On hetkiä, jolloin tuntee itsensä niin haavoittuvaksi, niin alastomaksi. Normaalisti arjen rutiinit auttavat pitämään etäisyyden, jolloin asiat kulkevat vanhaan totuttuun tapaan. Ei tarvitse pohtia sen kummemmin tai tuntea epävarmuutta ympäristöstä.
Ei haavoittuvuudessa sinänsä mitään kovin pahaa ole. Uudet tilanteet ovat joskus sellaisia, että niissä on haavoittuvainen, jos on täysillä mukana. Entä jos sykkii jonkun eteen kuin viimeistä päivää ja kaikki on sen jälkeen turhaa? Entä jos lähtee täysiä mukaan, vain törmätäkseen yhtä täysiä päin seinää? Silti on joskus niin kiva yrittää, mutta milloin tajuaa, että on liian kaukana, aivan kuin kuu ja tähdet taivaalla? Tai miltä tuntuisikaan, että saavuttaisi joskus jotain suurta, muttei olisikaan siitä niin iloinen. Ettei hetki olisikaan sopiva? Vaikeita kysymyksiä, eikä niihin juuri vastauksia löydy. Jokainen taplaa omalla tavallaan.
Isommat asiat koostuvat monesti hyvin pienistä. Välillä on vaikea harppoa, vaan pitää askeltaa varovaisesti, valitsemallaan polulla. Poiketa juuri oikeassa kulmissa niin, että suunta tuntuu oikealta. Hengähtää joskus ja välillä painaa täysillä eteenpäin. Joskus toivoisi, että jossain takana olisi suuri vastaus, vaikka se veisikin löytämisen riemun. Silti joinain onnenhetkinä ei haluaisi ajatella elämää yhtään eteenpäin, ei edes seuraavaan päivään. Siinä onnen kukkuloiden ja synkinpien myrskyjen välissä on kuitenkin se elämä, joka yleensä ei ole kumpaakaan ääripäätä. Vaikka tulevaa ei niin voikaan tietää, niin aina voi rakentaa ne palikat siten, että normaali päivä olisi jotenkin kiva. Sitten voi vain pitää siitä kiinni, askel kerrallaan kohti tavoitteita ja tulevaisuutta. Voi haaveilla tulevasta tai sitten muistella menneitä. Pohtia, mitä ensi vuosi tuo tullessaan sekä hiljentyä sitä ennen joulun viettoon.
Ei haavoittuvuudessa sinänsä mitään kovin pahaa ole. Uudet tilanteet ovat joskus sellaisia, että niissä on haavoittuvainen, jos on täysillä mukana. Entä jos sykkii jonkun eteen kuin viimeistä päivää ja kaikki on sen jälkeen turhaa? Entä jos lähtee täysiä mukaan, vain törmätäkseen yhtä täysiä päin seinää? Silti on joskus niin kiva yrittää, mutta milloin tajuaa, että on liian kaukana, aivan kuin kuu ja tähdet taivaalla? Tai miltä tuntuisikaan, että saavuttaisi joskus jotain suurta, muttei olisikaan siitä niin iloinen. Ettei hetki olisikaan sopiva? Vaikeita kysymyksiä, eikä niihin juuri vastauksia löydy. Jokainen taplaa omalla tavallaan.
Isommat asiat koostuvat monesti hyvin pienistä. Välillä on vaikea harppoa, vaan pitää askeltaa varovaisesti, valitsemallaan polulla. Poiketa juuri oikeassa kulmissa niin, että suunta tuntuu oikealta. Hengähtää joskus ja välillä painaa täysillä eteenpäin. Joskus toivoisi, että jossain takana olisi suuri vastaus, vaikka se veisikin löytämisen riemun. Silti joinain onnenhetkinä ei haluaisi ajatella elämää yhtään eteenpäin, ei edes seuraavaan päivään. Siinä onnen kukkuloiden ja synkinpien myrskyjen välissä on kuitenkin se elämä, joka yleensä ei ole kumpaakaan ääripäätä. Vaikka tulevaa ei niin voikaan tietää, niin aina voi rakentaa ne palikat siten, että normaali päivä olisi jotenkin kiva. Sitten voi vain pitää siitä kiinni, askel kerrallaan kohti tavoitteita ja tulevaisuutta. Voi haaveilla tulevasta tai sitten muistella menneitä. Pohtia, mitä ensi vuosi tuo tullessaan sekä hiljentyä sitä ennen joulun viettoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti