Metsän siimekseen

Tumma metsä, pimeys. Sade, joka tihkuu kasvoille. Aivan loistosää juoksemiseen, eikö vain? Kuvittelin olevani lähinnä mukavuuslenkkeilijä. Siinä, missä olen myös mukavuuspyöräilijä ja mukavuusliikkuja. Mukavuushaluinen siinä, että tykkään liikkua ulkona, kun sää on lämmin ja kaunis. On kiva tehdä kaikkia mukavia juttuja, mutta punnertamisen voisin aina ajoittain jättää muille. Suuri syy ostaa sarjakortti läheiseen kuntosaliin on mahdollisuus talven kylmyydessä päästä saunaan lämmittelemään. Sulamaan sisäisesti kohmeudesta.

Kaipaan ja janoan lämpöä ympärilleni. Kylmä, kolkko viima, joka puree luihin ja ytimiin ei oikeastaan ole minua varten. Maailmani ei romahtaisi, vaikka kylmä kausi jonain vuonna jäisikin väliin. Toki siinä vaiheessa kun on lunta ja kovasti pakkasta herää innokas sissi, joka alkaa haaveilemaan valkeista hangista ja rinteistä.

Viime viikkoina olen saanut taas juoksukipinän. Ei haittaa, vaikka hämärä on jo laskeutunut. Vapaina iltoina yksin kotona alkaa ajatus harhailla, että mihinköhän minä ne lenkkarit pakkasin talvelta suojaan. Kaivelemaan kaapinpohjia ja etsiskelemään fleeceä, joka on alussa ihanan lämmin ja loppulenkillä hiostavan kuuma. Sisäinen sissi herää ja kaipaa lähimetsän juoksupoluille. Pimeyden uhmaamisesta en välttämättä voi ottaa kunniaa, sillä polku on valaistu. Metsän siimeksessä voin lähinnä mielikuvituksissani pyrähtää, sillä lähes joka paikassa näkyy vielä etäällä asutusta tai liikkuvia autoja. Yksinäisenä sinnikkäänäkään en voi itseäni pitää, sillä järkytyksekseni olen huomannut, että poluilla juoksee muitakin hulluja. Silti en voi kuin ihmetellä, kuinka helposti lähtö on viime aikoina lenkille käynyt.

Lenkin jälkeen tuntee, että on lämmennyt ja onnellinen - loppujen lopuksi aika pienestä ja pienellä vaivalla. Suihkun jälkeen hehkuu lämpöä ja mukavaa väsymystä. Voin sytyttää parvekkeelle kynttilän ja fiilistellä, että koti-iltanakin jaksoin hieman sykkiä.