Töissä tuntuu olevan varsin kiirus. Ylitöitäkin saisi tehdä, jos vain huvittaisi, eikä elämässä tunnu olevan niin vahvaa vientiä muualle, joka saisi työn väistymään sivualalle. Keskiviikkona olisi ollut hieno valokierros, Guerilla Lighting, mutta preferoin oman jaksamiseni kannalta liikuntaa. Muuten jumittuu hartialinja, enkä kohta pystyisi kääntämään edes päätä, mikä ei ole kovinkaan tavoiteltava olotila. Muutakin kiinnostavaa tapahtuu, sillä esimerkiksi Sinebrykoffin museossa olisi nyt italialaista glamouria parhaimmillaan, nimittäin iltapukunäyttely. Sinne yritän kovasti suunnata, joskaan en taaskaan ihan lähipäivinä taida keretä.
3+1 päivät iskivät myös kaupunkiin, mutta täsmäiskuista huolimatta en löytänyt jostain syystä mitään. Laukut tuntuivat olevan muovia, vaatteet keinokuitua ja kengät kertakäyttöisiä. Huoh. Ei sillä, että olisin kovasti odottanutkaan, mutta kun se oli niin näppärästi työmatkan varrella ja jotenkin halusi irrottautua päivittäisestä työnjälkeisestä koomauksesta.
Jos historiasta tuttuihin merkkeihin on luottamista, niin seuraavan kahden viikon sisään onkin sitten Hullut päivät ja kaupunki täyttyy hullujen tarjousten perässäjuoksijoista. Silloin on edessä vaikea valinta: varustautuako kunnon taisteluvermein uhmaamaan väkimassoja vai valitako väistämisstrategia, jossa vain pyrkii minimoimaan tappioita ja välttämään keltaisien kassien uhkaavia massoja.
Rakkautta ja anarkiaakin päättyi ja jätti jälkeensä onton tunteen ajankäytössä ja tekemisen mahdollisuuksissa, vaikken tänä vuonna kunnolla kerennyt osallistuakaan. Kolme elokuvaa tuli nähtyä, joista kaksi oli Ghiblin. Muutamia muitakin olisi ollut, mutta ajallisesti ne osuivat siten, ettei vain kyennyt. Ainakin A complete history of my sexual failures vaikutti vähintäänkin mielenkiintoiselta. Viimeisenä päivänä esitetty Aaltojen kuohukin (se toinen Ghiblin leffa, joskaan ei Miyazakin) oli varsin haasteellinen ainakin ajankohtaan nähden, sillä muistin esityksen vasta kotiutuessani sunnuntai-aamuna. Mikäs sen rattoisampaa, kuin muutaman tunnin yöunet ja sitten suoraan leffaan. Ghiblin leffoista kyseinen oli ehkä realistisin ja lähinnä normaalia elämää. Siinä ei ollut suuria linjoja, unelmia tai tavoitteita, eikä kipua tai toivottomuutta, vaan se ennemminkin oli varsin tavallinen nuorten kasvutarina. Historian havinaa näytöksessä kuitenkin oli, sillä ilmeisesti leffaa ei ollut digitaalisessa muodossa, eikä sitä enää luultavasti näytetä uudestaan Suomen leffateattereissa. Bongasin elokuvan kuitenkin videona Stokkalta, joten viimeiset mahdollisuudet elokuvan näkemiseen eivät menneet. Siitäkään huolimatta, mitä edellisenä yönä kuvittelin asettaessani herätyskelloa soimaan aivan liian aikaisin.
3+1 päivät iskivät myös kaupunkiin, mutta täsmäiskuista huolimatta en löytänyt jostain syystä mitään. Laukut tuntuivat olevan muovia, vaatteet keinokuitua ja kengät kertakäyttöisiä. Huoh. Ei sillä, että olisin kovasti odottanutkaan, mutta kun se oli niin näppärästi työmatkan varrella ja jotenkin halusi irrottautua päivittäisestä työnjälkeisestä koomauksesta.
Jos historiasta tuttuihin merkkeihin on luottamista, niin seuraavan kahden viikon sisään onkin sitten Hullut päivät ja kaupunki täyttyy hullujen tarjousten perässäjuoksijoista. Silloin on edessä vaikea valinta: varustautuako kunnon taisteluvermein uhmaamaan väkimassoja vai valitako väistämisstrategia, jossa vain pyrkii minimoimaan tappioita ja välttämään keltaisien kassien uhkaavia massoja.
Rakkautta ja anarkiaakin päättyi ja jätti jälkeensä onton tunteen ajankäytössä ja tekemisen mahdollisuuksissa, vaikken tänä vuonna kunnolla kerennyt osallistuakaan. Kolme elokuvaa tuli nähtyä, joista kaksi oli Ghiblin. Muutamia muitakin olisi ollut, mutta ajallisesti ne osuivat siten, ettei vain kyennyt. Ainakin A complete history of my sexual failures vaikutti vähintäänkin mielenkiintoiselta. Viimeisenä päivänä esitetty Aaltojen kuohukin (se toinen Ghiblin leffa, joskaan ei Miyazakin) oli varsin haasteellinen ainakin ajankohtaan nähden, sillä muistin esityksen vasta kotiutuessani sunnuntai-aamuna. Mikäs sen rattoisampaa, kuin muutaman tunnin yöunet ja sitten suoraan leffaan. Ghiblin leffoista kyseinen oli ehkä realistisin ja lähinnä normaalia elämää. Siinä ei ollut suuria linjoja, unelmia tai tavoitteita, eikä kipua tai toivottomuutta, vaan se ennemminkin oli varsin tavallinen nuorten kasvutarina. Historian havinaa näytöksessä kuitenkin oli, sillä ilmeisesti leffaa ei ollut digitaalisessa muodossa, eikä sitä enää luultavasti näytetä uudestaan Suomen leffateattereissa. Bongasin elokuvan kuitenkin videona Stokkalta, joten viimeiset mahdollisuudet elokuvan näkemiseen eivät menneet. Siitäkään huolimatta, mitä edellisenä yönä kuvittelin asettaessani herätyskelloa soimaan aivan liian aikaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti