Viikonloppu vilahti. Ohitse katosi. Livahti suorastaan ja jäin ihmettelemään viimeisiä rippeitä, joihin takerrun kaksin käsin. Tiedostaen hyvinkin, että olisi jo aika mennä nukkumaan, koisimaan vällyjen väliin. On myöhä, ja silmät sinnittelevät väsymystä vastaan. Hymyilen hiljaa, tyytyväisenä elämään. Pieniin asioihin, pieniin arjen ihmeisiin.
Koti alkaa tuntua pikkuhiljaa kodilta. Hitaasti hyvää tulee, vieläkin on siellä täällä asioita, joita voisi tehdä. Jos olisi aikaa tai edes energiaa. Tavarat hakevat paikkaansa, osa aktiivisemmin, osa taas hitaasti ihmetellen. Tunnustellen, mikä tuntuu hyvältä.
Ympäristö elää vielä ja siinä on suurta rikkautta. Ei tarvitse olla kaikkea kiinnitetty paikoilleen, ei tarvitse sitoutua paikkoihin tai vanhoihin totuttuihin tapoihin. Ajan kanssa asiat muuttuvat ja niin sen pitääkin olla. Kyllä tästä tulee toimiva kokonaisuus, ennemmin tai myöhemmin.
Siihen asti saan nauttia nykyhetkestä, alituisesta pienestä muutoksen tilasta. Vieläkin yllätän itseni ajoittain pohtimasta, että siellä kaapin ylänurkassahan olen aina säilyttänyt sitä tai tätä että mihinköhän kaiken sen sisällön olenkaan nyt siirtänyt. Matkan varrella on kertynyt mukaan niin paljon tavaraa, ettei kaiken uutta sijaintia enää muista tarkalleen, vaikka ennen ne olisivatkin olleet kuinka tarkasti mielessä. Tilanteeseen liittyy myös paljon positiivista: kaapeista saattaa löytää sellaisia aarteita, joiden olemassaolon on jo melkein kokonaan unohtanutkin. Ne tuovat hymyn huulille ja kannustavat jatkaamaan tätä kämpän saamista kodiksi.
Koti alkaa tuntua pikkuhiljaa kodilta. Hitaasti hyvää tulee, vieläkin on siellä täällä asioita, joita voisi tehdä. Jos olisi aikaa tai edes energiaa. Tavarat hakevat paikkaansa, osa aktiivisemmin, osa taas hitaasti ihmetellen. Tunnustellen, mikä tuntuu hyvältä.
Ympäristö elää vielä ja siinä on suurta rikkautta. Ei tarvitse olla kaikkea kiinnitetty paikoilleen, ei tarvitse sitoutua paikkoihin tai vanhoihin totuttuihin tapoihin. Ajan kanssa asiat muuttuvat ja niin sen pitääkin olla. Kyllä tästä tulee toimiva kokonaisuus, ennemmin tai myöhemmin.
Siihen asti saan nauttia nykyhetkestä, alituisesta pienestä muutoksen tilasta. Vieläkin yllätän itseni ajoittain pohtimasta, että siellä kaapin ylänurkassahan olen aina säilyttänyt sitä tai tätä että mihinköhän kaiken sen sisällön olenkaan nyt siirtänyt. Matkan varrella on kertynyt mukaan niin paljon tavaraa, ettei kaiken uutta sijaintia enää muista tarkalleen, vaikka ennen ne olisivatkin olleet kuinka tarkasti mielessä. Tilanteeseen liittyy myös paljon positiivista: kaapeista saattaa löytää sellaisia aarteita, joiden olemassaolon on jo melkein kokonaan unohtanutkin. Ne tuovat hymyn huulille ja kannustavat jatkaamaan tätä kämpän saamista kodiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti