Koska joulutauko on lähestymässä tarjoaa se mahdollisuuden myös kokeilla kaikkea uutta. Jokusen kerran joogaa olen jo ehtinyt kokeilla. Sen verran jopa, että ostettu joogamattokin sai ensikäytön. Aivan haasteitta tuo ensimmäinen käyttökerta ei sujunut. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes alkoi levittämään mattoa joogasalissa. Viime minuuteilla ennen tunnin alkua levittelen sitä onnessani ja tajusin, että mattohan on oikeastaan aika liukas.
Pieni liukkaus olikin aliarvioitu, sillä jalkojen laskeminen matolle oli lievästi sanottuna haasteellista. Rullasin puolet matosta jalkojen alta pois, ja olin mieluummin kovalla lattialla, kun ote ei millään tasolla pitänyt. Hankalaa on punnertaa, jos jalat valuvat koko ajan alta. Ei vain ollut tullut mieleenkään, että matto kannattaa ehkä pestä ennen käyttöönottoa. Joogakaupan sivuilta löytyikin sitten ohjeet ja pesin maton teelusikallisella pesuainetta ja ilman linkousta pesukoneessa. (konekin selvisi hengissä, samoin matto). Ensi kerralla olen sitten taas fiksumpi.
Joogaa en tällä viikolla taida ehtiä kokeilemaan. Olen jotenkin ajatellut joululomaa ja joogaa sopivana kombona. Capoeira jatkuu itse asiassa vielä viikon, joten viimeistä viedään ja viimeisistä päivistä voi ottaa ilon irti. Uskon, että ennen joulua tai joulun jälkeen voi sitten kokeilla vähän enemmänkin. Lukuunottamatta sitä ensimmäistä viikkoa uudenvuoden jälkeen, jolloin salit taas täyttyvät uudenvuodenlupauksen tehneistä.
Tässä välissä päädyin tänään ensimmäistä kertaa Salmisaaren liikuntakeskukseen. Työkaveri oli menossa kiipeilemään ja impulsiivisena ihmisenä lähdin matkaan mukaan. Tunnin teemana oli johdatus kiipeilyyn, joten pidin sitä tarpeeksi helpon kuuloisena.
Niin, olenkohan kertonut koskaan siitä, että minulla on korkean paikan kammo? Muistin sen taas tänään, erittäin vahvasti. Jotta tilanne olisi mahdollisimman jännittävä, tajusin sen siinä vaiheessa, kun kiipesimme metalliportaita ylös muutaman kerroksen verran. Kiipeilyä kun on monessa eri tasossa. Parhaimmillaan rystyset valkoisina kiipesin jännittäen, että mitä nyt tapahtuu ja kuolenko tällä hetkellä omaan jännitykseeni.
Olin ensimmäinen, joka yritti ja varmaan ainoa, joka ei onnistunut suoraan kiipeämään ylös. Hieno homma! Toisaalta, jos etsii positiivisia asioita, oli hämmentävää huomata, kuinka paljon kiipeämisestä on kiinni oman pään sisältä. Missään vaiheessa kädet tai jalat eivät olleet niin kuolleet, että siksi olisi pitänyt lopettaa. Oikeastaan suurin ongelma oli aina siinä, että kun pääsi korkeammalle kuin ennen, alkoi jännittää liikaa uusi korkeus. Silti jokaisella kerralla pääsin vähän ylemmäksi kuin edellisellä kerralla.
Omana henkilökohtaisena tavoitteena ennen paikalle pääsyä oli viiden metrin korkeuteen kiipeäminen. Tunnin alkaessa kovana tavoitteena pidin hengissä selviämistä. Loppupeleissä pääsin kymmeneen metriin eli helpoimman radan läpi - tosin kerran lipesi ote välissä. Adrenaliinia kyllä kehossa oli ja kädet ja jalat olivat velliä jokaisen kiipeämisen jälkeen. Epäonnistumisista huolimatta oli varsin suuri itsensävoittamisen tunne kokeilujen jälkeen. Itseähänsä vastaan sitä suurinta kamppailua käydään. Vielä en kiipeilynkään suhteen aivan kenkää heittänyt kaivoon. Alkeiskurssille voisin vielä lähteä, vaikken vielä elämästä suurena kiipeilijänä vielä haaveilekaan -ehkä ihan hyvä niin. Silti joskus on kiva kokeilla jotain todella erilaista, edes sen yhden kerran verran.
Pieni liukkaus olikin aliarvioitu, sillä jalkojen laskeminen matolle oli lievästi sanottuna haasteellista. Rullasin puolet matosta jalkojen alta pois, ja olin mieluummin kovalla lattialla, kun ote ei millään tasolla pitänyt. Hankalaa on punnertaa, jos jalat valuvat koko ajan alta. Ei vain ollut tullut mieleenkään, että matto kannattaa ehkä pestä ennen käyttöönottoa. Joogakaupan sivuilta löytyikin sitten ohjeet ja pesin maton teelusikallisella pesuainetta ja ilman linkousta pesukoneessa. (konekin selvisi hengissä, samoin matto). Ensi kerralla olen sitten taas fiksumpi.
Joogaa en tällä viikolla taida ehtiä kokeilemaan. Olen jotenkin ajatellut joululomaa ja joogaa sopivana kombona. Capoeira jatkuu itse asiassa vielä viikon, joten viimeistä viedään ja viimeisistä päivistä voi ottaa ilon irti. Uskon, että ennen joulua tai joulun jälkeen voi sitten kokeilla vähän enemmänkin. Lukuunottamatta sitä ensimmäistä viikkoa uudenvuoden jälkeen, jolloin salit taas täyttyvät uudenvuodenlupauksen tehneistä.
Tässä välissä päädyin tänään ensimmäistä kertaa Salmisaaren liikuntakeskukseen. Työkaveri oli menossa kiipeilemään ja impulsiivisena ihmisenä lähdin matkaan mukaan. Tunnin teemana oli johdatus kiipeilyyn, joten pidin sitä tarpeeksi helpon kuuloisena.
Niin, olenkohan kertonut koskaan siitä, että minulla on korkean paikan kammo? Muistin sen taas tänään, erittäin vahvasti. Jotta tilanne olisi mahdollisimman jännittävä, tajusin sen siinä vaiheessa, kun kiipesimme metalliportaita ylös muutaman kerroksen verran. Kiipeilyä kun on monessa eri tasossa. Parhaimmillaan rystyset valkoisina kiipesin jännittäen, että mitä nyt tapahtuu ja kuolenko tällä hetkellä omaan jännitykseeni.
Olin ensimmäinen, joka yritti ja varmaan ainoa, joka ei onnistunut suoraan kiipeämään ylös. Hieno homma! Toisaalta, jos etsii positiivisia asioita, oli hämmentävää huomata, kuinka paljon kiipeämisestä on kiinni oman pään sisältä. Missään vaiheessa kädet tai jalat eivät olleet niin kuolleet, että siksi olisi pitänyt lopettaa. Oikeastaan suurin ongelma oli aina siinä, että kun pääsi korkeammalle kuin ennen, alkoi jännittää liikaa uusi korkeus. Silti jokaisella kerralla pääsin vähän ylemmäksi kuin edellisellä kerralla.
Omana henkilökohtaisena tavoitteena ennen paikalle pääsyä oli viiden metrin korkeuteen kiipeäminen. Tunnin alkaessa kovana tavoitteena pidin hengissä selviämistä. Loppupeleissä pääsin kymmeneen metriin eli helpoimman radan läpi - tosin kerran lipesi ote välissä. Adrenaliinia kyllä kehossa oli ja kädet ja jalat olivat velliä jokaisen kiipeämisen jälkeen. Epäonnistumisista huolimatta oli varsin suuri itsensävoittamisen tunne kokeilujen jälkeen. Itseähänsä vastaan sitä suurinta kamppailua käydään. Vielä en kiipeilynkään suhteen aivan kenkää heittänyt kaivoon. Alkeiskurssille voisin vielä lähteä, vaikken vielä elämästä suurena kiipeilijänä vielä haaveilekaan -ehkä ihan hyvä niin. Silti joskus on kiva kokeilla jotain todella erilaista, edes sen yhden kerran verran.
2 kommenttia:
mitä sitä itsekin oon pari kertaa kokeillut niin onhan se aika jännä laji. mulla haasteena tuli siinä kohtaa kun ei ollut itsestäpoispäin kallistuva reitti eikä suora seinä, vaan heti kun tuli niitä muhkuroita, jolloin seinä kallistui itseen päin. minä ja mun onnettomat käsi/sormivoimat! mut olihan se jotenkin kiehtovaa vaikka ei vuorilla kiipeilystä haaveilisikaan.
Juu, en minä vuorikiipeilyn perään haikaile. Kunhan pääsisi edes ne helpoimmat seinät ylös... :)
Lähetä kommentti