Kevään harmaus, josta pilkistää jo jotain uutta. Viikonlopun sää, joka lupasi jo paljon. Hetket, kun ulkona ei enää jäätynyt tai tehnyt mieli paeta kymmenen viltin alle. Aurinko, joka hyväili talvesta selvitynyttä sinnikästä kulkijaa, joka tottumuksesta viipyili sillä bussipysäkin kohdalla, johon varjot eivät osuneet.
Yöt, jotka ottavat syliinsä. Halaavat synkkää pimeyttään ja tuovat aamulla valon. Herääminen on helppoa, kun ei tarvitse lähteä yön pimeyteen. Nukkuminen on myös helppoa, kun pitkän päivän jälkeen tulee pimeä, eikä pimeydessä ole tarvinnut kävellä viimeistä kahta kuukautta.
Illan auringonlaskut, jotka muistuttavat siitä, että aurinko on jo näkyvissä. Tajuntaan hiipii, ettei aurinko ei ole laskemassa sillä hetkellä, kun istut töissä kahvikupposen ääressä, tai edes silloin, kun hymyilet ruuhkabussissa matkalla kotiin. Illoista kumpuaa jo pieni hämäryys, jota tajusit jo kaipaavasi. Siis sellainen, joka on, kun valo ei ole poissa vaan taivaanrannalla näkyy vielä pieni viiru. Toukokuun illat ja kesäkuun hämyisät yöt, oi, kuinka jo odotankaan teitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti