Nuorempana minulla oli erikoinen tykkäämissuhde huonekasvien kanssa: tykkäsin kyllä kasveista, haalin jopa ikkunalaudat täyteen. Silti side ei ollut molemminpuolinen: alta aikayksikön kukat alkoivat kärsiä ja siirtyivät muille maille.
Keskityin tämän jälkeen kaktuksiin, sillä ajattelin, että ne olisivat helppohoitoisia. Osa viihtyi, osa kitui. Joulukaktus oli ainoa, joka sinnitteli vuodesta toiseen. Se oli lähinnä muutamasta lehdestä koostuva oksa, jonka sitkeys soti kaikkia unohtelujani vastaan.
Sitten opin säännöllisen kastelun jalon taidon. Toki tiesinhän sen jo ennenkin, mutta käytännön toteutuksessa oli ollut pieniä haasteita. Kasvit viihtyivät pidempään ja keskityin yhäkin mahdollisimman helppohoitoisiin. Talvi oli (ja on varmaan yhäkin) vaikeinta aikaa: Valon vähyys ja veto ikkunalaudalla vei puhdin pois monesta kasvista - puolet kuoli, vaikka kuinka yritin varjella uusia silmäteriäni.
Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta täytyy sanoa, että minulla on nykyään useita kasveja, jotka ovat kestäneet menossa mukana jo useamman vuoden. Tästä voi varmasti kiittää myös taustajoukkoja, jotka ovat pienen anelun jälkeen suostuneet kastelemaan näitä, kun itse olen huidellut maailmalla.
Pari viikkoa sitten otin uuden askeleen. En ole koskaan kuvitellutkaan, että pystyisin pitämään orkideoita hengissä ainakaan kolmea päivää pidempään. Täytyy silti sanoa, että kohta kolme viikkoa on kulunut ja vielä sinnitellään näyttää lupaavalta (piti ottaa kuva talteen tästä pienestä ihmeestä):
Tämän lisäksi uskollinen joulukaktukseni näyttää siltä, että siellä on kymmeniä pieniä kukannuppuja. Mikäli en onnistu tappamaan sitä seuraavien viikkojen sisällä, voi syksyn pimeyttä ilahduttaa yksi kukkakeidas lisää. Siispä odottelenkin tilanteen kehittymistä sormet ristissä.
Keskityin tämän jälkeen kaktuksiin, sillä ajattelin, että ne olisivat helppohoitoisia. Osa viihtyi, osa kitui. Joulukaktus oli ainoa, joka sinnitteli vuodesta toiseen. Se oli lähinnä muutamasta lehdestä koostuva oksa, jonka sitkeys soti kaikkia unohtelujani vastaan.
Sitten opin säännöllisen kastelun jalon taidon. Toki tiesinhän sen jo ennenkin, mutta käytännön toteutuksessa oli ollut pieniä haasteita. Kasvit viihtyivät pidempään ja keskityin yhäkin mahdollisimman helppohoitoisiin. Talvi oli (ja on varmaan yhäkin) vaikeinta aikaa: Valon vähyys ja veto ikkunalaudalla vei puhdin pois monesta kasvista - puolet kuoli, vaikka kuinka yritin varjella uusia silmäteriäni.
Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta täytyy sanoa, että minulla on nykyään useita kasveja, jotka ovat kestäneet menossa mukana jo useamman vuoden. Tästä voi varmasti kiittää myös taustajoukkoja, jotka ovat pienen anelun jälkeen suostuneet kastelemaan näitä, kun itse olen huidellut maailmalla.
Pari viikkoa sitten otin uuden askeleen. En ole koskaan kuvitellutkaan, että pystyisin pitämään orkideoita hengissä ainakaan kolmea päivää pidempään. Täytyy silti sanoa, että kohta kolme viikkoa on kulunut ja vielä sinnitellään näyttää lupaavalta (piti ottaa kuva talteen tästä pienestä ihmeestä):
Tämän lisäksi uskollinen joulukaktukseni näyttää siltä, että siellä on kymmeniä pieniä kukannuppuja. Mikäli en onnistu tappamaan sitä seuraavien viikkojen sisällä, voi syksyn pimeyttä ilahduttaa yksi kukkakeidas lisää. Siispä odottelenkin tilanteen kehittymistä sormet ristissä.
2 kommenttia:
Hei kannattaa käyttää orkidealannoitetta sit kun se lopettaa joskus kukintansa.. mulla jo toinen (!) orkidea yksilö on alkanut puskea uutta kukka-vanaa sieltä juuresta... jee!! ja on ihan parhautta kun joku käy niitä kastelemassa kun itse huitelee maailmalla.
:) katsotaan... vieläkin yli kolmen viikon jälkeen noi näyttävät hyviltä. Yksikään kukka ei vastoin odotuksia ole vielä pudonnut.
Lähetä kommentti