Hitaat minuutit, jotka tuntuvat pieneltä ikuisuudelta. Toivot että kello kävisi jo eteenpäin ja tavallaan pelkäät, että se menee eteenpäin. Jännitys, joka muistuttaa itsestään vatsanpohjassa. Hetket, jolloin pelkäät tulevaa, muttet halua pitää kiinni menneestä. Tai jotain siinä menneessäkin kiehtoo, mutta haluaisit kokea jotain uutta.
Ehkä joskus haluaisi hetken pysähtyvän. Jotenkin minulla on nyt sellainen olo, että en haluaisi kellon kulkevan eteenpäin. Se voisi rikkoa illuusion, vaikkei illuusio olekaan täydellinen. Siinä vaiheessa kun jännität eniten, tulee yhtäkkiä sana tai ele, joka rikkoo hiljaisen eleettömyyden. Heräät horteesta ja tajuat, että hetki meni jo ohi, tai että on aika reagoida. Eleettömyys katoaa. Maailma ei tunnu enää postikortilta tai kiiltokuvalta, vaan se on täynnä liikettä ja tunteita. Se maistuu ja tuntuu, eikä mitään voi oikeastana hallita. Voi epäonnistua valtavasti ja kerätä kaikki rippeet maasta. Yhtä lailla voi porskuttaa kovaa ja korkealla. Toivoa, että tuuli kannattelee vielä vähän matkaa siihen asti, että oppii oikeasti lentämään.
Vanha vuosi ja vanhat kujeet, jotka jättää taakseen. Vanhat rakkaat ystävät, joista ei voisi kuvitella olevansa kokonaan erossa. Joskus on ihana pysähtyä hetkeksi ja pohtia, mitä kaikkea kulunut vuosi on tuonut tullessaan. Aina sen ei tarvitse olla jotain kovin suurta ja ihmeellistä. Pienetkin asiat voivat olla ihmeitä arjen keskellä.
Jos miettii kulunutta vuotta, on se tuonut paljon mullistuksia elämääni. Vuosi sitten tähän aikaan minun oli vaikea pysyä nahoissani, kun ensimmäinen lähtö Intiaan oli niin lähellä. Vuosi toikin mukanaan vieraan kulttuurin, jonka menoa ihmettelin kolmasosan vuodesta. Se toi mukanaan haikeita hetkiä, kun joutui eroamaan tutusta elämästä ja lähtemään kohti tuntematonta. Oli hieman romantiikkaa, muttei siltikään mitään kovin pysyvää.
Hohtohetkiksi jää ehkä vappuviikko, jolloin oli aivan ihanaa nähdä vanhoja kavereita pitkän Intia-reissun jälkeen. Kesäiset festarimuistot lämmittävät vieläkin talven viimassa. Kaiholla muistelen Singaporen ihania viidakoita ja upeita eläinpuistoja. Voisin lähteä sinne uudestaan milloin vain.
Syksystä mieleen jää lähinnä ahkera puurtaminen töissä. Olen kasvanut siinäkin paljon kuluneen puolen vuoden aikana, oppinut uusia asioita ja erilaisia puolia itsestäni. Elämän oppia on myös tullut itsehillinnän saralla. Kaikkeen ei kannata enää lähteä niin ehdottoman täysillä mukaan tai aina ei voi olla se ainoa jääräpää. Joskus hieman rennompi ote voi tuoda paremman lopputuloksen. Ihmiset ovat joskus hankalia, mutta kaikesta vastaantulevasta selviää aina hengissä.
Olen ollut ensimmäistä kertaa tiiminvetotehtävissä ja se on näkynyt siinä, että blogikin on ollut ajoittain varsin hiljainen. Pahoittelut siitä. Uskon silti vahvasti, että työtkin helpottuvat pikkuhiljaa. Tulee kokemusta ja rutiinia, eikä sitten kaikkea tarvitse enää opetella ensimmäistä kertaa. Ironista uuden vastaanottamisessa oli ehkä se, että kun tuntui, ettei vastuun alla pysty hengittämään, sairastui johonkin ilkeään virukseen ja olikin viikon ns. pakkolomalla. Sen jälkeen tajusi, ettei maailma kaadu viikossa tai kahdessa ja jotenkin alkoi rentoutua uudessa roolissa. Nykyään ei enää tarvitse jännittää ja monet päivittäiset asiat menevätkin jo helpommin rutiinilla. Toki jännittäviä tilanteita tulee vielä ajoittain vastaan. Vuosi sitten en olisi kuitenkaan uskonut, että ryhdyn kokeilemaan rajojani tällä saralla. Hassua ja hurjaa samaan aikaan ja silti jotenkin niin palkitsevaa.
Tuleva vuosi tuo taas uudet kujeet. Uudet tavoitteet ja ihmettelyt siitä, mitä kaikkea onkaan tapahtunut ja mitä kaikkea onkaan saanut aikaan. Uudet rakkaat tuttavat, jotka ovat tulleet ja samalla uteliaisuus siitä, mitä kaikkea voisikaan vielä kokea. Uudet ihmettelyt ja epätietoisuus, mihin suuntaan kaikki onkaan menossa. Siinä, missä viime vuonna tuntui tuleva vuosi tuovan mullistuksia, tuo tämä vuosi mukanaan suuren epävarmuuden. Mitään ei ole luvassa, mutta sen verran ympärillä on tapahtunut, että vaikea olisi uskoa kaiken jäävän tähänkään. Sokeana on mukava astella eteenpäin, ainakin askel kerrallaan uutta vuotta kohti. Tulevasta ei tarvitse vielä huolehtia, kun näkyvyys on nolla. Voi vain nauttia tästä hetkestä.
Ehkä joskus haluaisi hetken pysähtyvän. Jotenkin minulla on nyt sellainen olo, että en haluaisi kellon kulkevan eteenpäin. Se voisi rikkoa illuusion, vaikkei illuusio olekaan täydellinen. Siinä vaiheessa kun jännität eniten, tulee yhtäkkiä sana tai ele, joka rikkoo hiljaisen eleettömyyden. Heräät horteesta ja tajuat, että hetki meni jo ohi, tai että on aika reagoida. Eleettömyys katoaa. Maailma ei tunnu enää postikortilta tai kiiltokuvalta, vaan se on täynnä liikettä ja tunteita. Se maistuu ja tuntuu, eikä mitään voi oikeastana hallita. Voi epäonnistua valtavasti ja kerätä kaikki rippeet maasta. Yhtä lailla voi porskuttaa kovaa ja korkealla. Toivoa, että tuuli kannattelee vielä vähän matkaa siihen asti, että oppii oikeasti lentämään.
Vanha vuosi ja vanhat kujeet, jotka jättää taakseen. Vanhat rakkaat ystävät, joista ei voisi kuvitella olevansa kokonaan erossa. Joskus on ihana pysähtyä hetkeksi ja pohtia, mitä kaikkea kulunut vuosi on tuonut tullessaan. Aina sen ei tarvitse olla jotain kovin suurta ja ihmeellistä. Pienetkin asiat voivat olla ihmeitä arjen keskellä.
Jos miettii kulunutta vuotta, on se tuonut paljon mullistuksia elämääni. Vuosi sitten tähän aikaan minun oli vaikea pysyä nahoissani, kun ensimmäinen lähtö Intiaan oli niin lähellä. Vuosi toikin mukanaan vieraan kulttuurin, jonka menoa ihmettelin kolmasosan vuodesta. Se toi mukanaan haikeita hetkiä, kun joutui eroamaan tutusta elämästä ja lähtemään kohti tuntematonta. Oli hieman romantiikkaa, muttei siltikään mitään kovin pysyvää.
Hohtohetkiksi jää ehkä vappuviikko, jolloin oli aivan ihanaa nähdä vanhoja kavereita pitkän Intia-reissun jälkeen. Kesäiset festarimuistot lämmittävät vieläkin talven viimassa. Kaiholla muistelen Singaporen ihania viidakoita ja upeita eläinpuistoja. Voisin lähteä sinne uudestaan milloin vain.
Syksystä mieleen jää lähinnä ahkera puurtaminen töissä. Olen kasvanut siinäkin paljon kuluneen puolen vuoden aikana, oppinut uusia asioita ja erilaisia puolia itsestäni. Elämän oppia on myös tullut itsehillinnän saralla. Kaikkeen ei kannata enää lähteä niin ehdottoman täysillä mukaan tai aina ei voi olla se ainoa jääräpää. Joskus hieman rennompi ote voi tuoda paremman lopputuloksen. Ihmiset ovat joskus hankalia, mutta kaikesta vastaantulevasta selviää aina hengissä.
Olen ollut ensimmäistä kertaa tiiminvetotehtävissä ja se on näkynyt siinä, että blogikin on ollut ajoittain varsin hiljainen. Pahoittelut siitä. Uskon silti vahvasti, että työtkin helpottuvat pikkuhiljaa. Tulee kokemusta ja rutiinia, eikä sitten kaikkea tarvitse enää opetella ensimmäistä kertaa. Ironista uuden vastaanottamisessa oli ehkä se, että kun tuntui, ettei vastuun alla pysty hengittämään, sairastui johonkin ilkeään virukseen ja olikin viikon ns. pakkolomalla. Sen jälkeen tajusi, ettei maailma kaadu viikossa tai kahdessa ja jotenkin alkoi rentoutua uudessa roolissa. Nykyään ei enää tarvitse jännittää ja monet päivittäiset asiat menevätkin jo helpommin rutiinilla. Toki jännittäviä tilanteita tulee vielä ajoittain vastaan. Vuosi sitten en olisi kuitenkaan uskonut, että ryhdyn kokeilemaan rajojani tällä saralla. Hassua ja hurjaa samaan aikaan ja silti jotenkin niin palkitsevaa.
Tuleva vuosi tuo taas uudet kujeet. Uudet tavoitteet ja ihmettelyt siitä, mitä kaikkea onkaan tapahtunut ja mitä kaikkea onkaan saanut aikaan. Uudet rakkaat tuttavat, jotka ovat tulleet ja samalla uteliaisuus siitä, mitä kaikkea voisikaan vielä kokea. Uudet ihmettelyt ja epätietoisuus, mihin suuntaan kaikki onkaan menossa. Siinä, missä viime vuonna tuntui tuleva vuosi tuovan mullistuksia, tuo tämä vuosi mukanaan suuren epävarmuuden. Mitään ei ole luvassa, mutta sen verran ympärillä on tapahtunut, että vaikea olisi uskoa kaiken jäävän tähänkään. Sokeana on mukava astella eteenpäin, ainakin askel kerrallaan uutta vuotta kohti. Tulevasta ei tarvitse vielä huolehtia, kun näkyvyys on nolla. Voi vain nauttia tästä hetkestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti