Neljännestuhat täynnä

Edellinen postaus oli 250. postaus tämän pitkäksi kehittyneen blogiurani aikana. Kun perustin tämän verkkopäiväkirjan, en ajatellut, että tästä kehittyisi näin pitkä ja rakas harrastus. Alunperin tämä piti olla vain lyhyt turautus, erään pitkän matkan kertomus ja vakuutus siitä, että olen vielä hengissä.

Toki yhäkin on kiva kirjoittaa ja muistuttaa, että olen hengissä. Kävijämäärät tuntuvat kasvavan, jos yhtäkkiä esimerkiksi töiden tai sairauksien vuoksi on kulunut pitkä hiljaisuus. Kiitos siitä. Suomessa ollessani elämässä on niin paljon sellaisia elementtejä, jotka rajoittavat hetkittäin blogin pitoa. On asioita, jotka olen tarkoituksella rajannut pois blogista, ihan vain siksi, että minulla on tilaa elää ja hengittää. Ei tarvitse miettiä, miksi vieraat vastaantulijat hymähtelevät minut nähdessäni tai murehtia pelossa, että olen tahattomasti loukannut jotakuta läheistä.

Tästä mukavasta taipaleesta täytyy kyllä vahvasti kiittää kaikkia lukijoita ja kommentoijia. Olen oikeastaan yllättynytkin positiivisesti siitä, etten ole saanut kovinkaan kiukkuisia kommentteja, älyvapaita avautumisia tai muuten vain vihaisia maileja. Hyvä näin ja toivottavasti asia pysyy vastaavana myös jatkossakin (kop, kop kop, puuta kovasti koputtaen), niin blogin pariin on kiva palata ja jakaa kanssanne kuulumisia tältä elämän pituiselta matkalta.

Halpojen vaatteiden kirous

Viime aikoina olen pohtinut paljon vaatteita ja pukeutumista sekä vaatteiden ostamista. Käytännössä suuri syy tälle on se, että minulla on varsin rajallinen määrä kaappitilaa ja toiseksi tulee halu elää suhteellisen ekologisesti. Vaikka kaupoista uusia ihanuuksia olisi kiva mukaan poimiakin, en tykkää kertakäyttömuodista. Minulta myös loppuu tila siitä, että mihin nuo kaikki ihanuudet voisi sijoittaa, mikä johtaa erittäin vastentahtoiseen karsimiseen.

Olen penkonut vaatekaappini läpikotaisin etsien asioita, joista voisin luopua. Iso säkillinen päätyikin johonkin kierrätyskeskukseen, mutta ratkaisu on hyvin väliaikainen, jollen pysty oikeasti hillitsemään itseäni. Vastaisuuden varalle olenkin tehnyt päätöksen, että lähtökohtaisesti pitää aina osata luopua jostain, jos haluan jotain uutta ja ihmeellistä. Uudet ihmeellisyykset kun sitovat aina tilaa vaatekaapista seuraavaksi x vuodeksi, joten siihen nähden viiden euron "ihan ok"-paidallakin tulee aika paljon välillistä hankaluutta.

Pari kuukautta päätöksen kanssa elettyäni olen joutunut toteamaan, että sillä on ollut varsin suuri vaikutus vaatteiden hankintaan, tai paremminkin vaatteiden hankinnan karsimiseen. Kaupassa ihanan vaatteen löydettyäni minun pitää pohtia jokin toinen vaate komerostani, joka olisi oikeastaan huonompi ja siitä voisi luopua. Asiasta tekee hankalan se, että olen jo nyt käyttänyt monta vuotta itseäni miellyttävien vaatteiden etsimiseen ja vaatekaappini on varsin ihana. Lisäksi olen maailman huonoin luopuja, koska moniin vaatteisiin liittyy myös tunteita, jotka ehdottomasti ovat pätevä syy pitää kyseistiä vaatekappaleita nurkissa vielä jokunen Vuosi. Käytännössä tämä on johtanut monen vaatekappaleen jäämisen kaupan rekkiin.

Toinen vahva päätökseni on myös ollut se, että pystyn maksamaan myös enemmän vaatteesta, joka on hienosti viimeistelty, hyvää materiaalia ja muutenkin ihana. Työssäkäyvänä ei minulla ole enää niin pakottavaa tarvetta ostaa pelkästään sitä halvinta, joten jos oikeastaan tykkään jostain, niin voin siitä kyllä maksaakin. Olen sallinnut uusia vapausasteita ostamiseen, kunhan vaate täyttää tarkemmat kriteerit. Toki ei aina hinta tee vaatteesta kivaa tai ole tae vaatteen kestävyydelle. Käytännössä tämän päätöksen seurauksena olen ostanut yhden paidan ja yhden kenkäparin (kts. oheinen kuva, jonka lähde löytyy täältä), joita tulen varmasti käyttämään vielä viidenkin vuoden päästä, mikäli materiaalit sen suovat.

Materiaalien osaltakin olen tehnyt päätöksen, että akryyliä en enää osta ja muutenkin heikkolaatuinen kangas on tällä hetkellä pannassa. Akryylin tarkistaminen vaatekappaleista rajoittaa vahvasti neuleiden ostoa. Lähes kaikissa neuleissa tuntuu olevan tätä nykyä akryyliä. Se kyllä tuo tuotteeseen mukavaa pehmeyttä, tuotteet nyppyyntyvät nopeasti ja näin vaatteen käyttöikä on varsin lyhyt. Akryyli edustaakin minulle kertakäyttömuotia pahimmillaan, joten hyvä vain, jos sitä ei enää kohta vaatekaapistani löydy.

Matkoilta on myös kivempi ostaa muutama kiva vaate kuin tusina halpatavaraa. Tämä johtuu lähinnä vaivasta, joka koituu raahatessaan vaatteita toiselta puolelta maapalloa. Jos on vaara, että joutuu maksamaan ylikiloista, niin parin euron topista voi tulla yllätttävänkin kallis. Mieluummin sitten maksaa enemmän siitä, että paria vaatetta käyttää pitkään ja ylpeänä, kuin että kaikki vaatteet hautautuisivat kierrätykseen meneviksi heti seuraavan trendin alkaessa.

Jumituspäivä

Joskus on hyvä jumittaa. Olla paikallaan ja ihmetellä. Sulkea silmänsä ja haaveilla. Istua yhdessä asennossa niin pitkään, kunnes raajat puutuvat. Nauttia auringonpaisteesta, kun sitä on vielä saatavilla. Melkein nukahtaa, mutta ei sitten ihan kuitenkaan. Siivota hitaasti elämän romuja ja järjestellä asioita, jotka piti hoitaa jo aikaa sitten. Hitaasti, rauhallisesti. Nautinnollisesti, kun ei ole kiire mihinkään. Ajan hiekka, joka valuu rattoisasti sormien läpi.

Sykkiminen kaipaa joskus vastapainoa. Ei joka kissanristiäisiin ole pakko mennä. Ei jokaista kiveä tarvitse kääntää todetakseen, että sieltä löytyy aivan samoja asioita kuin niiden muidenkin kivien alta. Ei jokainen hiljainen hetki merkitse sitä, että on luovuttanut elämänsä arjen oravanpyörälle tai että ennenaikainen keski-ikäisyys on iskenyt päälle.

Joskus on vain kiva, kun ei tarvitse elää kalenterin tai tiukkien aikataulujen mukaan. Voi rauhassa mennä sinne, mihin elämä kuljettaa. Pysähtymisessä ei ole mitään pahaa, eikä se tarkoita että olisi kokonaan elämä telakalla. Joskus on vain helpompi hahmottaa, mitä kaikkea tuleekaan tehneeksi, siis kivasti siinä sivussa. Asioita, joita ei huomaisi kiireen keskellä.

Monesti pysähdyksen edes ei tarvitse olla kovinkaan pitkä. Muutama tunti ratkaisevalla hetkellä, juuri kun siltä tuntuu riittää hyvin. Silti suunniteltu, aikataulutettu pysähdys ei koskaan riitä. Jotenkin se on aina väärällä hetkellä ja aina liian lyhyt. Kyse pysähtymisessä tai jumittamisessa on ennemminkin siitä, että osaa kuunnella omaa itseään, omaa kehoaan ja uskaltaa tehdä pienen irtioton arjesta, jos siltä tuntuu. Tarkoitti se sitten matkaa kauas pois tai hetkittäistä teekupillista nautinnollisesti parvekkeella siemailtuna. Tai sitä, että lykkää vielä jotain isoa päätöstä hetken verran, ihan vain siksi, ettei sitä ihan vielä tarvitse tehdä ja haluaa leikkiä mielessään vielä eri vaihtoehdoilla.

Jumituksen jälkeen nautinto syntyy siitä, että joskus nukkuu aamulla pitkään, lukee lehden hartaasti ja hymyilee katsellessaan ikkunasta ulos. Silloin elämä tuntuu olevan järjestyksessä, eikä mitään haluaisi muuttaa. On helppo hymyillä ja katsoa silmät avoinna tulevaisuuteen.

Singapore sling

Koska arki on viilettänyt ohitseni kuluvana viikkona, on kiva palata vaihteeksi Singaporen kuviin. Kävin siis tutkailemassa Singapore Slingin syntykodin, joka oli hotelli Rafflesin Long bar. Singapore Slingin kehitteli Ngiam Tong Boon 1910-luvulla. Long Bar itsessään tuntui ympäristöltään jääneen kyseiselle vuosikymmenelle, joka teki siitä varsin sympaattisen vierailukohteen.

Hotelli Raffles oli vielä suhteellisen helppo löytää, vaikka ulkona tuli vettä kuin saavista kaataisi. Itse baari taas - hämmentävää oli mennä hotelliin sisään ja sitten vasemmalle, oikealle, suoraan, vasemmalle ja oikealle. Toisaalta ulkona satoi ja valtaosan etsinnästä tein sisätiloissa tai terassien alla, joissa ei kastunut, joten ei yhtään hullumpi. Baariin ohjastava kyltti, johon itse asiassa törmäsin vasta pois lähtiessäni:

Sisäpihan terassi:

Baari sisältä käsin. Paikan erikoisuutena oli tuulettimet, joista tuli mieleen lähinnä englantilaisten ristiretket. Lisäksi jokaisella pöydällä oli kuorellisia maapähkinöitä, jotka kuuluivat mukaan palveluun. Pähkinät kuorittiin ja kuoret heitettiin lattialle.

Tyhjä pöytä nautintohetken jälkeen. Huomaa lattialla näkyvät pähkinänkuoret:

Ja kuva Singapore Slingistä, joka on ehkä aavistuksen turhan makeaa omaan makuuni. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö ollut kiva hengähtää ja siemailla drinkkiä kaikessa rauahssa maanantai-iltapäivän vilinässä.

Yllä oleva kuva on täältä, sillä itse otin kuvia vain poseerauksista drinkin kanssa. Kyseisestä blogista löytyy toinen kertomus Raffles-käynnistä ja blogin kuvissa näkyy myös mainitsemani tuulettimet.

Murheellisten leffojen maa

Jostain syystä ei tämän vuoden Rakkautta ja anarkiaa iske. Raatorehellisyys, surulliset ihmiskohtalot ja elämän julmuus - toki on hienoa, että nämä ovat saaneet kanavan, jossa kiinnostuneet voivat niihin tutustua. En minäkään halua upota pelkkään pumpuliin tai piilotella vaaleanpunaisten silmälasien takana. Silti viime aikoina on tuntunut sitä raatorehellisyyttä joka tuutista, joten olisi kiva kuulla ihan vaikka niistä tavallisista tarinoista, joissa päänäyttelijöillä menee hyvin, mutta elämä on täynnä jännittäviä kommervenkkejä.

Haluaisin nyt vain rentoutua leffassa. Tätä mielentilaa vasten pohdittuna tämän vuoden Rakkautta & Anarkiaa festivaali tuntuu hieman haasteelliselta. Näin ollen päädyn selaamaan sivuja toisensa jälkeen etsien leffoja, joita viitsisi katsoa. Miyazakin Ponyo rantakallioilla kuuluu toki ohjelmaan, mutta muiden vaihtoehtojen kanssa tekee tiukkaa. The Cove kuulosti myös sellaiselta, että viitsisin sen käydä katsomassa. Myös New York City Girls tai Please, Please Me voisivat toki olla näkemisen arvoisia, mikäli leffaan käy tutustumassa riemullisessa tyttöporukassa. Tämä on todella vähän, sillä monesti olen kovasti joutunut tasapainoilemaan sen kanssa, mihin aika aina riittääkään.

Kysymys R&A kävijöille: Oletteko onnistuneet bongaamaan mielenkiintoisia leffoja, jotka olen vain onnistunut missaamaan? Ideoita otetaan avosylin vastaan.

Syksyn tunnelmia

Kuulas ja raikas ilma. Kosteus, joka tiivistyy parvekkeen ikkunalaseihin. Auringonsäteet, jotka vielä vähän lämmittävät, edes hetkellisesti. Kynttilät, joita on kiva sytytellä parvekkeen pimeyteen. Kukkaset, jotka vielä jaksavat sinnitellä viileitä öitä vastaan. Lämmin peitto, johon voi käpertyä ja suihkun kuumat pisarat, jotka piristävät viileää ihoa. Hetkelliset vilunväristykset bussipysäkeillä, kun on taas onnistunut myöhästymään jostain bussista sillä parilla ratkaisevalla minuutilla. Syksyn merkit, joita ei osaa olla huomaamatta, vaikka kuinka tahtoisi.

Syksy on monesti ollut aikaa uuden ja sielukkaan. Pitkät tunnelmalliset hetket punkkupullon ääressä, kun on hyvässä seurassa pohtinut maailman syviä syntyjä. Hetki aikaa rauhoittua, kun kesällä vain huiteli läpi maita ja mantuja. Samalla uuden aloittamisesta saa aina sen pienen kipinän, joka tuo voimia tulevalle vuodelle. Voi tutustua uusiin ihmisiin, asioihin tai hankkia uusia taitoja. Kesän paahteen jälkeen myös sisätiloissa on kiva oleskella leffassa, museoissa tai muissa esityksissä. Ympäristö myös värittyy keltaisista ja punaisista lehdistä ja viileinä päivinä routa peittää maan.

Syksyllä musiikkikin helposti vaihtuu soittimessa rokimpaan, kuten esimerkiksi Kenttiin ja Poets of the Falliin. Koska kummaltakaan ei ole valitettavasti tullut viime aikoina levyä ulos, joudutte tyytymään uuteen versioon Poets of the Fallin syksyisestä ja tunnelmallisesta biisistä, eli kyseessä on Carnival of Rust:

Ilotulitusten välkettä

Niin se taas jostain syystä eksyi elokuun loppu ja vuosittaiset ilotulitukset täyttivät taivaan - edes hetkeksi aikaa. Tänä vuonna paikka oli vaihtunut Töölönlahdesta Hernesaareen. Ilma oli leudompi, mutta jottei liian täydellistä olisi, alkoi sataa kesken räiskyttelyn. Koska laukaisupaikka oli kaukaisempana, ei valokuvat ole aivan niin hyviä, kuin viime vuonna. Vastaavasti myös paikallinen tungos oli pienempi, kun niin valtava ihmismassa ei pakkautunut aivan niin pieneen tilaan. Ohessa kuitenkin kuvien parhaimmisto, siitäkin huolimatta, että joku takana naureskeli, ettei digipokkarilla ole mitään hyötyä kuvata:

Ensin kuva parvekkeen vieraasta:

Karusellin lähellä Kaivarin rannassa:







Sataa, sataa ropisee:




Tältä näytti. Ilotulitukset olivat jostain syystä tänä vuonna keskellä viikkoa, joten heti näiden jälkeen seuraava intensiivinen projekti oli kiiruhtaa kotiin, ennen kuin valtavat ihmismassat vyöryivät samoihin menopeleihin. Junassa oli täyttä, mutta tunnelma vapautunut ja hyvä.

Parvekkeen tunkeilija

Viime vuonna en sitä huomannut. Ei haitannut menoa, eikä meininkiä, kun kaikki oli vielä niin pientä ja sievää. Talvella se ei haitannut, mitään normaalia kummempaa ei näkynyt, kun katsoi ulos. Viime aikoina minua kuitenkin on kovasti ruvennut häiritsemään se, että parvekkeelta sisään on kasvamassa koivu. Tai kasvaisi tällä hetkelläkin, mikäli parvekkeen lasit eivät ole sitä estämässä. Kesällä koivu oli hieman näköalaa estävä, mutta varsin mukava Suomen kesään kuuluva elementti. Viime aikoina minua on kuitenkin alkanut häiritsemään tämä vihreä kesän merkki.

Ei se vaadi kuin mukavan tuulen tai syyssateen, niin koivu heiluu ja huojuu. Se hakkaa parvekkeen laseja etsien jotain, johon kiinnittyä. Nuoruudessaan pienimuotoinen tuuliviiri, joka menee täsmälleen siihen suuntaan, kuin minne tuulikin. Näin ollen siltä ei tuulisena päivänä saa hetkeäkään rauhaa. Toivoisin kovasti, että se asettuisi paikalleen ja päättäisi jo mihin suuntaan alkaa viipottaa. Kuitenkin minusta tuntuu, ettei meno ja meiniki lähiaikoina ole paranemassa, joten ohjat pitäisi ottaa omiin käsiin. Sääli sinänsä kaataa tai saksia tervettä ja elinvoimaista puuta (tai edesauttaa vastaavaa toimintaa), mutta minkäs teet. Se vain sattuu olemaan se tämän kesän tunkeilija, josta pitäisi päästä syksyn tultua eroon.

Uusi ilme

Kun liikkeelle lähdettiin joskus vuosi reilu sitten, valitsin nopeasti vain jonkun ulkoasun, joka ensimmäiseksi miellytti silmää. Viime aikoina yksivärinen vihreä on ruvennut hieman tympimään, jonka vuoksi sunnuntai-illan tuunaus - pimp my blogi - toi uuden ulkonäön tälle nettipäiväkirjalle. Vielä kun keksisin, että miten muut osaset saadaan vaihdettua ilman, että koko tausta menee vaihtoon. Ehkä menee vielä turhan hifistelyn puolelle, odottakoon se suurempaa innostuksen puuskaa.

Muuten on viikonloppu ollut varsin touhukas, vaatekaapit ovat kokeneet syyssiivouksen. Samoin parveke ja keittiö. Ulkona tuli isoja syksyisiä pisaroita vettä. Ilma oli raikas ja antoi odottaa syksyn raikkaita aamuja ja kuulaita iltoja. Tulevalla viikolla ilotulitukset täyttävät taivaan ja R&A valottaa esirippujaan niin, että listat nähtävistä elokuvista tulevat julki. Ei hullumpaa.

Syksyn hiljaisuus

Irrallaan, sitä jostain syystä vieläkin olen. Ihmettelen elämää, jonka pitäisi taas soljua vanhoissa uomissaan. Sillä ei, jostain syystä tunnen itseni vieläkin vieraaksi, vaikka olen ollut tässä maassa jo pidempään, kuin mitä jälkimmäinen reissuni kesti. Kaipaan soljuvaa elämää, tapahtumia, ilmapiiriä. Ei sillä, että ei Intiassakaan ollut niin kovasti ilmapiiriä ja elämää, koska vietin pitkiä aikoja yksin vailla yhteyksiä muihin länsimaalaisiin. Silti kaipaisin vahvasti vastapainoa elämälle siellä. Tuntuu vain, että arki painaa kaikki suunnitelmat alas, eikä oravanpyörä hellitä. Elämässä on tottunut siihen, että yleensä aina jotain erikoisempaa, jota odottaa arjen keskellä. Nyt ei ole oikeastaan mitään, mitä odottaa ja se tuntuu kovin hassulta. Ensi kesään on aivan liian pitkä aika ja yhtä lailla joulunkin odottaminen tuntuu varsin kaukaiselta. Ei siis auta muu kuin elää kovaa ja korkealta tässä hetkessä.

Nyt on ainakin varmistunut syksyn aikataulu. En ole menossa Intiaan ja suurella todennäköisyydellä en muuallekaan syksyn aikana. Töissä uhkaa vaihteeksi kiire, jolloin on vaikeampi ottaa irtiottoja arjesta. Suljen vain silmäni, toivon ja haaveilen. Toivoisin, että ehtisin pitää pitkän viikonlopun ennen joulua ja lähtisin vaikka Berliiniin tai johonkin muuhun saksankieliseen kaupunkiin. Jo nyt kaipaisin Etelä-Euroopan syksyn tuoksua, värikkäitä lehtiä ja kirkasta auringonpaistetta. Ehkä minun pitäisi ottaa itsestäni vain niskasta kiinni ja yrittää selvittää, milloin voisin olla poissa. Olisipa ainakin jotain odotettavaa näiden syksyn alkavien sateiden keskellä. Jotta ei aivan valitukseksi tämä postaus mene, niin ohessa on siisti biisi ilmeisesti leffasta Berlin Calling (Paul & Fritz Kalkbrenner - sky and sand). Siitä tulee mieleen kovasti Mobyn kauan sitten pintaan noussut albumi Play.