Aikakäsite on varsin hämmentävä hahmotettava ja mitattava. Tiettyinä jaksoina elämä on stabiilia ja soljuu kuin vesi vanhassa uomassaan. Seuraavana hetkenä saattaa veden pintaan syntyä pieniä väreitä ja yhtäkkiä koko virta vaihtaa kokonaan suuntaansa, loiskii ja litisee raivaten tieltä esteet. Joissain asioissa menee vuosia, jotka tuntuvat muutamalta päivältä ja joskus muutama päivä voi tuntua ja merkitä yhtä paljon loppuelämään kuin kokonainen vuosi tai vuodet, jotka valuivat niin tasaisen varmana historiaan. Silti joillekin asioille pitää antaa aikaa, jotta ne ehtivät valmistua ja joissain jutuissa taas auttaa, jos vaan sulkee silmänsä ja antaa virran viedä toivoen, ettei uppoaisi mukana. Antaa elämän hoitaa itsensä ja luottaa vaistoihinsa.
Ne pitkät vuodet, jotka meni valmistumista odotellessa, aika jona kasvoi, sitä ei vaihtaisi pois. Ei jättäisi pois niitäkään hetkiä, jolloin maailma pysähtyi hetkeksi tai tutustui ihmisiin, joista tuli myöhemmin todella läheisiä ja joiden kanssa sai kasvaa ja iloita. Harvoin luopuisi edes niistä kurjaakin kurjemmista hetkistä, jolloin vain tuntuu, että maailma repeytyy edessä sirpaleiksi ja on vaikea löytää suuntaa, johon edetä. Tai niitä hetkiä, jolloin vain haaveili tulevasta, odottaen parempaa.
Ehkä tässä vaiheessa minusta tuntuu siltä, että seison suuressa tienhaarassa. Kaikki asiat ovat pysähtyneet odottamaan yhtä päätöstä, joka merkitsisi suurta hyppyä tuntemattomaan. Mitään lopullista ei ole kyllä tapahtumassa, mutta omaan kevääseeni kyseiset päätökset vaikuttavat todella paljon. Ne vaikuttavat suunnitelmiin, ne vaikuttavat tavalliseen elämään, jonka havaitsen ja aistin ympärilläni. Pieni realisti sisälläni sanoo, että ne ovat oikeastaan vain unelmia, haavekuvia asioista, joita voisi tapahtua, mutta joita ei koskaan tule tapahtumaan. Mutta siltikään mikään ei poista sitä pientä jännistystä vatsanpohjassa. Toivon siis vahvasti, että päätökset kävisivät toteen pian, suuntaan tai toiseen. Itse en kuitenkaan moniin ulkoisiin asioihin pysty vaikuttamaan, joten minun ei auta kuin odottaa ja kertoa sitten kun jotain konkreettista alkaa olla tapahtumassa.
Ne pitkät vuodet, jotka meni valmistumista odotellessa, aika jona kasvoi, sitä ei vaihtaisi pois. Ei jättäisi pois niitäkään hetkiä, jolloin maailma pysähtyi hetkeksi tai tutustui ihmisiin, joista tuli myöhemmin todella läheisiä ja joiden kanssa sai kasvaa ja iloita. Harvoin luopuisi edes niistä kurjaakin kurjemmista hetkistä, jolloin vain tuntuu, että maailma repeytyy edessä sirpaleiksi ja on vaikea löytää suuntaa, johon edetä. Tai niitä hetkiä, jolloin vain haaveili tulevasta, odottaen parempaa.
Ehkä tässä vaiheessa minusta tuntuu siltä, että seison suuressa tienhaarassa. Kaikki asiat ovat pysähtyneet odottamaan yhtä päätöstä, joka merkitsisi suurta hyppyä tuntemattomaan. Mitään lopullista ei ole kyllä tapahtumassa, mutta omaan kevääseeni kyseiset päätökset vaikuttavat todella paljon. Ne vaikuttavat suunnitelmiin, ne vaikuttavat tavalliseen elämään, jonka havaitsen ja aistin ympärilläni. Pieni realisti sisälläni sanoo, että ne ovat oikeastaan vain unelmia, haavekuvia asioista, joita voisi tapahtua, mutta joita ei koskaan tule tapahtumaan. Mutta siltikään mikään ei poista sitä pientä jännistystä vatsanpohjassa. Toivon siis vahvasti, että päätökset kävisivät toteen pian, suuntaan tai toiseen. Itse en kuitenkaan moniin ulkoisiin asioihin pysty vaikuttamaan, joten minun ei auta kuin odottaa ja kertoa sitten kun jotain konkreettista alkaa olla tapahtumassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti