Kyllä, on taas se aika vuodesta. Punaisen kirjekuoren voi helposti unohtaa ovensuuhun ja katsoa aina muualle, kun kulkee ohi. Joulun värikkäät koristeet kaupungillakin on helppo ohittaa ilman, että tarvitsisi mitenkään reagoida. Niistä tuntee, että on yksi suuresta massasta, jolle koristeet on osoitettu.
Eräänä päivänä huomaat, kun postilaatikossa alkaa tulla kummia. Joulukorttiaika! Sitten alkaa pohtiminen, lähettääkö, vai eikö lähetä ja jos ei, niin mikä on sellainen syy, joka hiljentäisi sisäisen äänen? Toki kaikille ei korttia tarvitse tai pystykään lähettämään. Olisi silti kiva lähettää edes niille, joiden kanssa on vuosien varrella aikaa viettänyt.
Vielä parin päivän nukkuminen ja tajuat, että kohta onkin jo liian myöhäistä. Ryntäät kauppaan vain huomataksesi, että valikoima on supistunut puoleen. Postimerkkejä saatat ehkä löytää jopa kolmannesta paikasta, josta kysyt. Mietit syvällä mielessäsi, että kuinka tässä kävi taas näin.
Ei silti siinä vielä kaikki. Jos kortit ja merkitkin on haettu, seuraa se vaikein osuus (ainakin näin onnettomalle nimi-ihmiselle kuin minä). Kaverit vielä muistaa hyvin, mutta entäs heidän toinen , tärkeä puoliskonsa. Ne onnelliset tapaukset, jotka on nähnyt, vielä on helppoja, koska nimi yleensä tulee viimeistään pienen pohtimisen jälkeen. Sitten on taas se joukko, joka kulkee keskusteluissa arkisesti mukana, mutta jota ei koskaan ole tullut tavattua. Vielä ensimmäiset siipat saattaakin muistaa, mutta sitten vuosien varrella tuppaa olemaan hieman elämä vienyt ihmisiä - toisia samaan suuntaan ja toisia eri. Lopputuloksena on epämääräinen nimien pilvi päästä, josta ei meinaa selvää saada.
Sitten kun siipatkin on tiedossa voi pohtia, mitä siihen korttiin kirjoittaa. Aina ei haluaisi sanoa vain sitä pelkkää jouluntoivotusta. Samat vanhat lausahdukset ovat yhtä lailla nihkeitä ja jonkun aivan uuden keksiminen on välillä kiven takana. Korttien sisällön pohtiminen on kuitenkin vielä kivaa, sillä silloin tulee ajateltua vastaanottajaa ja syitä, miksi kortin lähettää.
Seuraava haaste on sitten ne osoitteet, tai paremminkin se, että sekalaiset osoitteet on koostettu epämääräisestä tekstiviesti, maili, facebook, muuttokortti tai post-it-lappupinosta, joka kuitenkaan ei ole yhtenäisesti koottu tai järjestyksessä. Puhumattakaan siitä, että se olisi joka vuosi samassa paikassa. Niin, kyllä minä olen joskus kuullut ja ehkä tavannutkin niitä ihmisiä, jotka tähänkin ihmesuoritukseen kykenevät. Itse olen pulassa, jos edes osoitepalvelusta ei löydy sitä kaivattua osoitetta tai löytyy oikeastaan liikaakin vaihtoehtoja. Puhumattakaan niiden kavereiden jäljittämisestä, jotka ovat lähteneet ulkomaille etsimään seikkailua, unohtaneet ilmoittaa osoitteensa ja ovat hukanneet vanhan puhelinnumeronsakin. Niin... ei ole aina niin helppoa löytää niitä ihmisiä, jotka ovat joskus olleet hyvinkin läheisiä.
Helpotuksesta voi huokaista vasta siinä vaiheessa, kun kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti postikorttien pino näyttää lupaavan valmiilta. Viimeiseksi tehtäväksi on jäänyt lähimmän postilaatikon paikantaminen ja toivominen, että kortit ehtivät vielä jouluksi perille. Tämän jälkeen voi hyvällä omallatunnolla nauttia jokaisesta kortista, joka tupsahtaa postilaatikosta tuoden mukanaan pienen ripauksen joulumieltä. Puhumattakaan siitä onnentunteesta, jonka pienen salapoliisityön jälkeen helposti kokee sen vuoksi, että on käynyt roppakaupalla vanhoja muistoja läpi.
Eräänä päivänä huomaat, kun postilaatikossa alkaa tulla kummia. Joulukorttiaika! Sitten alkaa pohtiminen, lähettääkö, vai eikö lähetä ja jos ei, niin mikä on sellainen syy, joka hiljentäisi sisäisen äänen? Toki kaikille ei korttia tarvitse tai pystykään lähettämään. Olisi silti kiva lähettää edes niille, joiden kanssa on vuosien varrella aikaa viettänyt.
Vielä parin päivän nukkuminen ja tajuat, että kohta onkin jo liian myöhäistä. Ryntäät kauppaan vain huomataksesi, että valikoima on supistunut puoleen. Postimerkkejä saatat ehkä löytää jopa kolmannesta paikasta, josta kysyt. Mietit syvällä mielessäsi, että kuinka tässä kävi taas näin.
Ei silti siinä vielä kaikki. Jos kortit ja merkitkin on haettu, seuraa se vaikein osuus (ainakin näin onnettomalle nimi-ihmiselle kuin minä). Kaverit vielä muistaa hyvin, mutta entäs heidän toinen , tärkeä puoliskonsa. Ne onnelliset tapaukset, jotka on nähnyt, vielä on helppoja, koska nimi yleensä tulee viimeistään pienen pohtimisen jälkeen. Sitten on taas se joukko, joka kulkee keskusteluissa arkisesti mukana, mutta jota ei koskaan ole tullut tavattua. Vielä ensimmäiset siipat saattaakin muistaa, mutta sitten vuosien varrella tuppaa olemaan hieman elämä vienyt ihmisiä - toisia samaan suuntaan ja toisia eri. Lopputuloksena on epämääräinen nimien pilvi päästä, josta ei meinaa selvää saada.
Sitten kun siipatkin on tiedossa voi pohtia, mitä siihen korttiin kirjoittaa. Aina ei haluaisi sanoa vain sitä pelkkää jouluntoivotusta. Samat vanhat lausahdukset ovat yhtä lailla nihkeitä ja jonkun aivan uuden keksiminen on välillä kiven takana. Korttien sisällön pohtiminen on kuitenkin vielä kivaa, sillä silloin tulee ajateltua vastaanottajaa ja syitä, miksi kortin lähettää.
Seuraava haaste on sitten ne osoitteet, tai paremminkin se, että sekalaiset osoitteet on koostettu epämääräisestä tekstiviesti, maili, facebook, muuttokortti tai post-it-lappupinosta, joka kuitenkaan ei ole yhtenäisesti koottu tai järjestyksessä. Puhumattakaan siitä, että se olisi joka vuosi samassa paikassa. Niin, kyllä minä olen joskus kuullut ja ehkä tavannutkin niitä ihmisiä, jotka tähänkin ihmesuoritukseen kykenevät. Itse olen pulassa, jos edes osoitepalvelusta ei löydy sitä kaivattua osoitetta tai löytyy oikeastaan liikaakin vaihtoehtoja. Puhumattakaan niiden kavereiden jäljittämisestä, jotka ovat lähteneet ulkomaille etsimään seikkailua, unohtaneet ilmoittaa osoitteensa ja ovat hukanneet vanhan puhelinnumeronsakin. Niin... ei ole aina niin helppoa löytää niitä ihmisiä, jotka ovat joskus olleet hyvinkin läheisiä.
Helpotuksesta voi huokaista vasta siinä vaiheessa, kun kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti postikorttien pino näyttää lupaavan valmiilta. Viimeiseksi tehtäväksi on jäänyt lähimmän postilaatikon paikantaminen ja toivominen, että kortit ehtivät vielä jouluksi perille. Tämän jälkeen voi hyvällä omallatunnolla nauttia jokaisesta kortista, joka tupsahtaa postilaatikosta tuoden mukanaan pienen ripauksen joulumieltä. Puhumattakaan siitä onnentunteesta, jonka pienen salapoliisityön jälkeen helposti kokee sen vuoksi, että on käynyt roppakaupalla vanhoja muistoja läpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti