Lumihiutaleet tervehtivät minua aamulla. Hitaasti ne tippuivat maahan, sulaen heti paikoilleen. Ei tullut vielä joulumaisemaa, ei. En olisi halunnutkaan, sillä se muistuttaisi minua siitä karusta tosiasiasta, että joulu on kohta lähellä.
Vaikkei joulussa merkitse enää lahjat niin paljon kuin lapsena, on silti kiva ostaa jotain pientä ja merkitsevää lähimmäisille. Joulun lähestyminen muistuttaa siitä, että taas tänä vuonna päädyn siihen samaan dilemmaan: lahjat eivät vieläkään ole ostettuina, vaikka joulu kurkistaa nurkan takaa.
Tämä jättää minulle vain muutamia vaihtoehtoja: Luultavasti tungen sitten pahimpaan ruuhkaan, sulkien silmäni kaikelta suurelta härdelliltä. Teen täsmäiskuja tavarataloihin toivoen, että selviän ihmismassoista hengissä. Kurkistan joulumyyjäisiin ja kadun, että muun muassa naistenmessut jäivät tänä vuonna väliin. Ryntäilen muiden mukana ympäri kaupunkia vakuuttuen siitä, ettei mitään koskaan kuitenkaan löydy. Revin epätoivoissani hiuksia ja totean, että teen itse - tajuten hetkeä myöhemmin, etten ole kuitenkaan siihen kykeneväinen.
Odotettu lopputulos on kuitenkin varsin selvä: kun kaikki vaihtoehdot on käyty läpi, herään paria päivää ennen joulua tajuamaan, että nyt olisi viimeinen hetki ostaa lahjat. Pohdin pääni puhki ja muistan, että enkös minä silloin joskus kauan sitten jo suunnitellut jotain. Rapsutan päätäni ja mietin pääni puhki. Lähden viimeiselle suurelle ostosreissulle sinnikkäästi manaten, ettei kotiin ole tulemista ennen kuin kaikki lahjat on löydetty.
Yllättäen viimeistään viimeinen paniikki on se, joka avaa kunnolla silmät uusille ideoille. Yhtenäkään jouluaattoaamuna minun ei ole tarvinnut kiireellä hakea ärrältä hätäsuklaarasiaa. Joka vuosi olen löytänyt jokaiselle läheiselle jotain kivaa ja henkilökohtaista. Silti joka vuosi se tuntuu aivan ihan yhtä vaikealta, vaikka oikeastaan tykkäänkin pohtia, mitä lahjoja antaisin lähimmäisille. Ehkä siinä onkin se juju: jos se olisi liian helppoa, ei lahjojen antaminen synnyttäisi niin mukavia tuntemuksia, joita se synnyttää.
Vaikkei joulussa merkitse enää lahjat niin paljon kuin lapsena, on silti kiva ostaa jotain pientä ja merkitsevää lähimmäisille. Joulun lähestyminen muistuttaa siitä, että taas tänä vuonna päädyn siihen samaan dilemmaan: lahjat eivät vieläkään ole ostettuina, vaikka joulu kurkistaa nurkan takaa.
Tämä jättää minulle vain muutamia vaihtoehtoja: Luultavasti tungen sitten pahimpaan ruuhkaan, sulkien silmäni kaikelta suurelta härdelliltä. Teen täsmäiskuja tavarataloihin toivoen, että selviän ihmismassoista hengissä. Kurkistan joulumyyjäisiin ja kadun, että muun muassa naistenmessut jäivät tänä vuonna väliin. Ryntäilen muiden mukana ympäri kaupunkia vakuuttuen siitä, ettei mitään koskaan kuitenkaan löydy. Revin epätoivoissani hiuksia ja totean, että teen itse - tajuten hetkeä myöhemmin, etten ole kuitenkaan siihen kykeneväinen.
Odotettu lopputulos on kuitenkin varsin selvä: kun kaikki vaihtoehdot on käyty läpi, herään paria päivää ennen joulua tajuamaan, että nyt olisi viimeinen hetki ostaa lahjat. Pohdin pääni puhki ja muistan, että enkös minä silloin joskus kauan sitten jo suunnitellut jotain. Rapsutan päätäni ja mietin pääni puhki. Lähden viimeiselle suurelle ostosreissulle sinnikkäästi manaten, ettei kotiin ole tulemista ennen kuin kaikki lahjat on löydetty.
Yllättäen viimeistään viimeinen paniikki on se, joka avaa kunnolla silmät uusille ideoille. Yhtenäkään jouluaattoaamuna minun ei ole tarvinnut kiireellä hakea ärrältä hätäsuklaarasiaa. Joka vuosi olen löytänyt jokaiselle läheiselle jotain kivaa ja henkilökohtaista. Silti joka vuosi se tuntuu aivan ihan yhtä vaikealta, vaikka oikeastaan tykkäänkin pohtia, mitä lahjoja antaisin lähimmäisille. Ehkä siinä onkin se juju: jos se olisi liian helppoa, ei lahjojen antaminen synnyttäisi niin mukavia tuntemuksia, joita se synnyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti