Koska jo kotosuomessa intouduin ottamaan kuvia parvekkeelta, niin nyt on sitten paikallisten parvekekuvien vuoro. Kyseessä ei ole varsinaisesti parveke, vaan kattoterassi, josta näkyy kivasti kaupungin kattojen yli.
perjantai 23. tammikuuta 2009
Onni on...
summa pienistä asioista. Ensimmäiset lämpimät pisarat suihkussa, tieto siitä että on vielä lämpimiä suihkuja. Uni, joka sulkee maailman täsmällisesti pois keskiyöstä aamuseiskaan. Pulut, jotka tappelevat ikkunan ulkopuolella tuoden tajuntaan, ettei elä yksin täällä korkeuksissa. Unohtunut puolikas suklaapatukka taskussa siinä vaiheessa kun tajuat, että vatsa on lopulta rauhoittunut ja nyt on kammottava nälkä. Maailma, joka selkiytyy päivä päivältä, hitaasti, mutta varmasti.
torstai 22. tammikuuta 2009
Arkea etsimässä
Tänään löytyi vielä yksi uusi ravintola, jossa emme olleet vielä käyneet. Se oli sinänsä jotenkin korni, jenkkien klassikot pauhasi täysillä. Ruoka oli periaatteessa hyvää, mutta oma ruokarajoittuneisuuteni vaivasi jälleen. Vatsa oli kyllä rauhoittunut, mutta kroppa taisteli muuten sen verran paljon vastaan, että oli vedettävä allergiatabu kesken ruokailun ja lopettaa ruokailu siihen. Sydän pompotti hetkisen ja posket punehtuivat, mutta loppupeleissä kaikki meni varsin hyvin. Oli kyllä hyvä muistutus mausteiden vaaroista.
Ensimmäinen viikko on kohta takana ja silti on elämä pienessä vaihetilassa. Joogaahan halusin täällä kokeilla, mutta yhtäkään tuntia ei ole vielä löytynyt. Kävimme tarkastelemassa paikallisen kuntokompleksin, joka tarjosi kyllä naisille joogatunteja - joka aamu kello 10. Ei kauheasti lämmittänyt, sillä aika on minulle mahdoton. Lisäksi se oli varsin kallis länkkäreille, joten pistää vähän miettimään, että mitä urheilua voisi keksiä. Ehkä noita joogatunteja löytyisi vielä jostain muualtakin, pitää varmaan alkaa katsoa ympärilleen.
Tuleva viikonloppu on pitkä, täällä on jokin paikallinen juhlapäivä (republic day tms) maanantaina, joten luultavasti olemme lähdössä johonkin rannalle, nimittäin paikallisten suosittelemaan Alibaugiin. Matkalla on myös jotkin kuuluisat luolat, jotka varmaan tullaan tsekkaamaan siinä sivussa. Saa nähdä miten matka toteutuu, pitää kertoa siitä sitten tarkemmin, kun päästään viikonlopputunnelmiin. Noh, huomenna on duunissa vapaan pukeutumisen päivä, saa nähdä miltä töissä näyttää ja mitkä fiilikset on viikonlopun käynnistyessä.
Ensimmäinen viikko on kohta takana ja silti on elämä pienessä vaihetilassa. Joogaahan halusin täällä kokeilla, mutta yhtäkään tuntia ei ole vielä löytynyt. Kävimme tarkastelemassa paikallisen kuntokompleksin, joka tarjosi kyllä naisille joogatunteja - joka aamu kello 10. Ei kauheasti lämmittänyt, sillä aika on minulle mahdoton. Lisäksi se oli varsin kallis länkkäreille, joten pistää vähän miettimään, että mitä urheilua voisi keksiä. Ehkä noita joogatunteja löytyisi vielä jostain muualtakin, pitää varmaan alkaa katsoa ympärilleen.
Tuleva viikonloppu on pitkä, täällä on jokin paikallinen juhlapäivä (republic day tms) maanantaina, joten luultavasti olemme lähdössä johonkin rannalle, nimittäin paikallisten suosittelemaan Alibaugiin. Matkalla on myös jotkin kuuluisat luolat, jotka varmaan tullaan tsekkaamaan siinä sivussa. Saa nähdä miten matka toteutuu, pitää kertoa siitä sitten tarkemmin, kun päästään viikonlopputunnelmiin. Noh, huomenna on duunissa vapaan pukeutumisen päivä, saa nähdä miltä töissä näyttää ja mitkä fiilikset on viikonlopun käynnistyessä.
keskiviikko 21. tammikuuta 2009
Vatsaa vääntää
Hyvä karma tällä reissulla taisi loppua kahden hyttysen nitistämiseen. Kun lähdin Intiaan, niin olin varma siitä, että ensimmäisten viikkojen aikana tulen saamaan jonkinlaisen vatsataudin ja seuraavien kuukausien aikana siitä tulee osa jokapäiväistä elämää. Ajattelin myös vahvasti, että olen todella tarkkana sen suhteen, että mitä syön ja juon. Käytännössä tuota tarkkana olemista rajoittaa täällä vahvasti se, että vaihtoehtoja on todella vähän. Voi yrittää valita turvallisinta, mutta siltikään ei ole vakuuksia, että mistä esimerkiksi ruoka on peräisin tai miten se on valmistettu.
Montaa päivää ei tarvinnut odottaa siihen, että vatsa on löysällä. Tänä aamuna vatsa yllätti minut juuri siinä vaiheessa, kun olin lähtemässä töihin. Ilman mitään ennakkovaroitusta, yhtäkkiä oli kova tarve linnottautua vessaan vartiksi. Sen jälkeen vatsa onneksi taas rauhoittui, ainakin siinä määrin, että töitä pystyi tekemään suhteellisen normaalisti pientä palelua lukuunottamatta. Lämpöä on aavistuksen, mutta ehkä kyllä se siitä. Jos tämä on matkan pahin vatsapöpö, olen superonnellinen. Pahoin pelkään, että näistä kuullaan vielä.
Illalla meni hieman paremmin ruoan kanssa. Aamuinen ei ole toistunut, vaikka hetkittäin on hieman kurja olo. Riksa vei n. 20 minuutin matkan paikalliselle ns. kalliille alueelle, josta löytyi jotain pieniä kauppoja ja ravintoloita sekä näki jopa muutaman länsimaalaisen. Illalliseksi jonkun verran pastaa, kovin paljoa sitä ei kuitenkaan jaksanut vielä/enää syödä, kun pelkäsi huonon olon toistuvan. Vielä olo on kuitenkin varsin stabiili, joten eiköhän nämä seikkailut täällä Intiassa jatkune. Jossain vaiheessa voisi alkaa selvittää paikalliset jooga tms. mahdollisuudet, koska nyt on hassussa välitilassa, kuin lomalla ilman paljoakaan omaa aikaa.
Montaa päivää ei tarvinnut odottaa siihen, että vatsa on löysällä. Tänä aamuna vatsa yllätti minut juuri siinä vaiheessa, kun olin lähtemässä töihin. Ilman mitään ennakkovaroitusta, yhtäkkiä oli kova tarve linnottautua vessaan vartiksi. Sen jälkeen vatsa onneksi taas rauhoittui, ainakin siinä määrin, että töitä pystyi tekemään suhteellisen normaalisti pientä palelua lukuunottamatta. Lämpöä on aavistuksen, mutta ehkä kyllä se siitä. Jos tämä on matkan pahin vatsapöpö, olen superonnellinen. Pahoin pelkään, että näistä kuullaan vielä.
Illalla meni hieman paremmin ruoan kanssa. Aamuinen ei ole toistunut, vaikka hetkittäin on hieman kurja olo. Riksa vei n. 20 minuutin matkan paikalliselle ns. kalliille alueelle, josta löytyi jotain pieniä kauppoja ja ravintoloita sekä näki jopa muutaman länsimaalaisen. Illalliseksi jonkun verran pastaa, kovin paljoa sitä ei kuitenkaan jaksanut vielä/enää syödä, kun pelkäsi huonon olon toistuvan. Vielä olo on kuitenkin varsin stabiili, joten eiköhän nämä seikkailut täällä Intiassa jatkune. Jossain vaiheessa voisi alkaa selvittää paikalliset jooga tms. mahdollisuudet, koska nyt on hassussa välitilassa, kuin lomalla ilman paljoakaan omaa aikaa.
Kaivattuja kuvia Intiasta
Vielä täytyy odottaa kämpän kuvien kanssa, sen verran hämärää on jo kotiintullessa, että kunnon kuvia ei oikein saa - ei edes sisältä, koska täällä sisällä on tuota valoa vähän heikonlaisesti. Muutaman kuvan sentään räpsin tänne siirryttäessä erilaisten kulkuvälineiden ikkunoista, joten ehkä se tyydyttää tuota ensimmäistä tiedonnälkää.
Että tällaista tällä kertaa. Kyllä mä joskus laitan jotain itse koettuakin. Muutakin kuin ohikiitävän bussin tai auton ikkunasta. (Sen lentokonekuvan kyllä otin ihan koneesta noustessa).
tiistai 20. tammikuuta 2009
Järjestystä kuuman auringon alla
Ensijärkytyksestä on lopultakin päästy eikä Intia vaikuta enää ehkä ihan niin kaoottiselta kuin ensimmäisinä päivinä. Se on sinänsä hyvä, sillä Pune on Intian kaupungeista siitä rauhallisimmasta päästä.
Ensimmäinen ns. oikea työpäivä takana ja olen varsin tyytyväinen tuloksiin, ainakin tuntui siltä, että sain ihmisiä osallistumaan ja jotain aikaiseksi. Kuulin myös, että täällä on jokin paikallinen sosiaalinen auttamisprojekti työn puitteista käynnissä, joten saattaisin olla kiinnostunut opettamaan jonain lauantaina jollekin paikalliselle teinille englantia.
Sää on varsin leppoisa. Ulkona tarkenee vaatteissa kuin vaatteissa, mutta kuivuuden takia on mukava olla myös pitkissä housuissa ja paidoissa. Moskiittoja olen jokusen bongannut, mutta täällä asunnon kymppikerroksessa ole vielä yhtään nähnyt ja hyvä niin. Koulutusluokassa surrasi tänään yksi, ja yritin sitä kovasti saalistaa pois ympäriltäni, vaikka tappamista vastustavat hindut saattaisivatkin pahastua. Onneksi en ollut sille herkkuisa uhri (ainakaan toivottavasti), joten aika pian lentävä otus jatkoi matkaansa araville ilmoille.
Selkeä vihollinen taitaa olla kuitenkin löytyä, nimittäin curryruoat. Lounas taitaa olla haaste numero yksi, sillä kummasti aina iltapäivällä nousee poskien punotus ja pientä lämpöä, joka sitten myöhemmin laskee. Olen tehnyt kuitenkin sen periaatepäätöksen, että heti kun oikeasti nousee kuumetta, selvitän miten pääsee lääkäriin ja menen lääkäriin. Tiedän jo, että missä on paikallinen sairaala, mutta jokin länsimaisempi voisi olla paikallaan. Kuitenkin jo tiesin etukäteen, että olen currylle allerginen, joten eiköhän tämä tästä. Huomenna voisin ostaa vain lounasleivän firman kahvilasta ja katsoa mitä tapahtuu.
Illat eivät ole ongelma, sillä tosiaan ainoa paikallinen vaihtoehto tarjoaa n. 3,5 eurolla tarjoilijoiden tuoman lounaan seisovasta pöydästä, johon kuuluu alkupaloja (niin paljon kuin jaksaa), pääruokia (niin paljon kuin jaksaa) ja vielä jälkiruoaksi jätskiä. Ja ruoat - aivan mahtavia. Ensimmäisenä tarjoiltu tomaattikeitto vei kielen mennessään. Alkupaloihin perehdyin niin hyvin, että oikeasti jouduin skippaamaan kokonaan pääruoan ja jälkkärin, kun ei yksinkertaisesti mahtunut enempää vatsaan. Saa nähdä, miten tänään käy. Nyt on kuitenkin pakko mennä, muuten joutuu viettämään seuraavan päivän iltaan asti vatsa lähes tyhjänä, mikäli tosiaan ajattelin kokeilla ruokien välttelyä ja katsoa, riippuuko poskien punoitus niistä.
Ensimmäinen ns. oikea työpäivä takana ja olen varsin tyytyväinen tuloksiin, ainakin tuntui siltä, että sain ihmisiä osallistumaan ja jotain aikaiseksi. Kuulin myös, että täällä on jokin paikallinen sosiaalinen auttamisprojekti työn puitteista käynnissä, joten saattaisin olla kiinnostunut opettamaan jonain lauantaina jollekin paikalliselle teinille englantia.
Sää on varsin leppoisa. Ulkona tarkenee vaatteissa kuin vaatteissa, mutta kuivuuden takia on mukava olla myös pitkissä housuissa ja paidoissa. Moskiittoja olen jokusen bongannut, mutta täällä asunnon kymppikerroksessa ole vielä yhtään nähnyt ja hyvä niin. Koulutusluokassa surrasi tänään yksi, ja yritin sitä kovasti saalistaa pois ympäriltäni, vaikka tappamista vastustavat hindut saattaisivatkin pahastua. Onneksi en ollut sille herkkuisa uhri (ainakaan toivottavasti), joten aika pian lentävä otus jatkoi matkaansa araville ilmoille.
Selkeä vihollinen taitaa olla kuitenkin löytyä, nimittäin curryruoat. Lounas taitaa olla haaste numero yksi, sillä kummasti aina iltapäivällä nousee poskien punotus ja pientä lämpöä, joka sitten myöhemmin laskee. Olen tehnyt kuitenkin sen periaatepäätöksen, että heti kun oikeasti nousee kuumetta, selvitän miten pääsee lääkäriin ja menen lääkäriin. Tiedän jo, että missä on paikallinen sairaala, mutta jokin länsimaisempi voisi olla paikallaan. Kuitenkin jo tiesin etukäteen, että olen currylle allerginen, joten eiköhän tämä tästä. Huomenna voisin ostaa vain lounasleivän firman kahvilasta ja katsoa mitä tapahtuu.
Illat eivät ole ongelma, sillä tosiaan ainoa paikallinen vaihtoehto tarjoaa n. 3,5 eurolla tarjoilijoiden tuoman lounaan seisovasta pöydästä, johon kuuluu alkupaloja (niin paljon kuin jaksaa), pääruokia (niin paljon kuin jaksaa) ja vielä jälkiruoaksi jätskiä. Ja ruoat - aivan mahtavia. Ensimmäisenä tarjoiltu tomaattikeitto vei kielen mennessään. Alkupaloihin perehdyin niin hyvin, että oikeasti jouduin skippaamaan kokonaan pääruoan ja jälkkärin, kun ei yksinkertaisesti mahtunut enempää vatsaan. Saa nähdä, miten tänään käy. Nyt on kuitenkin pakko mennä, muuten joutuu viettämään seuraavan päivän iltaan asti vatsa lähes tyhjänä, mikäli tosiaan ajattelin kokeilla ruokien välttelyä ja katsoa, riippuuko poskien punoitus niistä.
maanantai 19. tammikuuta 2009
Ensimmäinen työpäivä
Ensin päivän pieniin, mutta elämän kannalta suuriin saavutuksiin: löysin tänään vessan valokatkaisijan. Enää tarvitsisi keksiä, miten saadaan lämmintä vettä, niin avot, kummasti elämä taas piristyy tässä 30-asteisessa asumistossa.
Ensimmäinen työpäivä takana, aika väsynyt olo. Päivä venähti pitkäksi ja aikataulut venyivät. Varsinaisesti aloittaminen oli ihmeellistä palloilua, näin suomalaisesta näkökulmasta katsoen. Itseni esittelyä lukuunottamatta minun ei juuri tarvinnut puhua, mikä oli jotenkin helpottavaa. Aikaero vielä vaivasi ja jotenkin paikallisiin tapoihin ei ollut tottunut niin, että osaisi olla luonteva. Huomenna onkin sitten kiirastuli, kun pitäisi puhua lähes koko päivä putkeen. Jos se menee hyvin, niin eiköhän nämä asiat ala pikkuhiljaa lutviutumaan. Jos ei, niin pitää pohtia vaihtoehtoja, joilla asiat saadaan pelittämään.
Nälkä on taas kova, viiden minuutin päästä pitäisi käydä tsekkaamassa tämän pikku hienostuneen minikaupungin ainoa ravintola. Toivottavasti ruoka on hyvää ja sitä on paljon, muuten pitää alkaa keksiä, miten täällä pysyy hengissä. Kuvia lupailen lähiaikoina, nyt on hieman liian kiire. Lisäksi illalla tulee varsin nopeasti pimeä, joten tarvitsen luultavasti viikonlopun, että nykyisen kämpän saan tallennettua kameran muistiin.
Ensimmäinen työpäivä takana, aika väsynyt olo. Päivä venähti pitkäksi ja aikataulut venyivät. Varsinaisesti aloittaminen oli ihmeellistä palloilua, näin suomalaisesta näkökulmasta katsoen. Itseni esittelyä lukuunottamatta minun ei juuri tarvinnut puhua, mikä oli jotenkin helpottavaa. Aikaero vielä vaivasi ja jotenkin paikallisiin tapoihin ei ollut tottunut niin, että osaisi olla luonteva. Huomenna onkin sitten kiirastuli, kun pitäisi puhua lähes koko päivä putkeen. Jos se menee hyvin, niin eiköhän nämä asiat ala pikkuhiljaa lutviutumaan. Jos ei, niin pitää pohtia vaihtoehtoja, joilla asiat saadaan pelittämään.
Nälkä on taas kova, viiden minuutin päästä pitäisi käydä tsekkaamassa tämän pikku hienostuneen minikaupungin ainoa ravintola. Toivottavasti ruoka on hyvää ja sitä on paljon, muuten pitää alkaa keksiä, miten täällä pysyy hengissä. Kuvia lupailen lähiaikoina, nyt on hieman liian kiire. Lisäksi illalla tulee varsin nopeasti pimeä, joten tarvitsen luultavasti viikonlopun, että nykyisen kämpän saan tallennettua kameran muistiin.
Katto pään päällä ja ympäristöön tutustumista
Asumus täällä Punessa yllätti ensin positiivisesti ja sitten väsymyksen hiipiessä negatiivisesti. Ensimmäisenä huomiona oli, että tämä paikka on valtava, 3 eri makuuhuonetta, kylpyhuonetta ja parveketta pelkästään omaan käyttöön kahdessa kerroksessa. Tämän lisäksi vielä kattoterassi, jossa kelpaa tuijotella Magarpattan yötä.
Väsymyksen kasvaessa myös asumuksesta löytyi myös puolia, joista en ole niin innoissani. Ne ovat oikeastaan asioita, joita niin kummasti pitää itsestäänselvyytenä Suomessa, mutta jotka ovatkin kumman vaikeita tai puuttuvia oleskelupaikassa. Esimerkkinä lämmin vesi tai vessan valaisu. Yritin (ja oikeastaan kävinkin) suihkussa, mutta yhdestäkään kolmesta suihkusta en saanut lämmintä vettä. Toinen asia, joka taas puuttui kaikista vessoista, on valo, jotka tekevät tietyt toimenpiteet illalla (siis seiskasta eteenpäin) hieman haastaviksi. Nettikin on minulle yksi elämän perusehto, mutta näköjään tämä toimii vain ja ainoastaan kämpän alemmassa kerroksessa, ei siis niissä huoneissa, joissa varsinaisesti haluaisin asustella. Jääkaappi haisee niin kauhealle, että jokaisen tiiviinkin mehupurkin sijoittamista sinne pohtii kaksi kertaa. Ei siis ihan tämä paikka vastannut sitä mielikuvaa, kuin mitä odotin tai mitä mainoksista "suunnattu korkeimmille pomoille" olisi voinut tulkita. Mutta maassa maan tavalla, ehkä tästä tulee sitä aitoa Intian tuntua. Ehkä siihen tottuu ajan kanssa.
Lähintä tavallista pientä ruokakauppaa joutui etsimään tuntikausia ja heillä ei ollut edes vettä myytävänä. Keittiössä on jokin erittäin vanhan ja ränsistyneen oloinen puhtaan veden automaatti, johon kai pitää nojautua, kun ei parempaakaan ole saatavilla (seuraava kauppa on luokkaa puolen tunnin riksamatkan päässä, eli veden hakeminen on hieman haastavaa). Ehkä huomenna toimistolla tulee automaatti vastaan, josta saisi jopa ihan oikeaa vettä. Toinen, mitkä täältä varsinaisesti puuttuvat, on ravintolat. Puolen tunnin kävelymatkan päässä löytyy kaksi ravintolaa, joista toinen on melkoinen murju ja toinen näytti viihtyisältä. Harmi vain, että se ainoa järkevä vaihtoehto avautui vasta seiskalta, joten viiden käynnistä jäi vatsa varsin tyhjäksi. Toivon vahvasti, että paikasta saa edes hyvää ruokaa, sillä muita järkeviä vaihtoehtoja ei oikeastaan ole. Kolmen vartin kävelymatkan päästä sentään löytyi yksi pizzapaikka, jossa pahimman nälän sai taltutettua. 10 viikkoa pizzaa putkeen ei kuitenkaan kovastikaan houkuttele, eikä se varsinaisesti ole vaihtoehtokaan.
Yksi hämmentävä asia täällä on se, että muihin länsimaalaisiin ei olla oikeasti törmätty. Yhteenkään, ainakaan sen jälkeen kun lähti pois Punen lentokentältä. Tässäkään majapaikassa ei ole yhtään ihmistä, jonka nimi viittaisi mihinkään muuhun kuin intialaiseen. Siitä tulee hieman jänskä olo, kun taapertaa näitä katuja. Kokee itsensä vahvasti joukosta erottuvaksi, mitä en niin välttämättä haluaisi.
Toivon siis vahvasti, että huominen tuo jotain positiivista mukanaan. Ehkä tämä tästä, pala palalta. Päivä suunnilleen yhden tunnin yöunin ei ole koskaan helppo, varsinkaan niin eksoottisessa maassa kuin Intia. Pitäisi varmaan jättää kaikki elämisen tason odotukset, niin voisi vaan nauttia jokaisesta positiivisesta yllätyksestä, joka tulee vastaan.
Väsymyksen kasvaessa myös asumuksesta löytyi myös puolia, joista en ole niin innoissani. Ne ovat oikeastaan asioita, joita niin kummasti pitää itsestäänselvyytenä Suomessa, mutta jotka ovatkin kumman vaikeita tai puuttuvia oleskelupaikassa. Esimerkkinä lämmin vesi tai vessan valaisu. Yritin (ja oikeastaan kävinkin) suihkussa, mutta yhdestäkään kolmesta suihkusta en saanut lämmintä vettä. Toinen asia, joka taas puuttui kaikista vessoista, on valo, jotka tekevät tietyt toimenpiteet illalla (siis seiskasta eteenpäin) hieman haastaviksi. Nettikin on minulle yksi elämän perusehto, mutta näköjään tämä toimii vain ja ainoastaan kämpän alemmassa kerroksessa, ei siis niissä huoneissa, joissa varsinaisesti haluaisin asustella. Jääkaappi haisee niin kauhealle, että jokaisen tiiviinkin mehupurkin sijoittamista sinne pohtii kaksi kertaa. Ei siis ihan tämä paikka vastannut sitä mielikuvaa, kuin mitä odotin tai mitä mainoksista "suunnattu korkeimmille pomoille" olisi voinut tulkita. Mutta maassa maan tavalla, ehkä tästä tulee sitä aitoa Intian tuntua. Ehkä siihen tottuu ajan kanssa.
Lähintä tavallista pientä ruokakauppaa joutui etsimään tuntikausia ja heillä ei ollut edes vettä myytävänä. Keittiössä on jokin erittäin vanhan ja ränsistyneen oloinen puhtaan veden automaatti, johon kai pitää nojautua, kun ei parempaakaan ole saatavilla (seuraava kauppa on luokkaa puolen tunnin riksamatkan päässä, eli veden hakeminen on hieman haastavaa). Ehkä huomenna toimistolla tulee automaatti vastaan, josta saisi jopa ihan oikeaa vettä. Toinen, mitkä täältä varsinaisesti puuttuvat, on ravintolat. Puolen tunnin kävelymatkan päässä löytyy kaksi ravintolaa, joista toinen on melkoinen murju ja toinen näytti viihtyisältä. Harmi vain, että se ainoa järkevä vaihtoehto avautui vasta seiskalta, joten viiden käynnistä jäi vatsa varsin tyhjäksi. Toivon vahvasti, että paikasta saa edes hyvää ruokaa, sillä muita järkeviä vaihtoehtoja ei oikeastaan ole. Kolmen vartin kävelymatkan päästä sentään löytyi yksi pizzapaikka, jossa pahimman nälän sai taltutettua. 10 viikkoa pizzaa putkeen ei kuitenkaan kovastikaan houkuttele, eikä se varsinaisesti ole vaihtoehtokaan.
Yksi hämmentävä asia täällä on se, että muihin länsimaalaisiin ei olla oikeasti törmätty. Yhteenkään, ainakaan sen jälkeen kun lähti pois Punen lentokentältä. Tässäkään majapaikassa ei ole yhtään ihmistä, jonka nimi viittaisi mihinkään muuhun kuin intialaiseen. Siitä tulee hieman jänskä olo, kun taapertaa näitä katuja. Kokee itsensä vahvasti joukosta erottuvaksi, mitä en niin välttämättä haluaisi.
Toivon siis vahvasti, että huominen tuo jotain positiivista mukanaan. Ehkä tämä tästä, pala palalta. Päivä suunnilleen yhden tunnin yöunin ei ole koskaan helppo, varsinkaan niin eksoottisessa maassa kuin Intia. Pitäisi varmaan jättää kaikki elämisen tason odotukset, niin voisi vaan nauttia jokaisesta positiivisesta yllätyksestä, joka tulee vastaan.
sunnuntai 18. tammikuuta 2009
Adrenaliinit koholla Delhissä
Lentomatka oli kuin aurinkomatkojen tournee kanarialle, jossa lentotuuri loppui heti alussa ja istuin koko matkan alle 2-vuotiaan lapsen vieressä, joka kirjaimellisesti parkui ja huusi koko ajan. Lentokone oli viimeistä paikkaa myöten täyteen bookattu, joten ei ollut toivoakaan, että oltaisiin voitu siirtyä edes vähän kauemmas. Lisämaustetta parkumiseen toi muutaman penkkirivin päässä istunut intialainen, jonka yskäisyt kuulostivat lähinnä huuto-oksentamiselta.
Oleskelu Intiassa ei myöskään parhaalla mahdollisella tavalla. Tai sitten se niin alkoi tavalla, joka on maalle hyvin tyypillinen. Lennon lähtö viivästyi hieman, muttei kuitenkaan niin paljoa, että arvioitua laskeutumisaikaa olisi ylitetty millään tavalla. Delhin päässä suunnitelmat muutti äkillinen ukkosmyrsky, joka vei Delhin lentoasemalta sähköt. Hieman avoimeksi toki jäi, olivatko sähköt lainkaan päällä siinä vaiheessa kun laskeuduttiin, mutta ainakin heti laskeutumisen jälkeen kone pysähtyi ja kapteeni ilmoitti, että joudutaan rajuilman johdosta odottelemaan, että valot syttyisivät taas päälle.
Noh, reilun puolen tunnin viivytyksiä voi tapahtua siellä sekä täällä. Huomattavaa kuitenkin oli se, että vaihtoaikaa oli vain se kolme tuntia, joten meillä oli enää reilut kaksi tuntia aikaa saada pääsy maahan, laukut, tullit, siirtyä kotimaan terminaaliin, chekata itsemme sisään ja käydä turvatarkastukset läpi. Helppo juttu, kun kone oli ääriään myöten täynnä ja matkalaukkujen määrä valtava. Ensin oli maahantuloviranomaiset, joiden toiminta oli varsin mielenkiintoista jonottamista. Jono mateli ja mateli, mutta siitä jotenkin selvisi. Sen jälkeen suunnattiin matkalaukkujen keräykseen. Onneksi saimme suhteellisen pian laukut - siis jos ottaa sen valtavan määrän ihmisiä, jotka jäivät odottamaan laukkuaan vielä pitkään meidän jälkeenkin. Sitten suuntana oli tulli, josta selviydyttiin suhteellisen kunnialla läpi. Ainakaan meitä ei pysäytetty.
Tämän jälkeen olikin hieman pakka auki, mihin pitäisi mennä, jos mennään eri terminaaliin. Itselläni oli aavistuksia, ettei toinen terminaali ihan lähellä ollut, joten aika alkoi jo siinä vaiheessa olemaan aika kortilla. Nopeasti löysimme kuitenkin itsemme toiseen terminaaliin menevästä bussista, ja pystyi huokaisemaan, että hyvinhän tämä saattoi mennä. Noh, bussi siinä kiltisti körötteli kolmeakymppiä seuraavat puoli tuntia jättäen meidät väärälle terminaalille. Alle tunti oli enää lennon lähtöön aikaa ja puoli tuntia boardingiin, niin pienet hikihelmet alkoivat ilmestyä otsalle. Emme kuitenkaan heti tajunneet terminaalin olevan määrä, vaan odotimme lippujen vaihtoon kuullaksemme vuorollamme, että ei, toinen terminaali.
Siitä sitten taksikuskit tulivat huitomaan, että 1B-terminaali, 1B-terminaali. Aika oli kortilla ja hinta 100 rupiaa (alle 2 e), joten päätimme ottaa riskin. Tämä riski kyllä kannatti, sillä pääsimme sitten lopulta 1B-terminaaliin, josta alkoi kunnon säätäminen. Jonon sisälle ohitimme näyttäen nettilippujamme, mutta valitettavasti oli pakka aika sekaisin ja päädyimme taas sekalaisiin jonoihin. Lippujen lunastus ja chekkaaminen sisään piti tehdä toisaalla, ruumaan menevien tavaroiden läpivalaisu toisaalla. Valitsimme ensimmäiseksi check-innin, josta selvisi, että matkakaveri olisi tarvinnut lunastaa lipun toisaalla ja että läpivalaisu olisi jo myöskin pitänyt tehdä. Noh, itse jäin sitten blokkaamaan checkinniä ja kaveri hakemaan lippua ja henkilökunnan kanssa läpivalaisemaan tavaroita. Lopulta kamat saatiin ruumaan ja piti mennä turvatarkastukseen. Sekään ei aivan yllätyksittä sujunut. Ensinnäkin jonotin pitkään väärässä jonossa, sillä naisilla oli eri jonot kuin miehillä. Läpivalaisulaitteelle päästessään sanottiinkin sitten, että jokaisessa käsimatkatavarassa pitää olla tagi.
Matkatoveri oli jo lähtemässä pois siitä turvatarkastusjonosta, kun se oli käännytetty omasta jonostaan, mutta minä sitten puhumalla saatiin jonkinlaiset tagit, joskin eri lentoyhtiölle. E sillä väliä näyttänyt olevan, riitti, että oltiin saatu niihin "kaikki kunnossa"-leimat. Läpivalaisusta kun kerättiin kamoja, niin kaikui viimeinen kuulutus Puneen. Äkkiä siitä puolijuosten oikealle portille ja suoraan bussiin ja bussi liikkeelle koneeseen. Viimeisiä ihmisiä emme koneessa olleet, muutama länsimaalainen bisnesmatkustaja eksyi vielä hetkeä myöhemmin, mutta ainakin yhden niistä oli täytynyt maksaa jokin ihmeellinen 100 punnan lisämaksu passin välissä, jotta virkailija olisi hyväksynyt passin. Ilmeisesti siis maassa maan tavalla, onneksi me sentään vältyttiin siltä, muuten olisi tämä oleskelu saanut jo valmiiksi vähän ikävän sivumaun.
Oleskelu Intiassa ei myöskään parhaalla mahdollisella tavalla. Tai sitten se niin alkoi tavalla, joka on maalle hyvin tyypillinen. Lennon lähtö viivästyi hieman, muttei kuitenkaan niin paljoa, että arvioitua laskeutumisaikaa olisi ylitetty millään tavalla. Delhin päässä suunnitelmat muutti äkillinen ukkosmyrsky, joka vei Delhin lentoasemalta sähköt. Hieman avoimeksi toki jäi, olivatko sähköt lainkaan päällä siinä vaiheessa kun laskeuduttiin, mutta ainakin heti laskeutumisen jälkeen kone pysähtyi ja kapteeni ilmoitti, että joudutaan rajuilman johdosta odottelemaan, että valot syttyisivät taas päälle.
Noh, reilun puolen tunnin viivytyksiä voi tapahtua siellä sekä täällä. Huomattavaa kuitenkin oli se, että vaihtoaikaa oli vain se kolme tuntia, joten meillä oli enää reilut kaksi tuntia aikaa saada pääsy maahan, laukut, tullit, siirtyä kotimaan terminaaliin, chekata itsemme sisään ja käydä turvatarkastukset läpi. Helppo juttu, kun kone oli ääriään myöten täynnä ja matkalaukkujen määrä valtava. Ensin oli maahantuloviranomaiset, joiden toiminta oli varsin mielenkiintoista jonottamista. Jono mateli ja mateli, mutta siitä jotenkin selvisi. Sen jälkeen suunnattiin matkalaukkujen keräykseen. Onneksi saimme suhteellisen pian laukut - siis jos ottaa sen valtavan määrän ihmisiä, jotka jäivät odottamaan laukkuaan vielä pitkään meidän jälkeenkin. Sitten suuntana oli tulli, josta selviydyttiin suhteellisen kunnialla läpi. Ainakaan meitä ei pysäytetty.
Tämän jälkeen olikin hieman pakka auki, mihin pitäisi mennä, jos mennään eri terminaaliin. Itselläni oli aavistuksia, ettei toinen terminaali ihan lähellä ollut, joten aika alkoi jo siinä vaiheessa olemaan aika kortilla. Nopeasti löysimme kuitenkin itsemme toiseen terminaaliin menevästä bussista, ja pystyi huokaisemaan, että hyvinhän tämä saattoi mennä. Noh, bussi siinä kiltisti körötteli kolmeakymppiä seuraavat puoli tuntia jättäen meidät väärälle terminaalille. Alle tunti oli enää lennon lähtöön aikaa ja puoli tuntia boardingiin, niin pienet hikihelmet alkoivat ilmestyä otsalle. Emme kuitenkaan heti tajunneet terminaalin olevan määrä, vaan odotimme lippujen vaihtoon kuullaksemme vuorollamme, että ei, toinen terminaali.
Siitä sitten taksikuskit tulivat huitomaan, että 1B-terminaali, 1B-terminaali. Aika oli kortilla ja hinta 100 rupiaa (alle 2 e), joten päätimme ottaa riskin. Tämä riski kyllä kannatti, sillä pääsimme sitten lopulta 1B-terminaaliin, josta alkoi kunnon säätäminen. Jonon sisälle ohitimme näyttäen nettilippujamme, mutta valitettavasti oli pakka aika sekaisin ja päädyimme taas sekalaisiin jonoihin. Lippujen lunastus ja chekkaaminen sisään piti tehdä toisaalla, ruumaan menevien tavaroiden läpivalaisu toisaalla. Valitsimme ensimmäiseksi check-innin, josta selvisi, että matkakaveri olisi tarvinnut lunastaa lipun toisaalla ja että läpivalaisu olisi jo myöskin pitänyt tehdä. Noh, itse jäin sitten blokkaamaan checkinniä ja kaveri hakemaan lippua ja henkilökunnan kanssa läpivalaisemaan tavaroita. Lopulta kamat saatiin ruumaan ja piti mennä turvatarkastukseen. Sekään ei aivan yllätyksittä sujunut. Ensinnäkin jonotin pitkään väärässä jonossa, sillä naisilla oli eri jonot kuin miehillä. Läpivalaisulaitteelle päästessään sanottiinkin sitten, että jokaisessa käsimatkatavarassa pitää olla tagi.
Matkatoveri oli jo lähtemässä pois siitä turvatarkastusjonosta, kun se oli käännytetty omasta jonostaan, mutta minä sitten puhumalla saatiin jonkinlaiset tagit, joskin eri lentoyhtiölle. E sillä väliä näyttänyt olevan, riitti, että oltiin saatu niihin "kaikki kunnossa"-leimat. Läpivalaisusta kun kerättiin kamoja, niin kaikui viimeinen kuulutus Puneen. Äkkiä siitä puolijuosten oikealle portille ja suoraan bussiin ja bussi liikkeelle koneeseen. Viimeisiä ihmisiä emme koneessa olleet, muutama länsimaalainen bisnesmatkustaja eksyi vielä hetkeä myöhemmin, mutta ainakin yhden niistä oli täytynyt maksaa jokin ihmeellinen 100 punnan lisämaksu passin välissä, jotta virkailija olisi hyväksynyt passin. Ilmeisesti siis maassa maan tavalla, onneksi me sentään vältyttiin siltä, muuten olisi tämä oleskelu saanut jo valmiiksi vähän ikävän sivumaun.
lauantai 17. tammikuuta 2009
Lämpötilaero - melkein 45 astetta
Katsahdan ulos, haaveena vielä viimeinen lenkille lähtö. Lämpömittari kuitenkin muistuttaa karusta todellisuudesta - pakkasta on melkein -13 astetta. Silti voisi vielä lähteä ulos, tuntea pakkasen purevan poskia ja haistelevan viimeisen kerran raikasta ilmaa. Niinä hetkinä kun paleltaa, lämmittää kummasti ajatus 30 asteen ilmoista.
Niin se on koittanut, lähtöpäivä. Jostain syystä nukuin katkonaisesti, säpsähtelin, kun ajatuksiin tuli Intia. Perhoset liitelevät vatsassa. En yhäkään tajua asiaa kokonaan todelliseksi, se tuntuu niin kaukaiselta täällä pohjoisessa lintukodossa. En ole vieläkään uskaltanut laittaa matkalaukkua kiinni tai asettaa viimeisiä tavaroita laukkuun, se tuntuisi liian todelliselta. Haluan vielä hetken ihmetellä tätä aamua, purevaa pakkasta ja oman kodin tuntua.
Niin se on koittanut, lähtöpäivä. Jostain syystä nukuin katkonaisesti, säpsähtelin, kun ajatuksiin tuli Intia. Perhoset liitelevät vatsassa. En yhäkään tajua asiaa kokonaan todelliseksi, se tuntuu niin kaukaiselta täällä pohjoisessa lintukodossa. En ole vieläkään uskaltanut laittaa matkalaukkua kiinni tai asettaa viimeisiä tavaroita laukkuun, se tuntuisi liian todelliselta. Haluan vielä hetken ihmetellä tätä aamua, purevaa pakkasta ja oman kodin tuntua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)