään pyykkiä. Käymään lääkärissä korvatulehduksen vuoksi. Henkisesti valmistautumaan siihen, että huomenna aukeaa taas työpaikan ovi. Ihmetellä välipäivien menoa ja meininkiä. Valmistautua vuodenvaihteeseen, joka on vielä suuri kysymysmerkki. Aina perinteisesti sitä tässä vaiheessa vielä ihmettelee, että missä ja kenen kanssa sitä tänä vuonna viettäisi.

Maaliskuussa olisi suuntana taas itä. Kesäloma muistuttaa itsestään mieluummin myöhään kuin ei lainkaan. Kesäinen sääkin on taattu: yleensä Hong Kongissa on maaliskuussa 20-25 astetta. Ajatus tuntuu vielä varsin oudolta, kun katsoo ulos, jossa on varmaan se 20-25 senttiä lunta.

Pohdiskellen tulevaa kohti

On hetkiä, jolloin tuntee itsensä niin haavoittuvaksi, niin alastomaksi. Normaalisti arjen rutiinit auttavat pitämään etäisyyden, jolloin asiat kulkevat vanhaan totuttuun tapaan. Ei tarvitse pohtia sen kummemmin tai tuntea epävarmuutta ympäristöstä.

Ei haavoittuvuudessa sinänsä mitään kovin pahaa ole. Uudet tilanteet ovat joskus sellaisia, että niissä on haavoittuvainen, jos on täysillä mukana. Entä jos sykkii jonkun eteen kuin viimeistä päivää ja kaikki on sen jälkeen turhaa? Entä jos lähtee täysiä mukaan, vain törmätäkseen yhtä täysiä päin seinää? Silti on joskus niin kiva yrittää, mutta milloin tajuaa, että on liian kaukana, aivan kuin kuu ja tähdet taivaalla? Tai miltä tuntuisikaan, että saavuttaisi joskus jotain suurta, muttei olisikaan siitä niin iloinen. Ettei hetki olisikaan sopiva? Vaikeita kysymyksiä, eikä niihin juuri vastauksia löydy. Jokainen taplaa omalla tavallaan.

Isommat asiat koostuvat monesti hyvin pienistä. Välillä on vaikea harppoa, vaan pitää askeltaa varovaisesti, valitsemallaan polulla. Poiketa juuri oikeassa kulmissa niin, että suunta tuntuu oikealta. Hengähtää joskus ja välillä painaa täysillä eteenpäin. Joskus toivoisi, että jossain takana olisi suuri vastaus, vaikka se veisikin löytämisen riemun. Silti joinain onnenhetkinä ei haluaisi ajatella elämää yhtään eteenpäin, ei edes seuraavaan päivään. Siinä onnen kukkuloiden ja synkinpien myrskyjen välissä on kuitenkin se elämä, joka yleensä ei ole kumpaakaan ääripäätä. Vaikka tulevaa ei niin voikaan tietää, niin aina voi rakentaa ne palikat siten, että normaali päivä olisi jotenkin kiva. Sitten voi vain pitää siitä kiinni, askel kerrallaan kohti tavoitteita ja tulevaisuutta. Voi haaveilla tulevasta tai sitten muistella menneitä. Pohtia, mitä ensi vuosi tuo tullessaan sekä hiljentyä sitä ennen joulun viettoon.