Unta, ihanaa unta lähes kellon ympäri. Pimeyden tuoma väsymys, joka kerääntyi päivinä ja hetkinä, jolloin halusi elää enemmän kuin nukkua. Pitkiä päiviä, jotka kuitenkaan eivät olleet niin pitkiä, että univajetta olisi kovastikaan kertynyt, ainakaan kesällä. Eilen oli pakko antaa periksi. Kun kaverit suuntasivat baariin, minä painuin kotiin. Nukkumaan.
Joskus unta tarvitsee sitä varten, että elämä menee vain liian kovaa ja intensiivisesti. Että hahmottaa itsensä ja ympäristön, jossa toimii. Tulee hetki rauhoittua, jotta kokonaisuus pysyy hyppysissä. On niin kiva aina mennä, mutta paljon vaikeampi hengähtää ja hidastaa. Kuunnella kehoaan ja kuunnella itseään. Siivota lopultakin se sotkuinen kämppä, johon on hitaasti mutta varmasti kertynyt elämän merkkejä. Vaihtaa lakanat raikkaisiin ja pestä suuret pyykkivuoret. Uudistua ja herätä uudestaan elämään.
Herätä siihen todellisuuteen, että aurinko tuli taas pilvien takaa ja parvekekin oli saanut elämää. Tosin ei elämä parvekkeella ollut kovin odotettua sellaista. Olin saanut seurakseni talitintin, joka ei varmaankaan pakoillut väsymystä vaan kylmää. Häpeäkseni joudun myöntämään, etten tiedä, kuinka monta päivää se on siellä viettänyt. Paniikissa se ainakin oli ollut, sillä jäljet näkyivät niin tuoleissa kuin pöydässäkin. Parveke kun on lasitettu, eikä ulos (tai sisään) pääse kuin pienen sadevesireiän kautta. Kun menin parvekkeelle avaamaan laseja, talitiainen meni piiloon perimmäiseen nurkkaan ja otin siitä kuvan. Avasin lasit ja toivottavasti pikku otus uskaltautuu jossain vaiheessa takaisin avaraan maailmaan.
ps. Finnvera on muuten Suomen valtion omistama rahoitusyhdistys, eli onnistuin sekoittamaan sen jostain syystä kaupan nimen. Oikeaa nimen loppua en muista ja ehkä ihan hyvä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti