Lainattua aikaa

Lainattua aikaa, jonka kulumista katse seuraa kovana. Tik, tok, tik, tok. Kello käy ja olo on voimaton. Hampaiden puremista yhteen, jotta hermot pitävät ja pokka pysyy. Odottaminen, jossa minuutit tuntuvat vuosilta ja tunnit eliniältä.

Pilvilinnoissa haahuilulla on joskus se haittapuoli, että joskus putoaa ja korkealta. Joskus taas horjahtelee ja miettii, onko seuraava askel se viimeinen, jonka jälkeen suunta on kohti tyhjyyttä, kohti yksinäisyyttä. Pudotuksen pelkääminen ja odottaminen on oikeastaan se vaikein tilanne. Pudotessa pitää vain sulkea silmät ja antaa mennä, sillä mitään ei oikeasti voi enää menettää. Kaikki meni jo ohi, muttei millekään enää voi mitään. Pyristely ja pelastaminen on monesti turhaa, ne vain viivyttävät väistämätöntä.

Maassa taas on jotain tukevaa jalkojen alla, jotain, josta voi taas ponnistaa pienin askelin ylös.
Kyyneleet, jotka virtaavat poskia pitkin on kuin taisteluarvet, joita kantaa hetken ylpeinä. Sitten ne voi pyyhkiä pois, loihtia hymyn taas kasvoille ja jatkaa elämään sitä vanhaa elämää, johon oli jo niin tottunutkin. Siinä vaiheessa se ei enää kirpaise niin pahasti, vaikka kaipuu vielä jossain takaraivossa muistuttaakin itsestään. Hitaasti, päivä päivältä kaipuukin katoaa, takaisin unholaan.