Ei kahta ilman kolmatta?

Kylmä hiki kainaloissa. Tiedostamattaan puristaa kuin henkensä kaupalla kassin narua. Polvet tärisevät ja hartiat jännittävät. Mitä sitä tulikaan taas tehtyä?

Niin, jotenkin aina ajoittain huomaa, ettei oikein ota oppiakseen. Kaksi viikkoa sitten tärisin sitä, että olen hengissä ja yhtenä kappaleena. Olin niin helpottunut, kun suuret korkeudet eivät ottaneet otetta minusta ja murskanneet alleen. Ei meinannut tulla uni silmään. Toisaalta olin euforisen tyytyväinen pelon voittamisesta. Korkeanpaikankammo ei saanut minusta otetta, vaan pienin askelin näytin sille.

Jännitys on hassu asia, jos se tulee jälkeenpäin. Silloin kun on jo kiipeilykortti taskussa ja turvallisesti istumassa bussissa. En olisi uskonut, että minusta on taaskaan siihen. En vieläkään aivan totaalisesti ihastunut lajiin, mutta tänään jo huomasi, ettei ollut kauhusta kankea - ainakaan ennen pääsyä kotimatkalle. Ironista ehkä on, että korttiin sisältyi myös kaksi kiipeilykertaa. Voi siis olla, että saatan eksyä vielä jokusen kerran kokeilemaan, miltä tuntuu voittaa korkeanpaikankammo ja löytää uusia lihaksia ja voimavaroja itsestäni. Uskomatonta, mutta totta.