Aivan kun räätälikokemuksista ei olisi opittu mitään

Edellisellä reissulla tuli muutamaan kertaan otettua mittaa siitä, mitä on tehdä mittatilauspukua Punesta. Jotenkin voisi kuvitella, että yhdestä kerrasta edes oppi... Mutta ei.

Työkaverit päättivät antaa minulle edellisen reissun läksiäislahjaksi sarin, eli intialaisen perinnemekon. Perinteiseen tapaan se piti teettää, eli ensin mentiin valitsemaan kangas. Se oli jo varsin vaikeata, sillä värejä riitti ja itse olin enemmänkin taipuvainen yksinkertaisuuteen. Muutenkin kalpeanaamalle ei yhtä hyvin käy niin vahvat värit kuin tummemmalle alkuperäisväestölle. Hieno kuitenkin löytyi - oikeastaan aivan liian hieno näin jälkikäteen ajatellen.

Varsinaisesti sari koostuu kahdesta osasta: pitkästä kankaasta, joka kiedotaan ympärille ja napapaidan tapaisesta vaatekappaleesta. Paikka kuitenkin näytti hienolta ja tällä kertaa asiakasryhmänä oli naiset, joten ajattelin uskaltautua taas teettämään. Silmissäni myös länkkäri-iltapuku, josta jossain vaiheessa haaveilin ajattelin, että yhtä paitaa ei kovin pahasti pysty pilaamaan.

Olin väärässä. Valitettavasti. Ensinnäkin tämä ns. napapaita jäi kymmenen senttiä lyhyemmäksi kuin sovittu. Jotta tämä ei olisi vielä tarpeeksi dramaattinen näky, toiset kymmenen senttiä tuntui poistuneen rinnanympäryksestä. Näin ollen kovalla puristamisella sai vaatteen hädin tuskin päälle ja samaan aikaan nautti näystä, joka toi lähinnä mieleen mauttoman striptease-esiintyjän. Eli tämä tyylikäs asukokonaisuus, josta niin haaveilin, voidaan unohtaa. Viisi kertaa taas vaihteeksi kursivat tekeleen kasaan, mutta jos on liian pieni, niin on liian pieni. Samoista olisi löytynyt vielä monta senttiä varaa, joten voi olla, että Suomessa pohdin, onko asu vielä pelastettavissa.

Ironista kuitenkin, että iltapuku löytyi ihan vahingossa tavallisesta kaupasta ja pienin parannuksin siitä tulee varmaan upea. Ainakin tulos on ennustettavissa, kun itse pääsee tekemään.

Alemmat kastit

Intia virallisesti ei enää noudata kastijärjestelmää, mutta silti jako ei ole kokonaan taaksejäänyttä elämää. Paikalliset näkevät hyvinkin nopeasti, jos joku on sitä alhaisempaa kastia, josta tulee siivoojat, kodinhengettäret ja vartijat. Käytännössähän kasti ei enää niin paljon merkitse kuin menneinä vuosina, mutta se tuo lähtökohtaiset mahdollisuudet elämälle. Kouluttamattomana ja kielitaidottomana on vaikea edistyä yhteisössä, jossa on muutenkin paljon työvoimaa.

Jaottelu on näin länsimaisesti outo ilmiö, mutta silti täällä päivänselvä osa elämää. Ns. apulaisen asemassa olevat myös yrittävät hyödyntää toimetonta elämää ja sitä, että on paljon porukkaa tekemässä yksinkertaista työtä. He ovat tehneet siitä jopa taidon. Siivoojapojat ovat eksyneet lukemaan sanomalehtiä, jos sattui tulemaan edellisessä asumuksessa väärään aikaan kotiin. Hämmentävimmät ovat toimistorakennuksen kunnossapitotytöt, joita löytyy välillä muun muassa nukkumassa vessassa, harjaamassa hiuksiaan vessassa (nyt puhutaan metrin mittaisista takkuisista hiuksista) tai ihmeellisin tapaus oli kun yksi koversi jotain jalkakovettumiaan vessassa. He eivät edes kovin kummoisesti reagoi, vaikka joku valkokaulustyöläinen eksyisikin sisään, vaan jotenkin kokevat oikeutettuna lorvailun tylsän työn vastapainoksi.

Yksi selkeä tuntomerkki näillä ns. perinteisesti alemman tason työntekijöillä on havaittavissa. Monet heistä on tosi lyhyitä ja laihoja, kun ruokaa ei ole riittänyt kasvupyrähdyksen aikaan. Ero on suuri, kun vertaa valkokaulustyöntekijöihin, joita voisi ulkoisen olomuotonsa perusteella veikata vaikka eurooppalaisiksi, jos ei ihonväri paljastaisi. Vaatteet ovat myös perinteisemmän intialaisen oloiset. Siltikin ne on yhtä puhtaita ja värikkäitäkin kuin kaikilla muillakin, joten vieläkin minun on vaikea havaita, miten tämä kastijärjestelmä oikeasti näkyy katukuvassa. Siihen kun ei ole tottunut, eikä siihen myöskään oikeastaan osaa suhtautua luonnollisesti. Ehkä se on hyväkin niin.

Koirien valtakunta

Olen nähnyt koko reissun ajan yhden kissan. Se köllötteli erään bussipysäkin päällä ja olin yllättynyt. Suomessa en ole niin yllättynyt nähdessäni kissoja, sillä niitä näkyy aina silloin tällöin. Täällä maat ja mannut on kansoitettu koirilla. Niiden alkuperää en osaa sanoa, luultavasti ovat eksyneet sivilisaation matkassa tänne. Valtaosa koirista on villejä, osa sykki yksinäisinä susina ja osa ulvoo öisin laumoissa. Koiranpentujakin aina silloin tällöin näkee. Ne piiloutuvat pusikkoihin, jos alkaa niiden perään katsoa. Muut eivät kiinnitä paljon huomiota ihmisiin. Mitä nyt ehkä tööttääviin autoihin.

Nämä koirat ovat kuin kotonaan tässä liikenteen sekamelskassa. Ne ovat tottuneet siihen, että tööttäävää autoa väistetään, mutta muuten ne juosta jolkuttavat täsmälleen siten, miten niitä huvittaa. Sateen jälkeen sisäpihakin on täynnä mutaisia koiranjälkiä. Mistä ne tulevat tai minne ne menevät - siitä ei tietoa. Kerran näin ison rekan alla varmaan kymmenen koiraa samanaikaan nukkumassa, mutta muuten niiden olinpaikoista minulla ei ole mitään havaintoa. Kunhan käppäilevät ympäriinsä etsien ruokaa tai jotain mielenkiintoista tekemistä. Vähän niinkuin kaikki muutkin Intian eläimet.

Netti

Netin tila on häilyvä. On, ei ole on, ei ole. Kuin laspsena leikitty loru, jossa revittiin päivänkakkaran terälehtiä pohtien tulevia poikaystäviä tai muuten ihmeellistä tulevaisuutta.

Herkät hetket, jolloin klikkailulle löytyy vastine, jotain tapahtuu ruudulla. Turhautuneet räpsytykset, kun mitään ei tapahdu, vaikka kuinka toivoisi. Sivu, joka näyttää vain siltä, että kukaan ei kuuntele, eikä saa mitään kosketusta suureen bittiavaruuteen. Yhteys, joka lähti pois ja sitten se tuli takaisin. Sunnuntaina se taas katkesi ja tänään illalla tuli takaisin. Epätoivoinen tunne, että on taas yksin.

Miten, miksi, mistä johtuen? Sille ei oikeastaan löydy mitään selitystä. Vika ei ole ainakaan omassa modeemissa tai aivan operaattorin päässä, vaan jossain välissä. Vaikka kuinka soittaa netin perään, niin jotain joskus tapahtuu ja välillä taas ei. Ei mitään selkeätä yhteyttä, ei mitään tapaa, jolla voisi varmistua, että netti taas toimisi edes seuraavat viisi minuuttia. Pitää vain keskittyä tähän hetkeen ja toivoa, että se pelittää vielä huomennakin. Toivoa, että tuulet suovat minulle vielä hetken aikaa elää bittimaailmassa, ennen kuin seuraa taas pitkä hiljaisuus.

Kaksikielisyyden ansat

Intia on tietyssä mielessä vähintäänkin kaksikielinen maa. Hindi ja englanti ovat pääkielet ja lisäksi ns. maakunnilla on omat paikalliset kielensä, joita on kymmeniä. Näiden kielten käytön seuraaminen on erikoista, kun pystyy aina vertaamaan siihen, miten Suomessa asiat on hoidettu. Suomihan toki on kaksikielinen maa ja virastoissa saa ainakin käsittääkseni palvelua sekä suomeksi, että ruotsiksi ja lisäksi englanniksi. Käytännössä yhdelläkin kielellä voi pärjätä suhteellisen hyvin. Intiassa taas kaksikielisyys tarkoittaa sitä, että riittää, että tieto on jommallakummalla kielellä. Välillä täällä Maharastanissa se voi olla vielä paikallisella kielellä. Näin ollen pärjätäkseen sujuvasti omillaan pitäisi osata vähintään kahta tai kolmea kieltä.

Käytännössä jos saat laskun, kyselyn tai tiedotteen, se voi olla englanniksi, hindiksi tai marathiksi. Jos soitat johonkin tai pyydät jotain palvelua, niin se on jollain näistä kielistä. Englanninkielellä periaatteessa pärjää, paitsi aina silloin tällöin pitää pyytää apua. Esimerkiksi maahan tullessa sikainfluenssakysely oli ainoastaan englanniksi, jolloin ne, jotka eivät ymmärtäneet tarvitsivat apua kyselyn täyttämisessä.

Lukuiset puhelinsoitot ovat päättyneet kiusalliseen hiljaisuuteen, kun vastapuoli ei osaa sanaakaan englantia, eikä edes voi oikein myöntää asiaa. Monissa kaupoissa juostaan kaupan toiseen päähän ihmisen luo, joka ehkä osaa kieltä, tai sitten ei. Sama juttu on kotiin tulevassa postissa. Joudun kysymään hissikavereilta, naapureilta tai työkavereilta, että onko tämäkin lappunen vain jokin turha mainos, vai sisältääkö se oikeasti jotain tärkeää tietoa? Onneksi avulaita intialaisia tuntuu riittävän, sillä maassa, jossa on kielien sekamelska, ihmiset vaikuttavat tottuneet siihen, että aina välillä pitää kysyä apua ja välillä auttaa, jotta yhteistoiminta onnistuisi.

Kuinka netti korjataan intialaiseen tapaan

Hiljaisuus, pois se minusta. Lopultakin netti on taas toiminnassa ja ääneni pääsee takaisin bittiavaruuteen. Oi tätä autuutta. Netti tosiaan pätkäisi pahasti. Mykäksi, hiljaiseksi meni suorastaan, joka alkoi viime viikon myrskystä ja kesti ikuisuuden tai ainakin aivan liian pitkään. Sähköt sentään palasivat noin 15 tunnin päästä, mutta nettiä ei kuulunut, vaikka kuinka soitteli erinäisille helppilinjoille. Kokeilin jopa, onko ongelma vain langattomassa netissä, vaan ei tuntunut tulevan lainkaan bittejä sisälle tähän taloon.

Netin toimintakuntoon saaminen oli kyllä taas niin perinteistä Intiaa kuin olla ja voi. Soitan nettiasioista jollekin help-linelle. Sieltä sanotaan, että mikä on asiakastunnus. No, koska en ole tätä avannut, niin eihän mulla ollut mitään käsitystä. No eikun otetaan yhteyttä eri tahoihin, ja lopulta saan sähköpostiosoitteen, joka saa toimia account numberina (ehkä tuo account number olisi viitannut johonkin muuhun, mutta... eipäs nyt olla niin tarkkoja). Soitan uudestaan samaan Tatan numeroon, josta ovat, että tämä on nyt vääräntyyppinen internjetti, soitapa tähän maksulliseen numeroon. Koska alkuperäinenkin numero oli maksuton, niin päätin sitten vähän kaivaa jonkun toisen vastaavan Tatan numeron. Soitin siihen ja selitän asiani. Kaveri langan toisessa päässä mongertaa jotain aivan käsittämätöntä. Intianenglanti pikanopeutettuna ei ole mikään paras ymmärrettävä, joten puhelu edistyy tuskaisen hitaasti, kun joudun kyselemään kymmenen kertaa jokaisesta lauseesta, että mitä tulikaan sanottua.

Vikailmoitus saatiin kuitenkin tehtyä. En kuitenkaan tajunnut, että enhän antanut puhelinnumeroani näille korjaajaveikoille. Joten he päättivät soittaa sille intialaiselle, joka liittymän oli avannut. Tämä intialainen sattui sijaitsemaan muutaman sadan kilometrin päästä tästä paikasta, joten kun he soittivat hänelle, hän vain sanoi, että netti toimii. Joten odotan viikon kiltisti ja sitten alan tiedustella asiaa. Kuullakseni, että asia on selvennyt, nettihän toimii. Sitten siihen itse taas urputtamaan, että muuten hyvä, mutta kun ei toimi. Noo, sovimme sitten että paikalliset korjaajaveikot tulevat tänään ihmettelemään nettiä. Sanon, että olen seiskalta kotona ajatellen, että ei sieltä kuitenkaan kukaan tule. Päivä venyy ja varttia vaille seitsemän saan yhtäkkiä puhelun. Ainoa vaan että puhelimen toisen pään puheesta ei saa mitään selvää ja sitten linja katkeaa. Yritän soittaa takaisin ja saan vain hämmentyneitä vastauksia. Kiltti duunikaveri on kuitenkin heittämässä mua kotiin, joten pyydän, että hän vielä soittaa kerran numeroon, hindiksi. Noo, käy ilmi, että menee kyllä johon tatan toimistoon, mutta tuskin siihen osaan, josta minulle juuri soitettiin. Duunikaveri kuitenkin kertoo, että seuraavana päivänä voi yrittää uudestaan.

Olen silti huolissani, josko insinöörit odottavat oven edessä. Ei ketään. Huokaisen, turhaudun ja valmistaudun päättäväisesti siihen, että soitan netin perään uudestaan. Päätän kuitenkin vielä kerran kytkeä kaiken pois päältä ja antaa mahdollisuuden netin paluulle. Olen henkisesti valmistautunut siihen, ettei taaskaan mikään toimi. Mutta, mutta, nettihän löytyi! Netti on takaisin! En yhäkään tiedä, että kytkivätkö intialaiset jotain jossain, vai minkä takia netti heräsi taas eloon. Nyt kuitenkin puhallan siihen happea ja toivon, että kestäisi pystyssä vielä lopun tästä minun tämänkesäisestä oleskelusta.

BTW. Tässä välissä tuli blogillakin täyteen merkkipäivä, nimittäin vuosi ja melkein 200 kirjoitusta takana. 200 olisi oikeastaan mennyt rikkikin, ellei netti olisi niin pahasti hangoitellut vastaan. Nyt olen taas ihmisten ilmoilla ja oma fiiliskin on huomattavasti parempi. Elämä alkaa voittaa, kun taas saa kontaktia iltaisin ihmisiin, eikä mene vain omassa kämpässä kykkimiseksi. Toki vieläkin netti voi katkeilla, mutta se onkin sitten asia erikseen. Näin ollen lähipäivinä voi tulla kirjoitus kun toinenkin kun pitkä tarve kirjoittaa pääsee lopultakin purkautumaan. Oi tätä onnea!

Taivas tummenee ja salamat vilkkuu

Ei, nyt ei puhuta tummenevista ensi-illoista, eikä edes kameroiden välkkeestä. Projekti intialaiseksi filmitähdeksi, tai edes wanna-be filmitähdeksi ei ole vielä edennyt, sillä viime päivät ovat olleet vähän turhan kiireisiä.

Autonkuljettaja sanoi tänään, että monsuuniaika on myöhässä. Myötäilin, sillä aurinko vielä paistaa ja vaikka ilma on hieman viilennyt, ei ilmassa ole sitä tuntua, että kohta sataa putkeen kuukausitolkulla. Siihen vielä kuljettaja lisäsi, että ehkä noin 3-4 päivää ja vasta sitten alkaisi. Laskennallisesti monsuunikausi olisi siis alkanut tänään, jos noudatetaan kaiken historian keskiarvoja. Ilta lupasikin jo esimakua tulevasta, kun tummat pilvet täyttivät taivaan ja valo kaikkosi. "Parin tunnin päästä tulee vettä", kuljettaja ennakoi.

Varsin oikeassa oli, ehkä turhankin pelottavan oikeassa. Koko ilta on sitten kulunut siten, että taivas välkkyy, valot välkkyy ja ympärillä jyrisee. Suurena ukonilmojen fanina olen kurkistellut innoissani parvekkeelle, että kyllä, tulee sitä vettä vieläkin paljon. Varaan ledit lähistölle sitä varten, että jos kokonaan pimenisi. Lueskelen, mutta siitä ei meinaa tulla mitään, sillä on niin jännittävää, kun ympäristö muovaa itseään aivan uudeksi. Tämä kuulemma ei ole vielä monsuunikautta. Mietityttää, että millaiseksi tämä elämä on lähiaikoina menossa.

Joka tapauksessa olen varustautunut aikaan, jolloin ulos kämpästä ei oikein voi mennä, puhumattakaan haaveista päästä pois tästä Magarpattan pikkukylästä. Laskin juuri, että viimeisen parin viikon aikana olen ostanut 12 kirjaa. Lisäksi on muutama Suomesta tuotu/edellisellä reissulla lukematta jäänyt. Eli ei ainakaan lukemisen vuori ole loppumassa kesken, vaikka ensimmäiset kolme tuosta haalimisesta onkin jo ahmittu. Monsuunikausi, jos siis olet tulossa, niin tiedä, että minä olen varustautunut!

Paikan vaihtoa

Yksi ilmeinen asia intialaisissa käyttäytymistavoissa on tullut opittua tässä oleskelun aikana. Intialaiseen mentaliteettiin kuuluu aina tietty kärsimättömyys ja tyytymättömyys. Jos on tapahtuma, jossa saa valita vapaasti paikkansa, niin paikkaa pitää vaihtaa, ehkä montakin kertaa, jotta voisi olla tyytyväinen. Paikanvaihdosta huolimatta ei oikein voi yhäkään olla tyytyväinen, sillä aina ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella ja sen sijaan, että voisi keskittyä itse tapahtumaan, käyttää energiansa sen pohtimiseen, mistä voisi nähdä vieläkin paremmin.

Esimerkiksi A. H. Rahmanin konsertissa oli numeroimattomat paikat mentaliteetilla, että ensimmäiset tulijat vievät parhaat paikat. Sama siis pätee myös muihinkin tapahtumiin, jossa saa itse valita paikkansa, kuten elokuvateattereihin. Kuvastavaa tälle on, että kun aikaa on, niin sitä paikkaa pitää vaihtaa monta kertaa, jotta kaikki mahdolliset kulmat on tultu koettua ja näkyvyys lavalle analysoitua. Vaikka käytännössä joka paikka olisikin suunnilleen yhtä hyvä, niin kyllähän selkeästi pitää käyttää aikaa siihen, että vaihdetaan ja vaihdetaan. Vielä tunnin jälkeenkin voisi pohtia, että entäs jos nuo toisen nurkan paikat olisivat vielä paremmat?

Toinen hyvin intialainen asia siirtymisessä on se, että aina pitää olla tilaisuuden (tai lennon tai matkan tai...) loputtua lähtemässä ensimmäisten joukossa pois. Konsertissa viimeisten sävelten aikana valtaosa on jo noussut, että varmasti pääsisivät ensimmäisten mukana pois. Leffassa heti kun alkaa näyttää siltä, että suuria juonenkäänteitä ei ole enää odotettavissa puoli salia nousee käytävään valmistautumaan poislähtöön. Parhaimmillaan he etenevät jo ovensuuhun, johon sitten pysähdytään, jos juoni vielä jatkuukin. Kuitenkin, kukaan ei voi siinä vaiheessa enää estää, etteikö pääsisi ensimmäisten joukossa pois.

Intialaiseksi filmitähdeksi?

Heh, Mumbain reissulla sattui jotain koomistakin kierrellessäni Mumbain pieniä kujia. Toki sieltä matkamyymälöiden keskeltä pomppii yksi sun toinenkin intialainen mainostamaan omaa pientä hienoa kauppaansa, josta saisi niitä parhaita matkamuistoja, juuri nyt, ärsyttävyyteen asti.

Törmäsin paikalliseen länsimaalaisscouttiin, joka keräsi kontakteja leffoja varten. Kovasti oli ehdottelemassa, että siihen ja tähän leffaan tarvittaisiin bilettäjiä. Bollywood kun on Intian elokuvataiteen keskus ja sieltä löytyisi hommaa yhden sun toisenkin elokuvan taustaihmisenä. Asia, joka on sen verran yleinen, että matkaoppaatkin mainostavat, että sieltä saattaa löytyä polku tähtiin, tai ainakin tähtien juurelle. Näin ollen pistin asian harkintaan, sillä olisihan se jotain, jos on ollut mukana ihan oikeassa jopa miljoonalevikkisessä elokuvassa. Voisi kertoa lapsenlapsille siitä hetkestä, kun käsi vilahti suuren tähden taustalla ja kuinka eksoottista olisikin olla filmitähti vieraassa maassa - ainoana miinuksena ehkä tosin, että täällä leffoja tulee niin usein, että oma esiintyminen kerää yhtä paljon huomiota, kuin yhden hyttysen ininä suuressa laumassa juhannusyönä.

Väsyneenä, mutta hengissä

Tauti vie voimat. Viiteen päivään ei oikein pysynyt mikään sisällä, vaan kaikki tuli läpi pian ruokailun jälkeen. Yyyh. Maanantaina aloin vetämään antibiootteja, ihan oma-aloitteisesti. Tietysti järkevyyttä voi pohtia, mutta elimistö tuntui löytäneen tietyn stabiilin tilan, jossa mikään ei erityisemmin sattunut, mutta mikään ei myöskään pysynyt sisällä kovin pitkään. Ei siis kauhean hyvä pitkäjänteinen stabiili tila.

Taikanappi tuntuu auttavan, sillä on pysynyt hyvin sisällä kuurin aloittamisen jälkeen. Eka yö oli hieman tuskainen jopa, kun vatsassa tuntui olevan selkeästi enemmän tavaraa, kuin mihin se oli vähään aikaan tottunut. Viime yö meni jo huomattavasti paremmin ja positiivista on, ettei ripulia ole näkynyt nyt kahteen päivään. Väsymys kuitenkin vielä vaivaa. Eilen töiden jälkeen ihmettelin vain hetken sitä, mitä televisiosta tuli ja söin. Sen jälkeen uni maistui. Aamullakin uni vielä painoi, vaikka selkeästi olo on virkeämpi kuin pari päivää sitten.

Ripulista huolimatta tuli siis ihmeteltyä Mumbai läpi ja lisäksi yksi rokkikonsertti Punessa. A.H. Rahman esiintyi isolla lavalla yhtenä ensimmäisistä Punessa järjestetyistä isoista konserteista. Ilmeisesti näillä ei ole kovin vahvaa isojen tapahtumien perinnettä ja sen kyllä huomasi. Tarkempaa juttua lähipäivinä, kun väsy ei ole enää päällimmäinen fiilis. Sitä ennen tuossa on klippi herrasta, jonka esityksistä Intia tuntuu olevan kovinkin ylpeä. Itsekin diggailen kovasti varsinkin noista rytmi- ja lauluosuuksista. Eli AH Rahman & Jai Ho ja O Saya. (ps. Pussycat Dollsin versio Jai Ho:sta on mielestäni aika järkky, originaali sen olla pitää)