Minuutit, nuo arvokkaat ajan ripaukset. Mihin te katoattekaan? Ihmettelen, kun päivät lyhenevät. Enempää en välttämättä saa aikaiseksi. Milloin olisikaan aikaa, joka merkitsisi?
Välillä tuntuu, että muutama päivä kestää pienen ikuisuuden. Ne merkittävät hetket, jotka muistaa vielä vuosien jälkeen. Sitten on taas niitä välipäiviä. Sellaisia, jotka kulkevat massan mukana. Omalla painollaan ilman suurta vaivaa. Ne sulautuvat yhteen ja viikot voivat sekoittua toisiinsa. Ne hiljaiset hetket, jotka on uhrattu pitkäjänteisille projekteille, joissa pari päivää ei merkitse vielä mitään. Tasaista puurtamista, osana elämän iloja ja suruja.
Päivien jono, sellaista on ehkä elämäni tällä hetkellä. Teen paljon eri asioita, vähän sitä sun tätä. Mitään selkeää kokonaisuutta tai dominoivaa yksittäistä asiaa ei ole. Yritän sopeutua tilanteisiin ja ihmetellä tulevaa. Kehittyä sisäisesti. Pohtia, mitä joskus voisi vielä yrittää tehdä tai mitä oikeastaan haluankaan. Yritänkö oppia ja sopeutua, vai hamuilla jotain uutta ja ihmeellistä?
Nyt on pieni suvantovaihe, jolloin vähän voi hengähtää ja miettiä, mihin suuntaan sitä oikeastaan taas kulkeekaan. Välillä on polku selkeänä edessä, välillä taas... olo on hieman eksynyt. Ei tiedä yhtään, minkä mutkan valitsisi ja mitä siellä takana luuraa. Mitä siellä edes toivoisi luuraavan?
Aikaisemmin ajattelin, että tässä vaiheessa minulla olisi jo jokin selkeä visio. Uskoin, että jos valmistuisin, tietäisin, mitä haluan elämältä. Valmistumishetkellä ajattelin, että jos seuraavat muutama vuosi toisi jotain uutta tai ainakin selkeämpiä säveliä. Nyt taas, alan tottua elämän tosiasioihin.
Kova tekemisen meininki on kyllä ollut koko ajan. Silti sellaista suurta valaistumista tai edes tasaista kypsymistä ei ole tapahtunut. En ole iskenyt juuriani syvälle maan sisään, vaan pohdiskelen yhä tulevaisuutta ja heilun matkassa mukana lähes yhtä neuvottomana kuin ennenkin. Ehkä ainoa ero entiseen on, että olen tottunut tähän tilaan, siis heilumiseen, enkä jaksa ottaa siitä stressiä. En myöskään jännitä niitä päiviä, jotka ajoittain tuntuvat valuvan sormien läpi. Ehkä asiat kulkevat omalla painollaan ihan tarpeeksi rattoisasti. Ehkä elämässä on jokin suunta, jota kohti olen oikeasti hitaan varmasti kulkemassa. Jos ei, niin sitten jonain päivänä on varmaan vahvempi näkemys sille, mitä oikeastaan haluaa. Sitten voi taas vähän viisaampana valita uuden suunnan ja pitää lipun korkealla.
Välillä tuntuu, että muutama päivä kestää pienen ikuisuuden. Ne merkittävät hetket, jotka muistaa vielä vuosien jälkeen. Sitten on taas niitä välipäiviä. Sellaisia, jotka kulkevat massan mukana. Omalla painollaan ilman suurta vaivaa. Ne sulautuvat yhteen ja viikot voivat sekoittua toisiinsa. Ne hiljaiset hetket, jotka on uhrattu pitkäjänteisille projekteille, joissa pari päivää ei merkitse vielä mitään. Tasaista puurtamista, osana elämän iloja ja suruja.
Päivien jono, sellaista on ehkä elämäni tällä hetkellä. Teen paljon eri asioita, vähän sitä sun tätä. Mitään selkeää kokonaisuutta tai dominoivaa yksittäistä asiaa ei ole. Yritän sopeutua tilanteisiin ja ihmetellä tulevaa. Kehittyä sisäisesti. Pohtia, mitä joskus voisi vielä yrittää tehdä tai mitä oikeastaan haluankaan. Yritänkö oppia ja sopeutua, vai hamuilla jotain uutta ja ihmeellistä?
Nyt on pieni suvantovaihe, jolloin vähän voi hengähtää ja miettiä, mihin suuntaan sitä oikeastaan taas kulkeekaan. Välillä on polku selkeänä edessä, välillä taas... olo on hieman eksynyt. Ei tiedä yhtään, minkä mutkan valitsisi ja mitä siellä takana luuraa. Mitä siellä edes toivoisi luuraavan?
Aikaisemmin ajattelin, että tässä vaiheessa minulla olisi jo jokin selkeä visio. Uskoin, että jos valmistuisin, tietäisin, mitä haluan elämältä. Valmistumishetkellä ajattelin, että jos seuraavat muutama vuosi toisi jotain uutta tai ainakin selkeämpiä säveliä. Nyt taas, alan tottua elämän tosiasioihin.
Kova tekemisen meininki on kyllä ollut koko ajan. Silti sellaista suurta valaistumista tai edes tasaista kypsymistä ei ole tapahtunut. En ole iskenyt juuriani syvälle maan sisään, vaan pohdiskelen yhä tulevaisuutta ja heilun matkassa mukana lähes yhtä neuvottomana kuin ennenkin. Ehkä ainoa ero entiseen on, että olen tottunut tähän tilaan, siis heilumiseen, enkä jaksa ottaa siitä stressiä. En myöskään jännitä niitä päiviä, jotka ajoittain tuntuvat valuvan sormien läpi. Ehkä asiat kulkevat omalla painollaan ihan tarpeeksi rattoisasti. Ehkä elämässä on jokin suunta, jota kohti olen oikeasti hitaan varmasti kulkemassa. Jos ei, niin sitten jonain päivänä on varmaan vahvempi näkemys sille, mitä oikeastaan haluaa. Sitten voi taas vähän viisaampana valita uuden suunnan ja pitää lipun korkealla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti