Kaunista, niin kaunista. Puista alkavat lehdet kellastua ja silti aurinko paistaa vielä niin kirkkaasti, että ulos tekisi mieli lähteä pelkässä t-paidassa. Ilmassa on se raikkaan syyspäivän tuoksu, eikä kuluneen viikon harmaista tihkusadepäivistä ole jälkeäkään. Maailma on hetkeksi pysähtynyt, rauhaa täynnä. Ei ole kiire mihinkään, vaan voi rattoisasti siivoilla, lueskella ja keskustella kavereiden kanssa. Talven uho ja marraskuun synkkyys tuntuvat vielä niin kaukaisilta peloilta ja elämä on niin tässä ja nyt.
Japanin lumo säilyy edelleen ja muistoille uskollisena kävin eilen katsastamassa Studio Ghiblin Nausicaa-leffan. Olin oikeastaan nähnyt sen jo varmaan neljä vuotta sitten, tosin siinä ajassa oli sopivasti ehtinyt unohtaa tapahtumakulun. Välillä tunnisti otuksia ja muisti väläyksiä juonesta, mutta silti sitä oli rattoisaa seurata. Tyyli on monille Ghiblin leffoille tyypillinen: synkkä yleistilanne, josta kuitenkin löytyy myös iloa ja toivoa päähenkilöiden elämään. Vahvat persoonat, jotka ajavat hyvyyden ja tasapainon asiaa tilanteessa, jossa ulkopuoliset pyrkivät hyötykäyttämään ympäristöään häiriten niin elämän tasapainoa.
Nausicaa kertoo maasta sen jälkeen, kun ihmiset ovat tuhonneet sen toimillaan. Viimeiset kansakunnat käyvät eloonjäämistaistelua toisiaan ja saastumista vastaan. Loppu on myöskin perinteinen: suuri, synkkä uhka on voitettu, mutta silti on vielä paljon työtä jäljellä maailman ja ympäristön korjaamiseksi. Leffan ajatusmaailmasta löytyy sitä synkkää sodan aiheuttamaa epätoivoa ja surua, joka on myös tulikärpästen haudassa läsnä. Piirustusjälki oli todella henkeäsalpaava ja monessa kohtaa olisin niin halunnut pysäyttää leffan hetkeksi ja ihastella kuvan yksityiskohtien kirjoa.
Nausicaa ei kuitenkaan jää ainoaksi lähiaikojen Ghiblin leffaksi, ensi sunnuntaina ajattelin mennä katsastamaan Aaltojen kuohun, jota luullakseni en ole vielä nähnyt. Sitä ennen on kuitenkin vielä Rakkautta ja anarkiaa-sarjan 99 frangia, joka on yhtä lailla pakko käydä tsekkaamassa. Muihinkin tekisi kovasti mieli, mutta valitettavasti aika ei taida riittää.
Japanin lumo säilyy edelleen ja muistoille uskollisena kävin eilen katsastamassa Studio Ghiblin Nausicaa-leffan. Olin oikeastaan nähnyt sen jo varmaan neljä vuotta sitten, tosin siinä ajassa oli sopivasti ehtinyt unohtaa tapahtumakulun. Välillä tunnisti otuksia ja muisti väläyksiä juonesta, mutta silti sitä oli rattoisaa seurata. Tyyli on monille Ghiblin leffoille tyypillinen: synkkä yleistilanne, josta kuitenkin löytyy myös iloa ja toivoa päähenkilöiden elämään. Vahvat persoonat, jotka ajavat hyvyyden ja tasapainon asiaa tilanteessa, jossa ulkopuoliset pyrkivät hyötykäyttämään ympäristöään häiriten niin elämän tasapainoa.
Nausicaa kertoo maasta sen jälkeen, kun ihmiset ovat tuhonneet sen toimillaan. Viimeiset kansakunnat käyvät eloonjäämistaistelua toisiaan ja saastumista vastaan. Loppu on myöskin perinteinen: suuri, synkkä uhka on voitettu, mutta silti on vielä paljon työtä jäljellä maailman ja ympäristön korjaamiseksi. Leffan ajatusmaailmasta löytyy sitä synkkää sodan aiheuttamaa epätoivoa ja surua, joka on myös tulikärpästen haudassa läsnä. Piirustusjälki oli todella henkeäsalpaava ja monessa kohtaa olisin niin halunnut pysäyttää leffan hetkeksi ja ihastella kuvan yksityiskohtien kirjoa.
Nausicaa ei kuitenkaan jää ainoaksi lähiaikojen Ghiblin leffaksi, ensi sunnuntaina ajattelin mennä katsastamaan Aaltojen kuohun, jota luullakseni en ole vielä nähnyt. Sitä ennen on kuitenkin vielä Rakkautta ja anarkiaa-sarjan 99 frangia, joka on yhtä lailla pakko käydä tsekkaamassa. Muihinkin tekisi kovasti mieli, mutta valitettavasti aika ei taida riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti