Pyörällä ajo on mukavaa siitäkin syystä, koska vuodesta toiseen huomaa ympäristön muuttuvan. Tyhjä metsätontti täyttyy eräänä vuonna suuresta rakennustyömaasta ja seuraavana siinä onkin jo talo. Jos on ollut edes yhden kesän poissa, tulee tuttujen pyöräreittien kohtaan paikkoja, joiden henki on muuttunut täysin. Tiet kaartuvat, muuttuvat ja uusiutuvat ja ne vanhat tutut oikoreitit ovat jonain päivänä kaunis muisto vain.
Pyörällä on myös lähellä ympäröivää maailmaa. Pääsee seuraamaan metrin päästä keväästä hullaantunutta koiraa, varjoihin hiipivää kissaa tai hullunkurista ihmisten temperamenttista yhteenottoa. Maailma ympärillä aukeaa ihan eri tavalla, kuin jos sitä väsynein silmin katselee ratikan, bussin tai junan ikkunasta. Auringonlaskuja näkee monta, toinen toistaan komeampia. Se ehkä kertoo jotain pyöräilytottumuksistani. Kevään linnunlaulukiintiö tulee myös täyteen, ellei joudu ajamaan pelkkien vilkasliikenteisten katujen äärellä.
Yksi haaste pyöräilyssä kyllä on. Tänä keväänä minua on vaivannut kumi, tarkemmin takakumi. Kesken autuasta matkantekoa huomaan, ettei laskut enää olekaan niin pehmeitä ja oikeastaan tunnen jokaisen kiven ja möykyn takamuksessani. Tarkempi kurkistus jalkoihin todistaa, että kyllä, takakumi on taas tyhjentynyt uhkaavasti. Ei auta, vaikka olisi keskellä-ei-mitään, josta ei ole mitään järkeviä yhteyksiä sivilisaatioon. Ei auta, vaikka sataisi kaatamalla tai juuri on myöhästymässä siitä aamun ensimmäisestä palaverista tai tehtävästä. Pakko kiinnittää pyörä johonkin kiinteään ja yrittää sompailla bussiin tai johonkin muuhun kulkuvälineeseen.
Onnekseni vielä en ole jäänyt aivan autioon paikkaan jumiin. Myöskin apua olen saanut pyörän raahaamiseen kotiin takaisin korjaajan osaaviin käsiin. Itse viimeksi paikkasin kumin, koska kolmas kerta kolmen viikon sisällä alkoi olla liikaa. Jos tulee vielä neljäs kerta, alan vahvasti epäillä, että pyörälläni on jotain minua vastaan. En ehkä ole puhunut siitä kaikkein kunnioittavammin, kun sen osat hajoilevat ja jättävät minut matkan varrelle. En ole myöskään kiillottanut sitä naapuripyörien veroiseksi, vaan se saa välillä kastua ja ajoittain myös kuivua. Yöt olen silti säilyttänyt sisällä, lämpimän varaston hellässä huomassa. Ilmaakin olen pumpannut tarvittaessa, mutta mikään ei auta. Voin vain toivoa, että pyörän henki muuttuisi suopeammaksi ja pyörä kestäisi edes seuraavan kuukauden ilman uusia yllätyssattumuksia, jossa matkanteosta tulee taas luovempaa.
Pyörällä on myös lähellä ympäröivää maailmaa. Pääsee seuraamaan metrin päästä keväästä hullaantunutta koiraa, varjoihin hiipivää kissaa tai hullunkurista ihmisten temperamenttista yhteenottoa. Maailma ympärillä aukeaa ihan eri tavalla, kuin jos sitä väsynein silmin katselee ratikan, bussin tai junan ikkunasta. Auringonlaskuja näkee monta, toinen toistaan komeampia. Se ehkä kertoo jotain pyöräilytottumuksistani. Kevään linnunlaulukiintiö tulee myös täyteen, ellei joudu ajamaan pelkkien vilkasliikenteisten katujen äärellä.
Yksi haaste pyöräilyssä kyllä on. Tänä keväänä minua on vaivannut kumi, tarkemmin takakumi. Kesken autuasta matkantekoa huomaan, ettei laskut enää olekaan niin pehmeitä ja oikeastaan tunnen jokaisen kiven ja möykyn takamuksessani. Tarkempi kurkistus jalkoihin todistaa, että kyllä, takakumi on taas tyhjentynyt uhkaavasti. Ei auta, vaikka olisi keskellä-ei-mitään, josta ei ole mitään järkeviä yhteyksiä sivilisaatioon. Ei auta, vaikka sataisi kaatamalla tai juuri on myöhästymässä siitä aamun ensimmäisestä palaverista tai tehtävästä. Pakko kiinnittää pyörä johonkin kiinteään ja yrittää sompailla bussiin tai johonkin muuhun kulkuvälineeseen.
Onnekseni vielä en ole jäänyt aivan autioon paikkaan jumiin. Myöskin apua olen saanut pyörän raahaamiseen kotiin takaisin korjaajan osaaviin käsiin. Itse viimeksi paikkasin kumin, koska kolmas kerta kolmen viikon sisällä alkoi olla liikaa. Jos tulee vielä neljäs kerta, alan vahvasti epäillä, että pyörälläni on jotain minua vastaan. En ehkä ole puhunut siitä kaikkein kunnioittavammin, kun sen osat hajoilevat ja jättävät minut matkan varrelle. En ole myöskään kiillottanut sitä naapuripyörien veroiseksi, vaan se saa välillä kastua ja ajoittain myös kuivua. Yöt olen silti säilyttänyt sisällä, lämpimän varaston hellässä huomassa. Ilmaakin olen pumpannut tarvittaessa, mutta mikään ei auta. Voin vain toivoa, että pyörän henki muuttuisi suopeammaksi ja pyörä kestäisi edes seuraavan kuukauden ilman uusia yllätyssattumuksia, jossa matkanteosta tulee taas luovempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti