Ikebanaa talvipuutarhassa

Ennen taiteiden yön pääesitystä käväisimme talvipuutarhassa ihmettelemässä, kuinka monipuolisesti voidaan tehdä taidetta kukista. Japanilainen kansanperinne Ikebana, kukkien asettelu, näyttäytyi varsin lumoavana, varsinkaan kun ei ole vastaaviin aikaisemmin törmännyt. Näitä ei voi muuta kuin ihailla ja toivoa, että joskus innostuisi asettelemaan kukkia vastaavalla hartaudella. Ihan heti se ei ole kuitenkaan tapahtumassa:












Kukkaista päivänjatkoa teillekin!

Merenpäällistä elämää

Taiteiden yönä tuli kierreltyä enemmänkin. Ohessa kuitenkin ranskalaisen taitelijaryhmän Plasticiens Volantsin esitys Perle, jossa valtavat kalan muotoiset kuumailmapallot täyttivät ensin Esplanadin ja sitten Senaatintorin. Vaikka erinäisillä lehtien keskustelupalstoilla on valitettu kovastikin tungoksesta, ei se ainakaan meidän reunaamme tuntunut vaikuttavan. Hyvin näki ja kuuli ja mukavasti oli tilaakin tapahtumassa, jossa kävijämäärä mitattiin kymmenissätuhansissa. Juoni ei ollut kovinkaan kummoinen, mutta nämä lentävät mereneläimet olivat koossaan, muodoissaan ja maalauksissaan varsin vaikuttava näky.

Tuomiokirkko kauniina ennen esityksen alkua:

Käärme, käärme, käärme:

Se, tulee, se hyökää:

Mikä ei sovi kuvaan?

Valas:


Valas ja ameeban tapaiset otukset:

Lähempi kuva ameebasta:

Suuri katkarapu iskee:

Kalat leikkivät:

Kalan varjo heijastuu hienosti seinään:

Punainen valo heijastaa vaaraa, kun käärme tulee ryöstämään helmen itselleen:

Myöhemmin seurasi käärmeen ja mustekalan raaka ja raivoisa kohtaaminen, joka ei päättynyt lasten silmille sopivalla tavalla: käärme nimittäin puhkaistiin.

Katkarapu puolestaan tuli ja päihitti mustekalan. Sitten oli yleistä hälinää, josta ehkä ameebat pelastivat harhateille eksyneen helmen. Koska tällä tarinalla oli onnellinen loppu, seurasi ilotulitukset:
Tämän jälkeen suuntasimme pois ihmisvilinästä jatkamaan taiteiden yötä...

Virran vietävänä

Kuvat ja tekstit tuntuvat nyt seuraavan pahasti elämän perässä. Reilu viikko sitten sai ihmetellä flow-festivaalin annista oikein olan takaa. Ehkä viimeinen tämän kesän lämmin viikonloppu sai hipsterikansan kokoontumaan Suvilahden voimalaan. Kraftwerkillä oli kunnia aloittaa festivaalit ja siitä seurasikin varsin mainio viikonloppu. Jostain syystä Kraftwerk omassa eleettömyydessään jäi yhäkin vahvinten tämän festivaalin anniksi. Seuraavat artistit jäivät kuitenkin myös mieleen.

Eero Johannes tykitti:

Grace Jones - nainen, joka venyy moneen, vaikka ikää on jo kertynyt. Hattu vaihtui jokaisen biisin välissä ja välillä vaatteetkin:


Hula-hula-vanne on löytänyt oman paikkansa, kieputus jatkui lähes koko biisin ajan.

Lily Allen itki, itki ja itki. No, me emme antaneet turhaan sen häiritä yleistä mielialaa ja bileet jatkuivat myös Lilyn poistumisen jälkeen.


Lily ei tosiaan kuulunut suosikkeihini ennen festaria, joten ei kovastikaan jäänyt harmittamaan tyngäksi jäänyt esitys. Kovasti olisin halunnut nähdä Final Fantasyn, mutta kolmen päivän tykityksen jälkeen ei enää jaksanut riehua sunnuntai-iltana - kun töihinkin oli maanantaina mentävä. Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja R&A:ta lukuunottamatta kesän festivaalit alkavat olla ohitse.

Vedenalaista elämää

Jotta elämä ei ihan tylsäksi käy, on luvassa taas kuvia Singaporesta. Minulla onkin ollut huono omatunto, kun Intia-kuviakin on varsin suuri läjä vielä käsittelemättä. Toivottavasti ette ole vielä ihan totaalisesti kyllästyneet näihin kesän matkakuviin, kyllä tästä arjesta ehtii ihan tarpeeksi vielä raportoida näin syyssateiden keskellä.

Nyt kuvauksen kohteena oli eteläiseltä saarelta eli Sentosasta löytyvältä akvaariosta löytyneet merenelävät. Odotukset paikasta olivat valtavat, kun kuitenkin akvaario kuului käsittääkseni maailman suurimpien akvaarioiden joukkoon. Pieni pettymys olikin edessä, kun akvaario koostui lähinnä kahdesta isosta huoneesta - toki sieltäkin muutaman oikein nätin kuvan sai näpsittyä. Tässä siis parhaimmistoa:

Kalalaji nimeltä XYZ, ei mitään tietoa enää tässä vaiheessa, mutta valtavan isolta se näytti.

Hait:



Meduusojen lumoava maailma:

Klovnikalat:
Kunnon meritursas:

Rapuja kerrassaan:

Taskurapuja:

Tämä oli tosi hieno, eli oltiin sellaisessa läpinäkyvässä tuubissa, jossa joka puolella ui kaloja:
Merihevonen. Tai oikeastaan kaksi. Huomaatko ne?

Yleiskuva trooppisesta akvaariosta:

Paikan vetonaula, eli vaaleanpunainen delfiini. Vatsapuoli on vielä vaaleanpunaisempi.


Kyllä näitä kuvia jo ihan kaiholla katselee. Ilmassa on syksyn raikas tuuli, tiet täyttyvät koivunsiemenistä ja omenatkin alkavat jo kypsyä. Ei kai tässä voi tunnustaa muuta kuin kesän tappiota syksylle. Silti syksyn raikas tuulahdus voi tuoda jotain uutta elämään, uusia tuulia ja uusia näkökulmia. Eikä koskaan osaa arvata, mitä seuraavan kulman takana löytyykään.

Miehet mustissa

Hylätty voimalaitos on loistava paikka konemusiikin uranuurtajille. Kraftwerk on tunnettu paitsi minimalistisesta musiikistaan, myös loistavista keikoistaan. Helsingin Suvilahden yö oli luvattu maa elämyksille ja hyvälle tunnelmalle.

Alun dramatiikkaa:

Mensch-Maschine:

Upeat grafiikat olivat koko keikan alussa taustalla. Ne sopivat käsittämättömän hyvin biisien äänimaailmaan, rytmiin ja tunnelmaan:

Vitamiinit vauhdissa:


Robotit lavalle:
Robottien soitto:
Nummern eli numerot, mitkäs muutkaan:

Radioactivity ja puvutkin loistavat sen mukaisesti:


Upea keikka oli. Sää oli kohtuullinen, eikä sitä juuri huomannut ennen kuin keikka päättyi ja joutui lähtemään kotiin. Konserttia edeltäneissä haastattelussa bändi kertoi soittavansa noin 1-1,5 h, mutta ehkä juuri mukaansa tempautuneen yleisen myötävaikutuksesta soitto loppui vasta varttia vaille kaksitoista (eli keikan pituus oli 1 h 45 min). Kunnon tykitystä, vaikka herrojen ikä alkaa olla siellä 60 vuoden paikkeilla. Biisit ovat yhäkin ajankohtaisia, vaikka ne ovat tehty pahaimmillaan melkein 4 vuosikymmentä sitten. Jotta saisitte yhtään keikan tuomaa fiilistä, niin seuraava pätkä löytyy myös juutuubista:

Idän moskeijan huuto

Singaporessa oli myös arabialainen kortteli, jossa oikeastaan tein ensikosketukseni moskeijoihin. Ensimmäistä tyydyin ihastelemaan vain ulkoapäin idän eksotiikka ja tuhannen ja yhden yön tarinat mielessäni. Varsin hienoja rakennuksia moskeijat olivat. Suuntasin ihan tarkoituksella arabialaisia kortteleita kohden, joten hyvän maun nimissä minulla oli päällä polvet peittävät shortsit sekä iso huivi, joka oli helppo kaivaa tarvittaessa laukusta. Pelkäsin etukäteen hieman tuijotusta, mutta pelkoni oli turha. Suurempi haaste arabialaisissa kortteleissa oli se, että olin kunnianhimoisesti päättänyt valloittaa kaiken jaloin ja jalkani alkoivat silloin jo painaa. Näin ollen tyydyin kahden ison moskeijan ihasteluun:

Malabarin moskeija:

Sultanin moskeija:

Sultanin moskeijan sisään uskalsin jopa kurkistaa. Se oli ensimmäinen moskeija, johon olen koskaan päässyt kurkistamaan sisälle. Pitkään mietin tämänkin kohdalla, että uskaltaudunko menemään sisään. Moskeijan ovella oli kuitenkin vartija ja itse vaikutin varsin paljon turistilta, joten ajattelin, että eiköhän minut pysäytetä, jos läsnäoloni ei olisi ollut toivottua. Kukaan ei kuitenkaan estänyt menoa. Moskeijan sisällä oli varsin vahvasti rajattu alueet, joihin ns. vääräuskoisena sai astua ja kulkea. Kuvia en uskaltanut ottaa.

Muistini mukaan moskeija oli sisältä varsin yksinkertainen. Ihmiset hiljaa rukoilivat ja toiseen kerrokseen pääsivät vain musliminaiset. Törmäsin siellä myös yhteen toiseen turistirouvaan, jolla oli kaapu päällä. Ulos lähtiessä huomasin, että tällä ns. moskeijan vartijalla oli rekillinen näitä kaapuja niiden turistien varalle, joilla ei ollut moskeijaan asianmukaista asua. Turisteja pyöri moskeijan ympärillä kuvaten sitä, mutta harvempi uskaltautui moskeijan sisään. Minä uskaltauduin ja mielestäni se kannatti, ihan vain uteliaisuuden tyydyttämiseksi.

Näkymätön uhka

Maailmaa on viime kuukaudet pelotellut tauti, jota kutsutaan sikainfluenssana. Ensin se vaikutti olevan todella tappavan vaarallinen, mutta vaikka tämä kuumetauti onkin ikävä kokea, ei se kovinkaan paljon ole vaatinut ihmisuhreja.

Kaikki on aina suhteellista. Sikainfluenssaan on kuollut tällä hetkellä suunnilleen tuhat ihmistä ja näiden omaisten näkökulmasta varmasti uhrien määrä on suuri. Keskivertoinfluenssaan kuolee vuosittain 400 000 ihmistä, joten siihen mittakaavaan influenssa ei ole vielä päässyt, lähellekään. Normaaliin influenssankin uhriluku on pieni verrattuna esimerkiksi auto-onnettomuuksien uhrien määrään.

Singaporessa joka paikka oli täynnä sikainfluenssavaroituksia. Metroissa kuulutettiin varotoimia. Metropysäkeillä oli erinäisiä patsaita, joilla oli hengityssuojaimia muistuttaakseen suojautumisesta. Käsiä muistutettiin desinfioimaan ja pelokkaimmat käyttivät hengityssuojaimia. Varsinkin lentokentillä näillä räteillä suojautuneita näkyi huomattavasti. Olen itse epäileväinen näiden hengityssuojien todelliseen tehoon. Pitkän päälle ei voisi kuvitella hengittävänsä samaa ulostuloilmaa koko ajan sisäänpäin. Hengityssuojien vaikutus on lähinnä psykologinen - voi sanoa itselleen, että on tehnyt kaiken mahdollisen ehkäiskääkseen taudin saamisen.

Intiassa on kuulemma ollut sikainfluenssamellakoita sen jälkeen, kun ensimmäinen ihminen kuoli sikainfluenssaan viime viikolla. Kyseessä oli 14-vuotias tyttö, joten se herätti pelkoaallon, että kuka tahansa voi sairastua ja kuolla tautiin. Sen jälkeen sähköpostit ovat täyttyneet spämmeistä, jotka neuvovat lähimmän sikainfluenssaan keskittyneen klinikan. Niin, joissain maailmanosissa vielä testataankin ihmisiä sen varalta, jos heillä olisi sikainfluenssa. Suomessa siitä on jo luovuttu, kun sairastuminen on sen verran yleistä.

Ironista on, että siinä missä Suomen, "kai sen saa jos on saadakseen"-asenne tuntuu maalaisjärjellä toimivan paremmin, kuin kova panikointi siitä, onko sikainfluenssan seuraava uhri. Siinä, missä Suomessa testien tekemisestä on jo luovuttu ja sairastuneita kehotetaan pysymään kotona, Intiassa testit ovat keskitetty tiettyihin sairaaloihin. Ihmiset nyt rynnivät kuin viimeistä päivää näihin sairaaloihin saadakseen tuomionsa - oli se niin vapauttava tai vahvistava. Intialaiset eivät ole mitään jonottamisen mestareita, joten pelokkaiden testattavien keskuudessa on syntynyt nujakoita siitä, kuka pääseekään testattavaksi - aivan kuin testistä riippuisi se, saako elää tai ei.

Lähtökohtaisesti ajatus on absurdi. Lähtisitkö tuntikausiksi jonottamaan satojen ihmisten kanssa, joista varmasti ainakin joku kantaa tautia? Omiin korviin se kuulostaa varmalta tavalta saada tauti, mikäli sitä ei oireista huolimatta vielä ollut onnistunut voittamaan näissä sikainfluenssa-arpajaisissa. Lisäksi mellakat harvoin ovat kovinkaan turvallisia. Mellakoiden uhrien määrä voi helposti ylittää varsinaiseen tautiin menehtyvät, jolloin taudin synnyttämä pelko on oikeastaan suurempi uhka elämiselle, kuin varsinaisen tauti.

Niin, miksi sitten tänään näistä kirjoittelen? Yhtäkkiä iski kova kurkkukipu, hengittäminen oli tuskaista. Kuumeentapainenkin nousi. Pieni ääni sisälläni heräsi ja ihmetteli, että onko tämä nyt sitä pahasti peloteltua tautia? Pari tuntia meni yskänpastillien kanssa, jonka jälkeen niin kurkkukipukin ja kuume hellitti yhtä nopeasti kuin nousikin. Vaikka olenkin istunut viime päivinä yhden sairaudesta toipuneen kanssa samassa pöydässä, veikkaan, että tällä kertaa syyllinen taisi olla yölliset riennot.

Karaokekapakka, hame, toppi ja Helsingin yö voi joskus tuoda hassuja jälkivaikutuksia seuraavana päivänä. Jos iltapäivän oireet uusiutuvat, voin alkaa miettiä, onko vuoroni tullut kaatua sängyn pohjalle. Ei se mahdotonta ole, jos joka kolmannen on ennustettu sairastuvan. En kuitenkaan usko, että vielä oli vuoroni. Luultavasti uhostani huolimatta (tai juuri sen takia) minäkin kaadun sänkyyn vasta tulevana syksynä. Sitä ennen pitää ottaa kuitenkin ilo Helsingin kesästä irti - kun ulkona sataa, niin sitten voi sairastaa paremmalla omallatunnolla.

Vilaus syksystä

Aikaiseen pystyssä, jostain syystä aurinko herätti minut kasilta, vaikka illan väsy tuntui vielä taustalla. Kesäyö ei pettänyt, ulkona tarkeni vielä hyvin hameessa. Viimeistä viedään ja ilmassa on tunne, että pitää nauttia Suomen hamekelistä vielä kun voi.

Jostain syystä en aamulla saanut enää unta ja katse kiinnittyi erilaisiin työväenopistojen ja aikuisopistojen esitteisiin. Tunsin itseni lapseksi suuressa karkkikaupassa ja haaveilin, mitä kaikkea voisi taas syksyllä tehdä. Kiinalaista meditaatiota, pilatesta, portugalia vai sushikurssi? Miten olisikaan jos parantaisi englantia, muistelisi ranskaa tai opettelisi uudestaan japanin merkistön? Pääsisi maalaamaan sielunsa kuvat paperille ja roiskisi päälle kuravettä modernin taiteen nimissä?

Uskallanko aloittaa kursseja, kun en tiedä, mitä syksyllä tapahtuu? Jos en aloita, luultavasti vietän syksyn Suomessa ja jos otan, niin onnellani olen kuitenkin taas kohta lähdössä huitelemaan jonnekin kauas pois. Suuri valikoima, jonka joka syksyn lähestyessä otan käteeni ja haaveilen. Silti monesti haaveiluni keskeyttää se, että otan ne rakkaat, tutut ja turvalliset kurssit, jolloin viikoittainen aikatauluni on jo aivan täysi. Mitä tekisinkään ilman capoeiraa? Osaisinko olla laulamatta? Mihin katosi uteliaisuus ja kokemisen halu? Viikonloppukurssit ovat ihania, sillä niissä voi hieman kokeilla jotain uutta, ihan vain hetkeksi. Haaveilla, josko olisi löytänyt uuden harrastuksen, joka auttaisi oppimaan itsestä ja elämästä.

Aikaiseen aamuun sopii myös leppoinen musiikki. Ohessa on Milow ja You don't know:

Megatapahtuman tuntua

Pakkohan se oli kokea. Noin 100 000 suomalaista (85 000 lipun ostanutta + muut ylimääräiset hengaajat) eivät voi olla väärässä ja torstai-iltana suunta oli Lauttasaari ja Jätkänsaaressa räiskyvä Madonnan keikka. Vaikka Madonna ei varsinaisiin suosikkeihini kuulukaan, hän on niin suuri artisti, että pitää nyt kerran käydä vähän edes ulkopuolella kuikuilemassa spektaakkelia.

On outoa tuntea itsensä pieneksi muurahaiseksi. 100 000 ihmistä kuvastaa kokoluokaltaan joka kymmenes pääkaupunkiseudun asukasta. Jokaisesta pääkaupunkiseudun kerrostalosta ja kymmenistä rivi- ja omakotitaloista löytyy periaatteessa pöytäkuntia, joista ihmiset ovat saapuneet paikalle ihmettelemään, mitä popin mahtinainen pystyy tarjoamaan. Toki väkeä oli saapunut ympäri Suomen, mutta tuo antaa hienon kuvan tapahtuman suuruusluokasta.

Lippua en ollut viitsinyt ostaa. Ensi viikolla on elektronisen juhlan tuntua ilmassa, joten tänään oli tyytyminen parvekebileisiin, joissa tuolit ja kiikarit tarjosivat varsin näyttävän spektaakkelin. Siirtyminen paikalle ja pois oli hämmentävän helppoa. Puolityhjästä bussista oli kiva katsella, kun jalkakäytävät olivat täynnä konserttiin meneviä ihmisiä. Paluumatkallakin vielä mahtui bussiin, joskin joutui seisomaan bussin etupäässä. Ihmismassassa olisi kyllä ollut turistille jos toisellekin ihmettelemistä. Mistä nämä kaikki ihmiset puolityhjästä Suomesta oikein ilmestyivät?

Madonnan show oli toki spektaakkelimainen. Tuttuja biisejä kaikui ilmoille, vaikkei Madonnan ilmaantumista lavalle meinannut huomata. Uusimmat biisit kun eivät kovastikaan eronneet Paul Oakenfoldin keikan tanssijytästä. Keikan kuva-anti jäi vähäiseksi, sillä kännykkäkamera ei osunut aivan kiikarien tasolle kuvan tarkkuudella. Voisin toki esitellä sen kuvan, jossa Madonna on ilmiselvästi se 123. pikseli vasemmalta. Kuva-annin voi siis tällä kertaa jättää mielikuvituksen varaan. Iso täysikuu loisti taivaalla, ilma oli lämmin ja tyyni. Helsinki tarjosi parastaan juhlaväelle. Elokuu ei pettänyt, tälläkään kertaa.

Kivun valloittaja

Hartioita sälkee, selkää särkee, kaikkea särkee. Oikeastihan en ole siis kipeä (matkustelusta huolimatta olen säästynyt mm. sikainfluenssalta), tämä kaikki särky on omaa syytäni. Olen viettänyt hienosta säästä huolimatta päivät sisällä, pomppien ylös, alas ja ympäri. Seissyt käsilläni (tai no, lähinnä yrittänyt seistä, itse seisominen kun on aika vaikeaa), pyörähdellyt ja laulanut. Soittanut pikkurillini kipeäksi.

Lihassärky muistuttaa minua siitä, että olen tehnyt jotain, mutta en silti halua ajatella, miltä huominen aamu näyttää. Perinteisesti liikunnan aloittamisen jälkeen kaksi seuraavaa päivää kipu vain pahenee. Näin ollen pienoiset epäilykset täyttävät pään. Pääsenkö huomenna ylös sängystä, vai jäänkö vain suolapatsaana paikalleni makaamaan? Pystynkö kävelemään portaat alas, vai pettävätkö reidet altani? Jäänkö kiroamaan hienoa treenausta, vai voittaako elämä puolelleen?

Selkeä syykin löytyy tähän tuskallisen nautinnolliseen kipuiluun. Olen ollut pitkään poissa, joten lempparilaji kutsui pitkästä aikaa kuin magneetti puoleensa. Boonuksena viikonlopussa oli skotlannista tullut opettaja, joka veti raikkaan erilaiset treenit, jotka toivat erilaista väliä normaaleihin kesäviikonloppuihin.

Kun erilaiset liikkeet ja pitkät harjoitukset yhdistyivät heikkoon luontooni Intiassa (no, kyllä mä sentään säännöllisesti lenkillä kävin, köh, köh), muodostavat ne combon, joka on vähintäänkin mielenkiintoinen. Vatsalihakset, reidet ja hartiat huutavat muutaman päivän setin jälkeen hoosiannaa. Huomenna olisi vielä mahdollisuus jatkaa. Luultavasti yritänkin jatkaa, jos vain pystyn. Sen verran sisukas sissi olen, etten halua jättää väliin tätä nautinnollista mahdollisuutta kiusata kroppaa uusiin asentoihin ja uudenlaiseen hallintaan - silläkin uhalla, että tiistaina oikeasti joudun painiskelemaan sen kanssa, kuinka monta liikahdusta voin tehdä päivän aikana.